Mies, kotityöksi ei riitä taulukoukun poraus kerta vuoteen!
Elämäänsä muutosta kaipaava äiti on lopen kyllästynyt isiin, jotka eivät osallistu perheen kotitöihin, lasten kasvatukseen ja huoltoon. Siis avautuminen:
Isin mielestä homma menee täysin nappiin, kun poraa kerran vuodessa seinään taulukoukun ja leikkaa kesällä nurmikon. Muu aika käytetään palkkatöiden tekoon ja omien velkojen maksuun ja youtubea selaillen.
Vaikka työroolia pidetään elämän tärkeimpänä osana, on vieläkin vaikeampaa käyttää niitä ”omia” rahoja muihin. Niiku siihen omaan perheeseen ja lapsiin? Äidin tehtävä vissiin sekin.
Nuukuus iskee jo kauppareissulla, kun pitäisi ostaa muutakin ruokaa, kuin makaroonia ja lihapullia. Hyvä ruoka kyllä kelpaa, kun se odottelee vieläpä valmiina, kun töistä tullaan. Vielä parempi, jos sitä ei ole tarvinnut itse kustantaa.
Joka päivä on hyvä toistaa vaimolle ja lapsille, että rahaa menee ” ihan hirveesti joka paikkaan. ” Myös silloin, kun lapsi pyytää rahaa koulureissua varten.
Ihan sama minkälaisen kuvan isä antaa lapselle rahasta. Tuskin edes ymmärtää.
Saatuani tarpeeksi lisääntyneestä valituksesta ja noitumisesta sanoin miehelle, että ” Voisko lopettaa tuon ainaisen valituksen rahan menosta. Rahaa menee minullakin koko ajan. Että se raha mikä hänellä menee joka paikkaan ei kyllä näy Täällä. ”
Tuon jälkeen ei ole asiasta valittanut. Luojan kiitos ettei, koska mitta on täysi tuota ainaista valitusta, että saattaisin sanoa jotain vähemmän rakentavaa.
Lisäksi tuo monen miehen kirous, että ajattelevat isän roolin olevan se, että käydään töissä ja silloin kun ollaan kotona, niin läheisyydeksi riittää, että on paikalla. Eihän se ole niin ninnu nuukaa? Miehelle se ilmeisesti on ihan OK.
Mitä me naiset aina valitetaan ja syyllistetään uusista ja vanhoista asioista. Niin mitäpä me. Ihan vaan sen takia niistä huomautetaan, että asiat voisi hoitaa toisellakin tavalla, toimivammalla tavalla. Mutta koska sen sanoo vaimo, niin sehän on tietysti vaan vittuilua ja syyllistämistä.
Ei auta vaikka asian kuinka selittäisi ja vääntäisi rautalangasta.
Kai ne miehet on perusluonteeltaan niin yksinkertaisia ja vähään tyytyväisiä, ettei sillä ole väliä miten muut perheessä asiaan suhtautuvat. Ei haittaa, että läheisyyttä ei ole tai yhdessäoloa tai onnellista kumppania. Toisen kärsimystä ei haluta edes huomata. Asioista ei tarvitse jutella ja kaikki ongelmat voi lakaista maton alle ja kuvitella, että kun työntää päänsä pensaaseen niin ei tarvitse ottaa edes vastuuta omasta toiminnasta ja käytöksestä.
Ai miten hienosti menee arki, kun ei tarvitse miettiä kenenkään vointia, koulumenestystä, kasvatusta, tukemista, hyvinvointia, talon siivouksesta ja huollosta puhumattakaan. Riittää, että käy vaan töissä.
Tästä peräkamarin äidin kultamussukasta voidaan kiittää anoppia ja appia, jotka niin vastuullisen ja huolehtivan aikuisen ovat kasvattaneet. (part2?)
Tulevaisuuden muutoksia suunnitellen.
Nimim. EnOoKatkeraEnOoKatkera
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 19 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Aika paljon samaa oli/on meillä. Olen yrittänyt muuttaa omaa asennettani. Jos muita ei häiritse likainen koti tai pesemättömät pyykit, niin miksi minä asiasta stressaan.
Kirjoitin puolisolleni kirjeen minkälaisen parisuhteen haluan, noin vuosi sitten. Pyysin häneltä vastauksen ja sen sain.
Sanon nykyisin normaalilla äänenpainolla asioista jotka minua harmittaa.
Paljon on korjaantunut suhteessa. Paljon on varmasti vielä sellaista josta pitää puhua.
Luin jostain, että esim. siivoamisen nalkuttamisen takana on isompi ongelma, jota ei itse huomaa. Kyllä, meillä se oli itsestäänselvyys.
