Puolisoni nepsy-lapsi vie elämästäni viimeisetkin voimavarat
Huono Äiti sai avautumisen nepsy-arjesta:
Olen pattitilanteessa, ja omat voimavarat alkaa olla loppu.
Reilu neljä vuotta sitten rakastuin päätä pahkaan mieheen, joka on poikansa lähivanhempi.
Jo alkumetreillä, lasta tavatessa kiinnitin huomiota lapsen käytökseen, yleiseen toimintaan ja vuorovaikutukseen.
Suhteemme vakavoituessa ja syvetessä, otin lapsen tilanteen puheeksi ja mieheni haki lapselle apua perheneuvolan kautta. Lapsella on adhd-diagnoosi ja lääkitys siihen. Erilaisia tukitoimia on käynnissä, mahdollisesti lisää tutkimuksia tulossa. Lääkityksen myötä paljon asioita alkoi sujumaan mm. koulussa.
Lapsella on paljon sellaista käytöstä, mikä perustuu siihen, että miten hän kokee että voi tai haluaa tehdä. Osa käytöksestä sellaista, että se on yhteiskunnan normien vastaista. Lasta ei haittaa se. Mikään puhe ei tunnu menevän perille, ei edes selitysten kera. Toteaa asiasta keskustellessa, että ”joo, joo”, mutta ajan kuluessa palaa tekemään asioita mitä itse haluaa. Jos jotain kehitystä tapahtuu, niin toivottu toiminta pysyy yllä ainoastaan, jos lapsi kokee olevansa ns valvovan silmän alla.
Muualla ollessa palaa aikaisempaan toimintaansa ja meidän kotiin palatessa joudutaan kertaamaan pöytätavat (ei syödä käsin, käytetään aterimia, ei ahmita, ei maiskuteta), peseytymisen (joka ilta käydään pesulla ja vaihdetaan puhtaat vaatteet, ilman valvontaa voi olla viikonkin peseytymättä, eikä haju tms haittaa lainkaan). Tätä ja kaikkea muuta paljon.
Moni meillä opetettu asia on sellainen, että osin asian ytimessä on muiden huomioon ottaminen. Lapsi on erittäin omanapäinen ja empatiakyvyssä paljon puutteita. Asia on todettu kotona, koulussa, tukitoimissa ym. Arki on niin rankkaa, että vuosi sitten muutin yhteisestä kodistamme pois. Parisuhde jatkuu, mutta ei tämä ole ideaalitilanne.
Nyt arkeemme on taas palannut pissaongelmat. Lapsi pissailee pitkin kylpyhuoneen seiniä. Suosikkipaikka on suihkunurkkaus. Monta kierrosta on asiasta puhuttu, toiminta toviksi lakkaa, mutta yleensä kun tulen toisesta kodista, kylpyhuone haisee virtsalta. Kylpyhuoneen kaakeli keltaisena pissasta. Lasta on laitettu pesemään omat jälkensä, auttaa hetken, ja toiminta jatkuu.
Olen väsynyt tilanteeseen, koko arkeemme. Lähipiiri ei kasvatuksessa tue, lähinnä minä olen joutunut ilkeän äitipuolen asemaan. Jos ojennan lasta esimerkiksi keskusteluun sekaantumisesta ja häiriköinnistä, lähipiirin ihminen myöhemmin hyvittelee asiaa lapselle. Lähipiiriläiset myös ovat ilmaisseet minulle, että vaadin lapselta liikaa, kun olen sitä mieltä, että lähes yläkoulu ikäisen lapsen pitäisi osata esim. solmia kengännauhat. Lähipiiri pitää lasta pienempänä kuin onkaan, ja lapsi myös käyttäytyy kuin pikkulapsi meillä ja lähipiirin luona. Tähän on myös tukitoimissa kiinnitetty huomiota. Ohjaavat toimet käyttäytyä ikätasoisesti ei tuota juuri tulosta. Koulussa käyttäytyy ikätasoisesti.
Olen niin uupunut tilanteeseen, ja itsellä alkaa olla toivoton olo. Miten te muut bonusvanhemmat olette näissä tilanteissa jaksaneet? Onko tilanne parantunut? Mieheni on elämäni rakkaus, ja aivan ihana, mutta ei meillä ole normaalia arkea. On lapsi, joka määrittää arjessa kaiken, ja tekee mitä lystää. Kaikki pyörii nepsy-ongelmien ympärillä. Isä parhaansa yrittää, mutta käytännössä meidän koti on ainoa paikka, missä asioille yritetään jotain parannusta saada aikaan. Tuntuu, että olen itse menettänyt elämänilon.
