Sanovat, että nykyään ei ole samanlaista kyläilykulttuuria kuin muinoin. Silloin kun kaikki oli paremmin, ja naapuriin poikettiin ihan vain tuoretta pullaa kiikuttamaan. Vaihdettiin kuulumiset, rupateltiin mukavia ja samalla hoidettiin sosiaalinen huolenpito, jotta kukaan ei varmasti jäänyt yksinäisenä happanemaan.

Penskat pomppivat toistensa luona, pimpottivat ovikelloja ja kyselivät saako Mikko tai Maija tulla ulos leikkimään. Nykyään ei oikein viitsi omaa kersaa lähettää puolituntemattomien perheiden ovisummeria rääkkäämään, ties vaikka siellä olisi joku tilanne päällä. Rikkoo vielä yksityisyydensuojaa, herra paratkoon. Ja mitä siitä, että hakukoneet ja isoveli tietävät meistä jo aivan kaiken, käyttämiämme pikkuhousunsuojia myöten, mutta että toisen kotiin – huh huh!

Ei mutta oikeasti. En rehellisesti muista, että olisin varmaan kertaakaan viimeisen viiden vuoden aikana vaan pamahtanut ohikulkumatkalla jollekin. Silleen ihan ilman viikkojen kalenteripingistä ja duudlen täyttämistä hiki valuen. Todennut vain, että hitsi, meillähän ollaan kerrankin terveinä kaikki ja perhe Römppänen nyt sattuu asumaan matkan varrella.

Ei meitä haittaisi, vaikka siellä olisi kakkavaippoja eteisenmatolla mykkyrällä, edellisviikonlopun saunakaljapullot tiskipöydällä ja parin päivän vaatekerrat sohvalla. Ei haittaisi, vaikka perheen uhmaikäinen olisi juuri kiukkunsa huipulla ja kissallakin oksennustauti. Voisimme yhdessä päivitellä perhe-elämän rallia, nauraa räkäisesti sattumuksille ja lopulta kaikki olisivat rentoutuneempia. Ei vierailusta ehkä saisi somenkestäviä kuvia täydellisine kuppikakkuineen ja mätsäävine pukukokonaisuuksineen, mutta se ei ole se pointti. Huonosti istuvat sukkahousut, tahraiset kotipaidat ja fleeceverskat ovat aivan käypää valuuttaa kotirintamalla.

Nykyään vierailuihin kohdistuu aivan jäätävä paine onnistua. Ajankohdan pitäisi olla täydellinen, jotta pikku Jonne on nukkunut juuri sopivat päikkärit ennen lähtöä, teineillä on sopivasti se vartin pituinen hyvä fiilis kytkettynä, aurinko paistaa suotuisasta kulmasta ja parisuhde näyttää varmasti parhaintaan. Sitten voidaan poiketa kyläilylle, minuutilleen silloin kun on sovittu, koska olisi törppöä mennä varttia liian aikaisiin. Silloin kyläpaikassa on vielä hel****i valloillaan. Talon rouva huutaa kurkku suorana siipalleen rintaliiveissä, että miksi urpo puoliso ei ole ottanut liivatekakkua huoneenlämpöön ajoissa ja vastaavasti laittanut kuivaa valkkaria viilenemään. Talon lapset taistelevat vielä vesikampauksiaan vastaan ja kuopus paiskoo leluja ikkunasta, koska ei tahdo siivota. Ennen vieraita on vielä pakko ehtiä koristella ikkunat piimälumihiutalein, tehdä vatsalihasjumppa, kiillottaa vessanpytty ja kätkeä seiska-lehdet. Minuuttia vaille rouva huutaa tahtovansa erota siipastaan, joka on hullu imbesilli. Ovikellon soidessa kaapataan samainen puoliso kainaloon ja vedetään hymy korviin.