Mikäli suhteessa on tunnetta, onko parempi yrittää keskustella ja antaa sille sohvalla makaa alle kitsaalle puolisolle mahdollisuus ensin muuttaa käytöstään, ennen eroa. Olisiko pitkän yhdessäolon jälkeen reilua ilmoittaa että nyt loppui, ilman että toisella on mahdollisuutta vielä korjata käytöstään? Jos tilanne olisi toisinpäin, haluaisitko itsellesi tehtävän niin? Suurin kysymys, rakastatko ja jaksatko tehdä suhteen eteen vielä? Vaikka sen kirjeen vain?
En ole sen parempi kun muutkaan. Rakastan ja haluan olla tässä suhteessa. En halua olla kodinkone, enkä itsestäänselvyys. Mahdollisuus on annettu, avoimesti pyrin kertomaan, etten halua minua pidettävän itsestäänselvyytenä. Tsemmpiä naiset!
Ei mun puolisokaan maailman oma-aloitteisin ole ja mulla on varmaan edelleen 70% asioista omilla harteilla, mutta yksi merkittävä ero tuntuu olevan: arvostus. Puoliso kiittää tehdystä työstä.
Se, minkä itse tajusin jossain kohtaa, oli että omalta osalta mahdollistin tilannetta tekemällä asioita ja vaikka uhkailun että en tee, niin en silti toteuttanut sitä kun en kestänyt sotkua tai sitä että mitään ei tapahdu.
Kunnes oikeasti lakkasin tekemästä. Tajusin että se on ihan sama miten paljon nalkutan, hän on tyyppi, jonka täytyy oppia kantapään kautta. Oli aamu, kun hänellä ei ollut yhtään puhtaita työvaatteita. Oli aamu kun lumi yllätti ja jäi jumiin liikenteeseen. Tai sai sakot kun ajoi huonoilla renkailla. Kun oltiin menossa hänen kaverinsa häihin, mutta ei ollut lahjaa tai edes korttia. Tai sai mätkyt, maksumuistutuksia.
Ruoanlaitossa hän alkoi auttamaan, kun tein vallan kasvispainotteista ruokaa, keittoja ja laatikoita joista ei niin välitä. Kummasti alkoi kiinnostaa ruokalistan suunnittelu ja ruoanlaitto myös.
Siinä meni ehkä noin vuosi ”ylimenokautena” missä kiukutteli asioista, mutta otin välinpitämättömän asenteen sitä kiukuttelua kohtaan, niin tajusi että mua ei ihan oikeasti kiinnosta hänen mielenosoitukset enkä aio taipua.
Toki se, mikä meillä suhteessa on toiminut aina, on keskustelu. Puoliso puhuu ja kuuntelee, eikä pidä mykkäkoulua, jolloin niistä asioista, joita vastaan hän protestoi, on voinut keskustella. Ja tosiaan se, että hän näkee asiat mitä mä teen, niin arvostaa sitä ja jakaa kiitosta arjessa jatkuvasti. Kiittää jos pesin hänen pyykkejä, kiittää joka päivä ruoasta, kiittää kaupassakäynnistä, siitä että lehdet on haravoitu pihalta tai vien lapset viikonloppureissuun.
…Se on just näin. Itsellä alkanut mittakulho tulla täyteen. Parisuhde on kuollut jo vuosia sitten ihan pystyyn, ja nykyään en enää itsekkään jaksa välittää..en sen paremmin parisuhteen hoidosta, kuin pihatöistä ja kodistakaan.. Olen tehnyt jo hetken aikaa henkistä työtä itseni kanssa, ja jopa osittain valmistellutkin tulevaa.. Kun aika on sopiva, sanon Kiitos, heippa!, ja talo voidaan laittaa myyntiin ja lusikat jakoon(..nekin on tosin minun ostamat..). Jatkan mielummin arkeani lasten kanssa omassa kodissani.
Elän miehen kanssa ja en samaistu yhtään. Eli kaikki miehet eivät ole yksinkertaisia. Ei tarvitse jaksaa koska ”kaikki miehet kuitenkin samanlaisia”.
Mix sä et porais sitä reikää seinään, miksi se on mies, tqi jos hän nyt poraa sen reijän seinään jonka olet pyytänyt – miksi et ole tyytyväinen..?..!
