”Pelkään lääkkeiden tekevän minusta huonon äidin”
”Tää on arka aihe. Haluan silti kuulla ajatuksia.
Mulla on kaksi lasta, 6 ja 12 vee, olen lähivanhempi eikä ole uutta puolisoa. Ja mulla on polvi mennyt säpäleiksi vaarallisessa onnettomuudessa. Käytän päivittäin vahvoja, siis todella vahvoja, särkylääkkeitä. Öisin unilääkkeitä. Ne kaikki vaikuttavat mun kongitiivisiin kykyihin, en oo oma itteni vaan muisti pätkii ja oon koko ajan väsynyt.
Käyn kuitenkin töissä, eli olen kuitenkin ihan normaali ja kartalla päivät. Yötä vasten tarvitsen enemmän kipulääkkeitä ja unilääkettä, että voin kivuilta nukkua. Pelkään kuollakseni sitä, että yöllä tapahtuu jotain, enkä herää lääkkeiden takia. Tai että unohdan lasten tärkeitä asioita, nolaan lapset jollain, vaikutan huonolta äidiltä.
Kuva Jude Beck.
Tällaisista vaietaan aina. Onko mulla kohtalotovereita? Koen olevani huono, koska vaurioiduin tapaturmaisesti, enkä pärjää ilman reseptilääkkeiden apua. Miten mä voin suhtautua itseeni ilman itsesyytöksiä? Aina, kun joku saa tietää lääkkeistäni, se näyttää siltä, että se menee tekemään lasun suorin tein.
Nämä ei oo mitään panacodeja ja buranoita. Mä olen kykenevä vanhemmaksi, mutta mä en ole se paras versio minusta, mikä olin vielä muutama vuosi takaperin…”
Nimim. Suttura-Siina
Kaupallinen yhteistyö Rooty
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Kommentoi artikkelia
7 vastausta artikkeliin “”Pelkään lääkkeiden tekevän minusta huonon äidin””
Uusimmat artikkelit
Mulle lääkäri sanoi, että jos on olemassa pilleri, joka mahdollistaa melko normaalin arjen, niin miksi en sitä ottaisi.
Aamulla otan neljää lääkettä, illalla yhtä tai kahta, ja lisäksi on vielä ”tarvittaessa” lääkkeitä neljää sorttia.
Huumetesteissä tulisi positiivinen tulos mutta lääkittynä pystyn käymään töissä ja elämään aika tavallista arkea. Ilman lääkkeitä makaisin sängyssä ja todennäköisesti joko itkisin tai nukkuisin, sillä muuhun en pystyisi.
Noh… minä sairastan levinnyttä rintasyöpää joka on luustoon levinnyt, ilman kovia särkylääkkeitä en pärjää. Alkuun kyllä tuntui että miten kaikki sujuu kun äiti on ”pöhnässä” koko ajan, mutta isommin mulla kuitenkin häiritsee se että en lääkkeistä huolimatta pysty lähellekään kaikkea tekemään mitä terve ihminen voi. Rajoittaa aika paljon lasten kanssa puuhailua, mutta silti olen kiitollinen että on lääkkeitä joitten avulla pärjää näinkin hyvin. Itku tulee kun joutuu lapsille sanomaan että äiti ei nyt pysty sitä ja tätä… Koen kuitenkin olevani hyvä äiti ja pystyvä huolehtimaan lapsista ja pitämään heidät turvassa. Eli on meitä muitakin jotka joutuu tätä asiaa miettimään❤️ Tsemppiä sinulle, äläkä ole liian ankara itsellesi!
Minä olen ajatellut toisinpäin. Että onneksi on lääkkeet, muuten en voisi olla tällainen äiti kuin olen. Syön kolmea lääkettä päivittäin. Kahta tarvitsen siihen, että pääsen sängystä ylös ja yhtä siihen, että pystyn nukkumaan. Välillä joudun ottamaan myös rauhoittavia (kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle ja ahdistus ei kuuntele järkeä) mutta onneksi vain harvoin.
Mutta ymmärrän sinua. Välillä minunkin iskee paniikki. Ajattelen, että juuri minä olen se riskitekijäksi mainittu huoltaja. Se, joka plussaisi huumetesteissä. Se, jonka lapsille ennustetaan huonoa tulevaisuutta. Kun paniikki laskeutuu ja järki palaa muistan taas, että on eri asia vetää huumeita kuin syödä lääkkeitä. Ilman lääkkeitä en voisi käydä töissä, harrastaa lasten kanssa, siivota, tehdä ruokaa. Minusta ei olisi mihinkään.