Nimimerkillä: Puolison nepsy-lapsi vie voimat
Joko osallistuit remontin arvontaan:
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 95 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse olen Asperger pojan äiti. Hankkikaa apua lastensuojelusta. Lapsenne saa tukiperheen ja te saatte yhteistä aikaa. Luottakaa siihen että lapsenne ADHD oireet lievenevät ajan myötä. Poika saa tuki asunnon ja häntä ohjataan arkielämän perus asioissa. Pitäkää rakkaudestanne kiinni.
Sinuna asuisin erillään miehestä ja lapsesta .Jos aiot jakaa elämäsi heidän kanssaan,lapsi kasvaa koko ajan.Miehen vastuulla on hakea muita apulähteitä lapselle,asiantuntijoita.
Vastaan kahden nepsylapsen vanhempana, vaikka pyysit bonusvanhemmilta neuvoja. Toivottavasti et pahastu. Ymmärrän että sinulla on vaikeaa. Vanhempanakin on tarpeeksi vaikeaa, vaikka siihen sisältyy rakkaus omaa lasta kohtaan. Mutta elämä on vaikeimmillaan kun taistelee tuulimyllyjä vastaan. Moni yrittää saada nepsylasta mahdutettua samaan muottiin kuin kaikki muut, siinä palaa kyllä loppuun. Kaikki, mukaan lukien lapsi. On todennäköistä että tuntee itsekin epäonnistuvansa, tuntee täten häpeä itsestään, ja on siksi entistä hankalampi. En sano, ettei nepsylapselta voi vaatia samoja asioita kuin kaikilta muilta lapsilta. Tottakai voi. Ja pitää. Mutta tie sinne menee hieman eri kautta. Nepsylapsi tietää kyllä mitä häneltä odotetaan, ja kun hän ei pysty siihen, hän häpeää. Joka taas johtaa alennettuun empatiakykyyn, koska hän suojelee itseään muiden ihmisten tuomitsemisesta. Nepsylapsi tarvitsee paljon positiivista vahvistusta. Hän tietää kyllä mikä on oikein ja väärin, mutta on yleensä impulssiherkkä. Hän tarvitsee positiivista ohjausta miten ohjata nämä impulsit oikein.
Sinä voit olla tämän lapsen lempeä ohjaaja, se joka näkee hänet eri tavalla kuin muut, objektiivisemmin. Mutta jos vain tuomitset häntä, olet lähinnä subjektiivinen, omien toiveesi ohjaama. Haluat että kaikki ongelmat katoaa. Turha toive. On annettava jotta jotain saa. Aikuisten varsinkin, lapsi ei kykene sellaista päätöstä tekemään. Hän on aikuisten armoilla. Edelleen pätee se sama vanha lause – make love, not war. Tsemppiä.
Miten olet itse kokenut lapsen ”häiriköivän” käytöksen? nyt en tarkoita sitä, että ollaan aina tottelevaisia normaaliin verrattuna, osataan kaikki ilma ohjausta jne. Mitä selviytymiskeinoja sinulla itsellä on esimerkiksi lapsen raivoamiseen ilman, että tekee mieli itse laskeutua lapsen tasolla ja raivota mukana?
Me teimme tämän miehen kanssa,kun lapsi sanoi ei niin rsivottiin,haukuttiin ja sotkettiin(yhden kerran).Meillä lapsi(11v)pysähtyi,hiljeni ja tuijotti meitä kuin oltais aaveita.Sen jälkeen keskusteltiin miltä hänestä tuntui tällainen käytös ja hän sanoi sen olevan tyhmää.Just tämä! Hän huomasi oman käytöksensä olevan samanlaista.Alkoi mennä hiukan paremmin vaikka välillä meni kuppi nurin mutta puhuminen asiasta helpottui huomattavasti.Adhd.Kaikille ei toimi.