Vierailun aikana lapset pakotetaan leikkimään keskenään. Mitä sitten, etteivät ole nähneet toisiaan pariin vuoteen ja kyseessä on kymmenen vuoden ikäero. Kuuluuhan se nyt iloisesti virittää pieni lautapeli, jotta aikuiset saavat kepeästi keskustella suurimmista saavutuksistaan kasvatuksen ja perhe-elämän saralla. Liivatekakku on kaikesta huolimatta aivan täydellistä, kyllä tästä kyläilystä kestää ottaa kivan selfien. #ystävätyhdessä #familytime

Lasten kaverit eivät ehkä nuuhki jokaista nurkkaa tullessaan tai fiilistele aikuisten välisen kemian akuuttia tilannetta, mutta silti tuntuu hermostuttavalta antaa niiden rymistellä ympäriinsä, jos iltaruokana on vaan purkkihernaria ja itseä itkettää kehnosti mennyt työhaastis. Miten voi näyttää elämän kaikkia sävyjä jälkikasvulle, kun tuntuu, että kulissien pitäisi kiiltää ja olosuhteiden olla oikeita, jotta päästää toiset näkemään.

Ollessani itse muksu, muistan luuhanneeni kaverien kotona, vailla minkäänlaisia kriittisiä linssejä. Marin äiti istui usein sohvan nurkassa pitkiäkin aikoja, tuijotti kaukaisuuteen ja poltti tupakkaa ketjussa. Katjan äiti ja isä tappelevat tosi usein äänekkäästi, mutta se tavallaan kuului niiden perheeseen, ja tuntui jopa kodikkaalta. Niinan äiti kulki paitulissa ja sukkiksissa, ja niillä oli aina iso keko tiskiä keittiön lavuaarissa, jonka lisäksi niiden kissa ei ollut oppinut käymään hiekkalaatikolla.

Kaikkien kavereiden koteihin sai kuitenkin aina mennä, minua moikattiin, mutta kyläilystäni ei tehty mitään numeroa. Jos sattui olemaan jotain ruokaa, niin pöytään kutsuttiin, ja kaivettiin esiin joku eriparilautanen. Se tuntui arkisella tavalla lämpimältä, turvalliselta ja oikeastaan aika ihanalta. Pystyisinpä tarjoamaan samaa omien lasteni kavereille. Lupaan ainakin yrittää.

Nimim. Jos oltaisiin enemmän yhdessä?

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Saako teille tulla kylään?”

  • Erilainen sanoo:

    Mä oon just sellainen et saatan tupsahtaa kylään varoittamatta. Mulle on hankalampaa aikatauluttaa kyläily kuin lähteä extemporee. Joskus soitan matkalta ollaanko sitä kotona jos tulen, aina en soitakaan. Koskaan ei ole ovelta käännytetty.

    Itsekin olisin iloinen jos meillä joku joskus kävisi ja ilmoittamatta saa tulla. Yksinäistä aikaa paljon kun lapset koulussa ja täällä korvessa asutaan, mutta itsepähän olen paikkani valinnut.

  • Lapin Likka sanoo:

    No täälä pohjosessa meillä on kyllä tapana kylästellä ihan extemporekin ja lapset menee ja tulee ja hakee kavereita ulos, ilman sen suurempaa suunnittelua.

    Vanha sanonta täälä meilä päin onki.. ”Talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan” ☺

  • Äippä33 sanoo:

    Tätä kyläilyä minäkin toivoisin enemmän ja tällä viikolla tuppauduinkin ystäväni luo iltateelle vieden samalla vastaleivottuja pipareita. Asumme vain muutaman sadan metrin päässä toisistamme, mutta kyläilemme toistemme luona maksimissaan 5 kertaa vuodessa. Ihan hullua. Ja meillä oli hauska teehetki höpötellen ja vanhoja muistellen, molemmat omissa kotivaatteissaan ihan vain. En siltikään toivoisi, että kotonani ravaisi joka ilta porukkaa, koska kaipaan myös rauhaa, mutta kun lähimmätkään ystävät eivät uskalla vain tulla joskus ilman viikkojen sovitteluja.