Jos nyt aatellaan et mies ei tee mitään makaa tai pelaa vaan, silloin tällöin ottaa kantaa/kontaktia kotityöhön lapsiin ja sinä vaimona teet kaiken huolehdit taloudesta ja perheestä. Auttaa kuitenkin kun pyydät, mutta sinä narisetkin kuinka asia pitää tehdä. Miksi mies tekisi asian enää sen jälkeen.. Älä natise liitoksistasi, anna hänen elää elämä omalla tavalla. Olla kotona kuin kotona kuuluu olla, oma itsensä. Rakastatko, vai katkeroiduitko vai etkö enää rakastakkaan… kannattaa kattoo vaik fifty shades saat hieman vinkkiä mitä parisuhde vois olla – sinä voit tehdä muutoksen ei kukaan muu tee sitä sun puolesta… Nauti ole tyytyväinen jos olet terve, ota oma paikkasi, sillä jossain vaiheessa elämää voi käydäkkin niin että sairastut… et voi tehdä enää niitä asioita mitä teit.
Mies ottaa sinun roolin tekee kaiken mitä sinä teit ennen, onko silloin miehen oikeus arvostella sinut? Ole tyytyväinen elämään sellaisena kuin se on, jollet ole tee itse muutos siihen suuntaan – kun sinä haluat – älä marise!
Kommentoin tähän saman kuin moneen muuhunkin: On helpompaa olla oikeasti yksin kuin yksin parisuhteessa. Puhun kokemuksella.
Miksi pitäisi jaksaa ja kestää? Käsittämätöntä vinkumista. Äiti ja lapset pääsevät helpommalla, kun äiti ymmärtää lähteä.
Jos ei meno muutu (esim. pariterapian avulla), ni sitten ero.
Sit ihmetellään, kun ei naiset halua lapsia, jos ukko on vain ylimääräinen ”mieslapsi”.
Kommenttikenttä on täynnä naisia, jotka samaistuvat tähän. Miksi ihmeessä te kaikki ette ole eronneet sellaisesta miehestä jo aikoja sitten? Maailmassa on paljon parempiakin miehiä. Ihan turhaa jäädä kärsimään huonoon suhteeseen.
18 vuotta kestin ja sitten lähdin koska lapsekin halus pois, koska niiden harratukset liian kalliita jne. eikä niihin rahaa irronnut. Em ole katunut päiväkään että lähdin, nyt oo viisi vuotta ollut omillani lasten kanssa ja uutta en ota ainakaan saman katon alle enään ikinä. Oma mielenterveys tärkeempää kuin lapsi isän paapominen.
Minä erosin neljä vuotta sitten mies lapsi narsistista. Enkä ole katunut päivääkään.
Herranen aika! Onko muillakin samaa?!!
Ja silti me jaksetaan, supernaisia kun ollaan. Toisinaan mietin, että miksi. Sitten ajattelen, että yhdessä se lapsi on saatu. Ja sitten mietin, että tuo toinen ei kyllä sitä ansaitsisi… – minähän ne molemmat ruokin, vaatetan, metatyöt hoidan, leikkaan nurmet ja siivoan, kun toinen aikuinen EI tee mitään muuta, kuin käy omissa töissä. Ja Jos tekee, se on draamaa, joka rikkoo astiat, sielut ja halun jakaa elämänsä jonkun miehen kanssa.
Ja lasta rakastan niin paljon että EN mitään. Ja siksi jaksan. Että lapsi saa viettää isänsä kanssa sohvalla aikaa, ihan piirrettyjä katsoen. Koska tuo minun vihaamani ihminen rakastaa meidän lasta varmasti eniten kuin joku muu.
Mutta hienoa huomata (tai ehkä surullista), että en ole ainoa.
Niin kauan, kun tämä tuo minulle (Tai lapselle) enemmän, kuin Viikko-Viikko toisen luona, olkoon.
Noin se oli meilläkin, onneksi jo takanapäin moinen ongelma. Meillä ex kiukkusi rahan menosta ja kuinka kallista elämä oli, ja minä kun elelin kotihoidontuella ja ruinasin rahaa. Mutta kuinka ollakkaan herran Espajanreissut kavereiden kanssa eivät sitten maksaneetkaan mitään….nurmion sentään ajoi ennen reissujaan🫣.
Tutulta kuulostaa! Mies käy kaupassa, mutta kaikki paitsi hänen omat herkkunsa tai aletuotteet, ovat liian kalliita. Jos lapsi on mukana, mitään hänen toivomaansa ei voi ostaa. Mies selvästi ajattelee, että minä teen kaikki kalliimpieni tuotteiden ostokset kun kaupassa käyn.
Laskut hoidan minä, erittelen joka kk puolisolle summan, joka on hänen osuutensa. Ja odotan sitten sitä rahaa, joskus muutaman viikon, joskus kuukausia. Tämä koskee siis vastiketta, sähkölaskua, vakuutuslaskuja ja muita säännöllisiä maksuja.