Sori kirotushäröt🤪
Kävin läpi raivoamiset takaisin, kunnes näin että se kaataa meidät vielä syvemmälle kuoppaan. Päätin etten huuda, ja vaikka se alkuun oli vaikeaa ja vaati suurta tahdonvoimaa, se palkinto minkä sain kun onnistuin ja pystyin olemaan ylpeä itsestäni kasvattajana, oli mahtava voima joka vei eteenpäin. Siinä samassa huomasin, että lasten kohdalla ohjaaminen toimi kaikista parhaiten kun jätin rangaistukset pois. Ohitin ongelmatilanteen ja ohjasin tekemään jotain muuta tai jopa kehuin jostain, mitä tilanteessa kuitenkin näin positiivisena. Jälkeenpäin kun tilanne rauhoittui, keskustelimme siitä. Silloin kehuin ja vahvistin. Kun tilanne raukesi, en tarvinnut venttiliä. Aina ei kasvattajana onnistu, huonoja päiviä tulee pakosti. Juokseminen oli mun henkireikä. Ja itkeminen.
Miten pysyt katkeroitumatta? Minun itseni on vaikea olla katkeroitumatta, kun joutuu ”antautumaan” niin paljon lapsen käytökselle, vaikka pää pihisee raivoa. Miten pääsee yli katkeruudesta?
Kyllä kasvattajana käy läpi varmaan kaikkia tunteita, myös katkeruutta. On niin helppo luovuttaa ja sanoa etten pysty, en kykene. Mutta ehkä parasta vahempana on se, että siinä samalla joutuu kasvattamaan myös itseään. Se tekee vahvaksi. Koska elämähän on rivi ongelmia, joutuu vaan elämään niiden kanssa sovussa. Kaikkea ei pysty ratkomaan.
Älä ole liian ankara itsellesi. Uutta happea, ja sitten kirjoitat uuden sivun kirjaan.
Tsemppiä. Itse rakastuin myös mieheen jolla kaksi nepsylasta. Toinen niistä ihan ”siedettävä””, ei häiriköi kotona, ei melua kuin riibattu jne. Toinen näistä lapsista oli aivan kamala ja vei elämänilon, Nyt olemme edelleen suhteessa myös mutta asumme erillään. ymmärrän kyllä täysin. Mikään ei ole yhtä tehokas ehkäisykeino kun nepsyarjen näkeminen, mitä jos omalle kohdalle sattuu yhtä iso taakka? Silloin kuin tämä lapsi oli kotona, jopa töissä olo tuntui lomalra verrattuna siihen, kun kotona kiljutaan 24/7
Tsemppiä. Itse rakastuin myös mieheen jolla kaksi nepsylasta. Toinen niistä ihan ”siedettävä””, ei häiriköi kotona, ei melua kuin riibattu jne. Toinen näistä lapsista oli aivan kamala ja vei elämänilon, Nyt olemme edelleen suhteessa myös mutta asumme erillään. ymmärrän kyllä täysin. Mikään ei ole yhtä tehokas ehkäisykeino kun nepsyarjen näkeminen, mitä jos omalle kohdalle sattuu yhtä iso taakka?
Sellasta se on. Pienestä valitat. Pistä tilalle aikuinen väkivaltainen nepsy alkkis. Sinulla on vielä helppoa.
Uskon joka sanan. Tunnen muutamia nepsy-perheitä. Siellä on elämä mennyt uupumukseen, ja terapiaan.
Toivon sinulle jaksamista.
Olen huomannut, että vahvaa kritiikkiä antavat usein ne, joilla ei vastaavaa kokemusta ole. Kritiikiltä ei voi välttyä ja antaahan nekin ajatuksia. Olet huono äitipuoli, sinun on hyvä erota miehestä lapsi ei ansaitse sinua isän kumppaniksi ym. Sinulla on myös vertaistukea. Itselläni samankaltainen tilanne, nyt onneksi rauhoittumaan päin. Mieheni lapsen käytös muuttui entistä pahemmaksi teini-iässä, kun käytös alkoi olla rajumpaa teinillä ollessa oma vahva tahto. Minulla ei ole neuvoja sinulle, mutta kerron omista kokemuksista ja ajatuksistani. Lapsi on saanut apua sosiaaliviranomaisilta asti vaikka alussa se oli hyvin vaikeaa saada heitä ymmärtämään tilanteen vakavuutta. Edelleen nyt jo teini-iässä olevalla lapsella on vaikeuksia, jotka näkyvät vaikeana nepsy-käyttäytymisenä ja vaikuttavat osalta edelleen, mutta parempaan mennään. Mieheni on ymmärtänyt minua eikä tuominnut vaikka kyseessä on hänen lapsensa. Se on minulla ollut todella tärkeää ja olen siitä hänelle kiitollinen.