Rakastan lapsiani yli kaiken. Toivon, että he muistavat lapsuudestaan rakkauden. Huonompinakin päivinä jaksan osoittaa rakkautta. Jos en muuten, niin pyydän heidät sohvalle kainaloon katsomaan elokuvaa.
Muista, että voit saada apua, jos et jaksa. Kodin voi siivota joku toinenkin, jotta voit käyttää vähät energiasi lastesi kanssa. Tai ihan itseesi. Sekin on tärkeää.
En ole kohtalotoveri mutta ihminen nyt vaan on sellainen kokonaisuus että olipa vaiva somaattinen tai psyykkinen niin sitä hoidetaan myös lääkityksellä. Jos ilman ei voi elää niin niitä syödään sen takia että elämä olisi hyvää ja mielekästä ei ilman lääkitystä kärsisi tai jopa kuolisi (voi miettiä vaikka sydän-ja verisuonitautipotilaita, miten eroavat muista lääkkeiden käyttäjistä jotka niitä tarvitsevat?). On sairauksia jotka on tabu, ja sitten niitä joista voi puhua häpeämättä. En ymmärrä miksi hävetä jotain jota ilman elämä olisi vaikeaa tai tekisi toimintakyvyttömäksi.
Täällä yksi yh äiti, joka on syönyt vähän vahvempia kuin panacod…ja syön edelleen hermosärkylääkkeitä ja kipulaastarit nahassa.
Joskus minäkin pelkäsin, että joku tekee lasun siitäkin huolimatta, että hoidin lapseni ja olin läsnä, meillä on tyttären kanssa läheiset välit.
Minä en koskaan ole kokenut huonoa omaatuntoa muusta kuin siitä, että en pysty 100% kaikkeen mihin terve ihminen pystyy vaikka tyttärelle se on normaalia, ja siitä, että tahtoisin töihin vaikka en pysty. Yritän ajatella, että elämä on ja nämä kortin sain eikä lääkärit joudu vastuuseen.
Joten häntä ylös ja nokka kohti tulevaisuutta! Äläkä tunne huonoa omaatuntoa! ❤️
Täällä sama juttu että en mä koe olevani huonoäiti sen takia että välillä (välillä jopa useammin) joutuu syömää kipulääkkeitä. Jos jostain poden huonoa omaatuntoa on juurikin se että ei aina pysty tekee kaikkee mitä haluaa, edes hipsuttelemaan lasten pyynnöstä. Mulle on se ja sama mitä muut siitä ajattelee koska tiedän kuitenkin olevani tarpeeksi hyvä. Itsellä ei kyllä mene mitää unilääkkeitä.
Hyvä kun uskallat avata vaietun mutta yleisen asian. Itsekin vaikeista hermokivuista joskus kärsineenä ja vahvojen lääkkeiden kanssa tunsin syyllisyyttä. Jätin jopa kipua hoitamatta. Sinun lapsesi saavat varmasti sinut hereille jos hätä on. Jos sulla on huoli, kokeile jossain kohdin miedompia unettavaa lääkettä. Varaa vaikka aika lääkärille
Totta kai vahvat lääkkeet vaikuttaa kognitioihin. Miten selviät sitten töistä? Entä liikenteessä? Toisaalta krooninen kipu alentaa stressinsietokykyä, vaikuttaa uniin ja jaksamiseen. Myös muistiin ja mielialaan.
Suosittelisin kehoterapiaa tai psykofyysistä fysioterapiaa. Kipu on kokonaisvaltaisesti vaikuttava jolloin virittäytyy ylivireäksi. Itse sain apua siihen, miten tulen toimeen kivun ja kehoni kanssa, rauhoitan itseni. Unettomuuteen toimi myös.
Lapsille on tärkeää perusturva, läsnäolo, yhdessäolo. Tietysti sinun vointi heijastuu lapsiisi. Lapsi näkee aikuisen kivun ja voi alkaa ottaa liikaa huolta ja vastuuta. Itse puhuin lapsilleni kerroin että olen kipeä mutta saan apua. Lastensuojelu ei ole mikään mörkö. Itse sain vaikeina vuosina mm. Siivousapua, kun kivuilrani en pystynyt.
Voimia sinulle. Tärkeä asia josta voisit uskaltaa jutella vaikka lääkärinkin kanssa. Pidä vain huoli ettet ole ns liian unessa lääkkeillä. Itse tein osapäivätyötä jonka voimin jaksoin.