Huonekalut, pyyhkeet, astiat, matot, verhot, televisiot, pelikonsolin tai vaikkapa äänentoistolaitteet hankin minä. Kaikki lapsen hankinnat on minun vastuulla bussilipusta koulun retkimaksuihin tai koulukuviin. Joskus jostain isommasta lapsen hankinnasta ilmoitan, että nyt voisi puolisokin kaivaa kuvetta. Mutta usein se mitä mitä lapselle hankkii, on herran mielestä jotain turhaa tai hemmottelua, oli ne sitten uudet lenkkarit tai uusi reppu (joka on ostettu edellisen kerran 5 vuotta aikaisemmin)
Huonekalut kasaan minä, lamput vaihdan minä. Hoidan kaikki sopimusasiat, vakuutukset, puhelinliittymät, nettiliittymät, sähkölaskut. Luen vesimittarin, hallinnoin wilma-viestit, vertailen talvirenkaat, ja oli asia mikä tahansa, herra kysyy minulta. Sitten möksähtää, jos vastaan, että mitä jos ihan itse ottaisit asiasta kerrankin selvää.
Joku sanoisi, että älä tee. Mutta kun sitäkin on kokeiltu, tulee kalliiksi. Sillä mies ei tee, ei maksa laskuja ajoissa, ei oma-aloitteisesti varaa huoltoja autolle, ei buukkaa katsastuksia (ellei muistuta). Ei hoida edes niitä asioita mitkä olisi PAKKO tehdä. Nurmikon leikkaa kolmesti kesässä, nalkutuksen ja naapurien huomauttelun jälkeen. Se tekee hänestä sitten suuren sankarin. Inhottavana akkana naljailin vuosi sitten, että on nuo laitteet niin vaikeita kun kesti 25 vuotta, että oppi käyttämään pyykinpesukonetta (imuri ei onnistu vieläkään), johon herra totesi, että niin, se renkaiden vaihtokin on niiiiin vaikeeta. Hiljeni, kun totesin, että kyllä minä sen auton sinne renkaanvaihtoon osaan ajaa. Mutta pitäähän sun edes yksi osaamasi asia tehdä, kun minä kuitenkin olen muistuttanut siitä renkaanvaihdosta. Ja silloinkin oli uudet renkaat juuri hankittu ja minä ensiksi vertaillut, tilannut ja maksanut ne uudet renkaat. Herran piti vain hakea ne tietystä paikasta tiettyyn aikaan.
Tiskikonetta on oppinut käyttämään sentään ja sen hän tekeekin niin erinomaisesti että huomauttelee kaikille muille sen täytöstä/tyhjennyksestä. Ei huomaa silloin kun joku muu hoitaa keittiötyöt, mutta kertoo kyllä joka kerta mitä itse on keittiössä puuhannut.
Sitten ihmettelee, kun ei vain jaksa enää kiinnostaa moisen mieslapsen muutkaan sanomiset tai tekemiset.
Ihan kun mun kirjoittamaa! Vituttaa tää yksinhuoltajana olo. 2 tyttöä olen synnyttänyt, mutta lisänä on 45 vuotias mieslapsi, jonka jälkiä saa siivota enempi kun lasten. Pieniäkään juttuja ei tee kotona, olen aina se, joka jää kotiin sairaiden lasten kanssa ja jos mies joutuu jäämään 1-2 päivänä vuodessa, niin alkaa kunnon marttyyripaska.
Näimpä se meni meilläkin. Kunnes ex vaihtoi minut lennossa toiseen. Nyt hoidan täällä edelleen kaiken yksin. Ja kunhan saan vähän koottua itseäni, myyn tämän meidän yhteisen talon, sillä sekin homma jäi minun harteilleni.
Ja kaiken tämän jälkeen mietin kyllä helvetin tarkkaan, alanko mihinkään suhteeseen enää ikinä.
Ihan kuin minun kynästä tämä tarina. Nyt vuosi takana eri osoitteissa ja ei ole ikävä siihen kuvioon takaisin! Minä olen onnellisempi lasten kanssa yksin kuin entisessä elämässä ydinperheenä.
Aamen. Sitten nää samat tyypit valittaa somessa kuinka exvaimo oli niin hirveä ja siirtyy käyttämään parikymppisiä hyväkseen ilman velvollisuuksia ja lupauksia sitoomuksista.
Nyt osui ja upposi. Teksti oli ihan kuin minun kynästä, minun elämästä. Vuosia tarponut ja nyt alkaa olla annon raja täynnä ja suunnittelen siirtymistä omaan talouteen, ilman tuota isoa riippakiveä.