”Mun kaveri oli päivittänyt instagram-tililleen viiden vuoden takaisen kuvan ja viereen lätkäissyt tämän päivän kuvan. Hän kirjoitti, miten elämä kohtelee kivasti, on ystäviä, kroppa kuosissa, tukka kivasti ja kaikki niin helvetin upeesti. Siemailin siinä kahviani nuhjuisessa yökkärissäni.

Mites mun viimeiset viisi vuotta on mennyt? Oon lihonu lapsista, joilla on kaksi vuotta ikäeroa, yhet 20 kiloa.

Teen kivaa työtä mutta olen yksinäinen. Ei yhtään sellasta kaveria jolle soittaa, täällä uudella paikkakunnalla.

On univelkaa, rumia vaatteita ja hoitamaton äitinuttura.

Mieskin pelaa fortniteä koneella ja itse istun yksin kaaoksen keskellä. Välillä kyynel ja välillä räkä poskella.

Vuosi on ollut kova. Epäonnea on riittänyt, ja välillä mietin että yrittääkö karma oikeesti murtaa mut viimisen kerran. Sain mielialalääkkeet ja lapsi sai sydänlapsi-diagnoosin.

Rahaa ei liioin ole, mutta laskut eivät odota. Oma äitikin kääntyi jostain vastaan ja vittuilee ja vihjailee, miten olen kykenemätön äiti ja ihminen.

Toisaalta, uusi hörppy jo jäähtynyttä kahvia, ei kaikki oo ihan viturallaankaan: Mulla on kaksi ihanaa lasta ja miehen kanssa on yhä hyvää, on hurttia huumoria ja hän on mulle tuki numero 1.

Työkaverit on kivoja ja joo, mä voisin viimein aloittaa jonkun harrastuksen. Vaate- ja tukkapuoleenkin voin vaikuttaa, vaikka lapsen sydänoperaatioon on säästettävä rahaa.

En ehkä enää voi elää rentoa, lapsettoman ihmisen arkea, mutta toisaalta on niin ihanaa nukahtaa lämpöisen lapsen tasaiseen tuhinaan vieressä. Puolensa ja puolensa.

Vajoan hetkeksi nuoruusmuistoihin. Nostalgiaa tuntien totean, että näin mun elämän pitikin mennä ja kas, kahvikin on jo juotu. Eikun uutta satsia kehään ja sitten erä Ryhmä Hauta.”

Nimim. Nostalgiaa

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Ehkä elämän pitikin mennä näin”

  • Hulda sanoo:

    Elämä vie kummallisia teitä. Itse ajattelin, että olisin nelikymppisenä kahden teini-ikäisen äiti, pitkässä avioliitossa, pari koiraa, pari autoa ja oma talo.

    No, miten kävi?

    Olen juuri nelikymppinen, lähes 20 v sitten väkivallan takia melkein heti häiden jälkeen eron ottanut, ei omia lapsia mutta kaksi rakasta poikapuolta nykyisen vajaan kolmen vuoden mittaisen parisuhteen kautta, vuokra-asunto, ei edes ajokorttia saati omaa autoa, takana vanhempi sekä melko tuore aivoinfarkti ja sydänvikalöydös. Sydänleikkaus edessä.
    Ja silti tuntuu, että olen voiton puolella elämässä. Äiti on terve ja läheinen, olen viimein siinä parisuhteessa jossa minun kuuluukin olla, tuleva sydänoperaationi on varsin pieni toimenpide, selvisin aivoinfarkteista täysin ilman jälkioireita, olen todella hyvä työssäni.

    En varmasti ole saavuttanut mitään siitä mitä rikkaat ja turhamaiset sukulaiseni minun toivoivat saavuttavan, olen onneksi ymmärtänyt ettei toisten odotuksia tarvitsekaan täyttää. En tiedä olenko täyttänyt omianikaan, toisaalta olen yllättänyt itseni positiivisesti monen asian suhteen. Olen katsellut Suomea vähän vinkkeleistä sillä olen asunut oman pienen kotikaupunkini lisäksi Turussa, Helsingissä ja Tampereella, tehnyt reissutyötä, muuttanut monen ihmisen elämää.

    Ehkä on ihan hyvä, että elämä on mennyt juuri näin.