Hei, nyt on pakko avautua ylpeydestä omaan lapseen!

En todellakaan ole ollut maailman paras äiti. Työpäivän jälkeen haluaisin vain käpertyä yksinäisyyteen, enkä millään jaksaisi olla sosiaalinen enää yhtään kenenkään kanssa. En edes sen oman lapseni. Tietenkin aina pakotan itseni olemaan läsnä myös sille lapselle, mutta minulla on aina erittäin huono omatunto siitä, että joudun pakottamaan itseni siihen.

Tyttöni on jo teini-ikäinen, täytti 15-v hetki sitten. Siitä huolimatta hän haluaa aina olla minun kanssani. Hän haluaa halata, ja jutella. En itse koe, että olisin ansainnut niin hienon lapsen. Joo, toki hän sotkee kotona, mutta hän myös siivoaa. Ja tekee ruokaa. Ja lähes aina ihan täysin pyytämättä. Hän myös tekee minulle aina välillä aamupalaa, ihan vain koska haluaa.

Olen niin ylpeä teinistäni.Tänään oli hänen ensimmäinen oikea työpäivä, olimme pitopalvelukeikalla yhdessä (itse olen nuorempana tehnyt pitopalvelutöitä useamman vuoden, ja nykyään teen satunnaisesti pari kertaa vuodessa jonkun keikan). Siinä sitten kerroin hänelle vinkkejä, että miten lautaset saa helpoiten kerättyä niin, että kaikki ei lennä ympäriinsä. Ja mitä teini sanoo 😀 Hän sanoi ”Kiitos, kun opetat näitä juttuja”! Siis kuinka moni teini sanoo noin omalle vanhemmalleen. Ihan pikkuisen itkettää, kun jostain ihmeen syystä olen saanut niin mahtavan lapsen… Hän pärjäsi tosi hienosti ekalla keikallaan, ja löysi helposti oman työ-minän (vaikka onkin muuten vähän ujo), ja oli kaikille iloinen, puhelias ja hymyileväinen. Ja todella reipas. Pitopalvelutyö on fyysisesti raskasta, ja sen lisäksi päivät tuppaa venymään. Tyttö suostui istumaan kerran koko päivän aikana, kun söi noin 10 minuuttia. Muutoin hän järjesti itselleen koko ajan tekemistä, ja auttoi kaikessa.

Kertokaa omia juttuja, kun olette olleet erityisen ylpeitä omista lapsistanne? Olisi ihanaa kuulla muidenkin vanhempien ylpeydenaiheista 🙂 Minun täytyy varmaan vielä huomenna ottaa asia puheeksi, ja kertoa hänelle kuinka ylpeä olen hänestä. En ehkä vielä tänään kertonut sitä tarpeeksi selvästi… Niin ja ainiin, menemme keikalle uudestaan viikon päästä, koska hän haluaa 🙂 Ja on hyvät mahdollisuudet, että hän saa jatkossakin tehdä sitä työtä. Toki varmaan myöhemmin ilman minua, mutta uskon, että hän pärjää!

Nimim. Ylpeä

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

6 vastausta artikkeliin “Saako omasta lapsestaan olla ylpeä?”

  • Ajatus on tärkein, toteutus vapaa sanoo:

    Jouduin illaksi lähtemään yllättäen tuuraamaan kokoukseen, joka venyi pitkäksi. Pyysin lapsia syömään kahden, kun nuorempi tulisi kaverilta kotiin. Laitoin ruoan valmiiksi, paistoin eilisen lihakastikkeelle kaveriksi nopeasti loput eiliset perunat.

    Illan pieniä ylpeyden hetkiä oli, kun ryysin väsyneenä kotiin, tulin kotiin iltapuuhiin, luin sadun, laitoin kellot, kyselin läksyasiat. Kaikki hoidettu sovitusti. Menin jääkaapille – syömätön ilta ja päivä takana – ja koko paistinpannu ja siinä äidille huolellisesti jätetty osa perunoita oli sijoitettu jääkaappiin! 😄

    Äidin kullanmurut. Hyvin toimittu, vaikkei mikään rasia ollutkaan tullut heille nyt juuri mieleen. Äiti sitten hihitti paistinpannulle hiljaa keittiössä, aika sommittelulla se oli jääkaappiin saatu mahtumaan.

  • "Hei lopettakaa, tuo on ihan tyhmää" sanoo:

    Ihana kertomus!

    Olin viimeksi ylpeä lapsestani, kun hän oli 10-vuotiaan suositun tytön varmuudella käskenyt muita poikia lopettamaan yltyvän naureskelun luokan yhden pojan ajatuksissaan harrastamalle sivutoiminnalle tunnilla. Ja se oli myös loppunut. Olisin ylpeä jo siitä, että hän puuttui, ei hyväksynyt, mutta sokerina päällä sekin, että hänellä oli luokassa paikka ja rooli, jossa häntä uskottiin.

  • Anna sanoo:

    Kuulostaa ihanalta💚
    Minullakin on aivan ihana tytär josta monesti ihmettelen että mistä planeetalta hän on oikein luokseni saapunut. Hän on äärimmäisen empaattinen ja jos lyön varpaani tai käteni johonkin hän juoksee välittömästi huolestuneena luokseni: ”eihän sua äiti sattunut?” Hän on aina lohduttamassa niitä joita sattuu ja niitä jotka itkevät. Kiitollinen olen enkelistäni, en koe että olisin ansainnut❤️

  • Äitijapuolikas sanoo:

    Moikka.

    Sanot että et ole maailman paras äiti(no kuka on? 🤷‍♀️🤔)
    Mutta kuulostaa että olet ollut paras äiti tyttärellesi. ❤️
    Eikä aina tarvitse jaksaa olla sosiaalinen. Täytyy olla itselleen armollinen. ❤️

    Omasta lapsesta saa ja pitääkin olla ylpeä! 😍

    • Mummeli sanoo:

      Juuri näin,itse olen ylpeä tyttäristäni jotka teiniangstiensa jälkeen halusivat puhua asiat halki ettei mitään jää hampaankoloon.Nyt kaikin ovat opiskelleet kaksi ammattia ja ovat perheenäitejä.Itse olen introvertti ja haluan vetäytyä omiin oloihini välillä,muksut ymmärtää mutta mies ei oikein,sähköjänis kun on.