Omia ajatuksiani olen muuttanut. Valitsin miehen elämääni ja joudun hyväksymään tilanteen, joka voi kestää vielä hyvinkin kauan. Se vaatii minulta kompromisseja yhteiseen elämään ja asenteen muutosta, kun kerta olen aviomiehekseni hänet valinnut. Kaiken raskaan ajan keskellä ajattelen, että kunhan jaksan vielä mahdollisesti joitakin vuosia, lapsesta tulee aikuisempi ja käytös rauhoittuu. Meillä on aikaa vuosikymmeniä tulevaisuudessa parempaan yhdessä oloon, vaikka tätä kestäisikin vielä muutamia vuosia. En pysty enempää tilanteeseen vaikuttamaan, kun omilla valinnoilla. Lähteä voisin, mutta se ei ole vaihtoehto. Jäänkö tähän h*lvettiin ja jaksan painaa miehen rinnalla vaikean lapsen kanssa vai lähdenkö. Minä valitsin jäädä, koska mies on minulle elämäni parhaita asioita, joita eteeni on tullut.
En tiedä oliko omista ajatuksistani apua sinulle, mutta toivon niin. Joskus elämässä tulee tehtyä mahdollisesti elämänmittaisia kompromisseja oman mukavuusalueen ulkopuolelta, minä olen omani tehnyt, koska se tuo myös hyvääkin.
Nepsy lapsen äitinä tiedän nuo vaikeudet. On melko vaikeaa olla samalla luja että pehmeä. Käskyttäminen ei yleensä tehoa nepsyyn.
https://naenepsy.fi/
Tässä erinomaista tietoa. Tietoa-osiossa mm. Nepsylapsen vanhemmulle.
Kun käytös on normien vastaista ja empatiaa ei löydy ja lapsi noin iso on todennäköisesti narsisti tai psykopaatti! Rivien välistä voi lukea että on muille lapsille vaaraksi joten lapsen sijoitus jonnekin missä on ammattilaisia on ainut vaihtoehto rajan pitää mennä siinä että muille ei pahaa tehdä ja empatiaa on löydyttävä! Mikään nepsy juttu ei siihen vaikuta! Toivon todella että kiltit hiljaiset lapset ei tämän hirviön vuoksi ole joutunut kärsimään!
Huomaa, että et asiana ole tutustunut eikä sinulla ole alan koulutusta.
Surullista että pitää näin kamalasti lapsesta kirjoittaa jolla on haasteita. On lapsi pieni tai iso häntä pitää tukea. Ymmärrän että lapsen vahemmat ovat väsyneet mutg silti sinulla ei anonyyminä ole oikeutta näitå kauheuksia sanoa!
Nepsy-aikuinen täällä! Ensinnäkin kaikki lapsen puolustelijat ja nepsyjen vanhemmat jotka lässyttävät tyyliin että kasiluokkalaisen ei tarvi sitoa omia kengännauhoja, onko vanhemmuus ja se mitä tarkoittaa olla vanhempi teiltä vähän hukassa?
Sinulle kirjoittaja haluaisin antaa ison halauksen ja sanoa, että olet tehnyt jo enemmän kuin moni aikuinen tekisi. Ansiostasi lapsi sai diagnoosin ja lääkityksen. Hänen isänsä on saanut ihanan naisystävän joka välittää hänen lapsensa hyvinvoinnista enemmän kuin yleensä aikuiset ja jolla on järkeä päässä.
Oma yksinhuoltajaäitini oli myös nepsy, tarkemmin ADHD kuten itsekin. Hänellä ei ole virallista diagnoosia, mutta nepsyys näkyy edelleen vahvasti ja vaikutti myös kasvuolosuhteisiini. Nepsylapsena kasvava ei kaipaa yliymmärtämistä tai tekojensa selittelyä. Me ollaan aikamoisia perseilijöitä, ja jos joku vielä selittää että se on täysin ok kultapieni että perseilet täysillä menemään, niin en ennusta kovin auvoista aikuisuutta. Rakkautta lapsi saa selvästi yllin kyllin, siitä ei ole puutosta.
