”Tää on arka aihe. Haluan silti kuulla ajatuksia.

Mulla on kaksi lasta, 6 ja 12 vee, olen lähivanhempi eikä ole uutta puolisoa. Ja mulla on polvi mennyt säpäleiksi vaarallisessa onnettomuudessa. Käytän päivittäin vahvoja, siis todella vahvoja, särkylääkkeitä. Öisin unilääkkeitä. Ne kaikki vaikuttavat mun kongitiivisiin kykyihin, en oo oma itteni vaan muisti pätkii ja oon koko ajan väsynyt.

Käyn kuitenkin töissä, eli olen kuitenkin ihan normaali ja kartalla päivät. Yötä vasten tarvitsen enemmän kipulääkkeitä ja unilääkettä, että voin kivuilta nukkua. Pelkään kuollakseni sitä, että yöllä tapahtuu jotain, enkä herää lääkkeiden takia. Tai että unohdan lasten tärkeitä asioita, nolaan lapset jollain, vaikutan huonolta äidiltä.

Kuva Jude Beck.

Tällaisista vaietaan aina. Onko mulla kohtalotovereita? Koen olevani huono, koska vaurioiduin tapaturmaisesti, enkä pärjää ilman reseptilääkkeiden apua. Miten mä voin suhtautua itseeni ilman itsesyytöksiä? Aina, kun joku saa tietää lääkkeistäni, se näyttää siltä, että se menee tekemään lasun suorin tein.

Nämä ei oo mitään panacodeja ja buranoita. Mä olen kykenevä vanhemmaksi, mutta mä en ole se paras versio minusta, mikä olin vielä muutama vuosi takaperin…”

Nimim. Suttura-Siina

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “”Pelkään lääkkeiden tekevän minusta huonon äidin””

  • Ash sanoo:

    En ole kohtalotoveri mutta ihminen nyt vaan on sellainen kokonaisuus että olipa vaiva somaattinen tai psyykkinen niin sitä hoidetaan myös lääkityksellä. Jos ilman ei voi elää niin niitä syödään sen takia että elämä olisi hyvää ja mielekästä ei ilman lääkitystä kärsisi tai jopa kuolisi (voi miettiä vaikka sydän-ja verisuonitautipotilaita, miten eroavat muista lääkkeiden käyttäjistä jotka niitä tarvitsevat?). On sairauksia jotka on tabu, ja sitten niitä joista voi puhua häpeämättä. En ymmärrä miksi hävetä jotain jota ilman elämä olisi vaikeaa tai tekisi toimintakyvyttömäksi.

  • Äit sanoo:

    Täällä yksi yh äiti, joka on syönyt vähän vahvempia kuin panacod…ja syön edelleen hermosärkylääkkeitä ja kipulaastarit nahassa.
    Joskus minäkin pelkäsin, että joku tekee lasun siitäkin huolimatta, että hoidin lapseni ja olin läsnä, meillä on tyttären kanssa läheiset välit.

    Minä en koskaan ole kokenut huonoa omaatuntoa muusta kuin siitä, että en pysty 100% kaikkeen mihin terve ihminen pystyy vaikka tyttärelle se on normaalia, ja siitä, että tahtoisin töihin vaikka en pysty. Yritän ajatella, että elämä on ja nämä kortin sain eikä lääkärit joudu vastuuseen.

    Joten häntä ylös ja nokka kohti tulevaisuutta! Äläkä tunne huonoa omaatuntoa! ❤️

  • Kuu sanoo:

    Hyvä kun uskallat avata vaietun mutta yleisen asian. Itsekin vaikeista hermokivuista joskus kärsineenä ja vahvojen lääkkeiden kanssa tunsin syyllisyyttä. Jätin jopa kipua hoitamatta. Sinun lapsesi saavat varmasti sinut hereille jos hätä on. Jos sulla on huoli, kokeile jossain kohdin miedompia unettavaa lääkettä. Varaa vaikka aika lääkärille
    Totta kai vahvat lääkkeet vaikuttaa kognitioihin. Miten selviät sitten töistä? Entä liikenteessä? Toisaalta krooninen kipu alentaa stressinsietokykyä, vaikuttaa uniin ja jaksamiseen. Myös muistiin ja mielialaan.
    Suosittelisin kehoterapiaa tai psykofyysistä fysioterapiaa. Kipu on kokonaisvaltaisesti vaikuttava jolloin virittäytyy ylivireäksi. Itse sain apua siihen, miten tulen toimeen kivun ja kehoni kanssa, rauhoitan itseni. Unettomuuteen toimi myös.
    Lapsille on tärkeää perusturva, läsnäolo, yhdessäolo. Tietysti sinun vointi heijastuu lapsiisi. Lapsi näkee aikuisen kivun ja voi alkaa ottaa liikaa huolta ja vastuuta. Itse puhuin lapsilleni kerroin että olen kipeä mutta saan apua. Lastensuojelu ei ole mikään mörkö. Itse sain vaikeina vuosina mm. Siivousapua, kun kivuilrani en pystynyt.
    Voimia sinulle. Tärkeä asia josta voisit uskaltaa jutella vaikka lääkärinkin kanssa. Pidä vain huoli ettet ole ns liian unessa lääkkeillä. Itse tein osapäivätyötä jonka voimin jaksoin.