Olette toimineet hyvin fiksusti miehesi kanssa, nepsy tarvii rutiineja ja rajoja enemmän kuin peruskakara. Meillä kotona johtuen äidistäni ei ollut esim hampaidenpesuja tms iltarutiineja, kaikki oli aina kateissa ja arki ihme sekoilua. Puhumattakaan vähän vakavammista lieveilmiöistä kuten tiuhaan tahtiin vaihtuvista ikävistä miesystävistä ja hoitamatta jääneistä lapsen ja aikuisen terveysongelmista. Äitini oli ja on edelleen siis täysin päihteetön. Väitän et tämä on nepsylle paljon vahingollisempaa kuin se, että on selkeä arki. Aikuisena olen joutunut tekemään helvetisti töitä sen eteen että on edes jonkinlainen rutiini arjessa. Vasta avoliitossa miesystävän kanssa opin syömään säännöllisesti ja muistamaan hammaspesut.
Hyvä vanhemmuus ei ole rakkauden kokemista lasta kohtaan. Äitini rakasti ja rakastaa minua valtavasti ja minä häntä, mutta hän oli silti surkea vanhempi. Vanhemmuus on sitä, että opetat lapsen pärjäämään ilman aikuista. Siinä sinä olet ollut esimerkillinen.
Lopuksi kuitenkin mietin, entä sinä ja sinun voimavarasi? Tilanne kuulostaa todella raskaalta. Ero ei ole välttämätön, mutta rajaaminen varmasti on. Olet auttanut jo enemmän lasta kuin on vastuullasi. Jos pystyt, keskity mieluummin itseesi ja parisuhteeseesi. Olet miehellesi valtava voimavara hänen arjessaan nepsylapsen kanssa, mutta sinun ei tarvitse kannatella koko uusperhettä. Naiset usein ottavat liikaa harteilleen kasvatusvastuuta, vaikka kyseessä ei olisi edes oma biologinen lapsi. Nauti parisuhteesta ja omasta ajasta kotonasi, rajaa lapsen kanssa oloa ja kasvatusvastuuta. On kaikkien etu, että noin mukava ja välittävä aikuinen jaksaa olla lapsen ja isän elämässä. Eroa harkitsisin vakavasti jos asiat eivät ala helpottamaan muutoksista huolimatta.
Ihanasti kirjoitit.
Niin,rakkaus on tärkein,muttei riitä nepsylapselle. Tämän oli kirjoittanut ihminen joka nuorena on oikeasti haasteiden kanssa elänyt. Kiitos
Fiksu ja hyvä kirjoitus sinulta, jolla on oikeasti omakohtaista kokemusta olla nepsynä. Veikkaan, että monien aikuisten on välillä vaikea vetää rajoja siihen, mikä on pelkästään perseilyä ja mikä johtuu puhtaasti nepsyongelmista. Nepsy tai ei, jokainen ihminen on kuitenkin yksilö. Ketjun aloittaja on myös minunkin mielestä toiminut hienosti ja ihmettelen joidenkin tuomitsevia kommentteja.
Itse olen nepsy aikuinen ja olen aistiyliherkkä myös. Kumppanilla on lapsia (kaksi nepsya). Lapsiperhe-eämä on äänekästä, oli lapset nepsyjä tai ei. Kuormituin itse siitä arjesta todella paljon, kun koskaan ei ollut hiljaista. Tämän takia jouduimme muuttamaan erille, kun olin ihan romahtanut (ns. autistien ”meltdown”) – kyllä, sitä käy myös aikuiselle – ja johtui täysin siitä, miten äänekkäistä lapset on. Tämän takia en itse halua lapsia, koska tiedän että en jaksaisi arkea lasten kanssa. Jos olisin ”normaali” haluaisin kyllä siinä tapauksessa lapsen, mutta omat voimavarat ei riitä. EN usko että kukaan tässäkään kommentikentässä ilkeyttä kirjottelee, mutta monille ihmisille se äänekkyys saattaa olla iso juttu. Ikinä ei ollut hiljaista, melu alkoi heti aamusta iltaan ja monet arjen perus-askareet oli hirveän taistelun takana. Koska en ole itsekkään ”normaali” – on myös iso riski, että saisin myös itse nepsylapsia, ja koska olen nähnyt mitä se on, saa minut miettimään miksi haluaisin itseni siihen limboon.