”Aina puhutaan lapsivapaasta, iloisesta omasta ajasta ja parisuhteen laatuajasta. Äidit valittaa väsymystä ja sitä, etteivät ehdi huolehtimaan itsestä, harrastamaan eikä käymään kampaajalla usein.

Olenko yksin asiani kanssa vai onko muita äitejä jotka ei yksinkertaisesti edes kaipaa ”omaa” aikaa? En nauti lapsivapaasta. En malta lähettää lapsia yökylään, en halua olla heistä erossa yhtään enempää kuin on pakko.

En kestä lainkaan ajatusta siitä, että lapset kasvaa isoiksi ja missaisin siitä yhtään enempää aikaa kuin on pakko. En malta öisinkään olla erossa! Saavat aina tulla väliin ja nukutaan usein yhdessä. Ja meitä on monta!

Lasten kanssa voi lenkkeillä, shoppailla, ja minä haluan harrastaa lasten harrastuksia. Olla mukana kaikessa mihin töiltäni ehdin.

Valittaminen ärsyttää. Kun ollaan niin väsyneitä äitejä, väsyneitä arkeen ja väsyneitä kun vauva nukkuu ”huonosti”. Ihan perusarki ja asiat tekevät nykyään äidit niin uupuneiksi, ettei korvat kestä kuunnella!

Kaikki on kovin suhteellista! Yleinen valittamisen ilmiö on mennyt yli hilseiden. Jokainen on kuitenkin oman elämänsä herra ja on myötävaikuttanut siihen, millaista se on, miten asioihin suhtautuu ja miten kohtaa vastoinkäymiset. Olen varmaan naiivi ja kiittämätön idiootti, mutta en käsitä tätä valittamista ja yleistä väsyä ja kiirettä!


Kuva Shutterstock.

Puhun ainoastaan tilanteesta, jolloin varsinaista konkreettista kriisiä tai hätää ei ole kuvioissa. Mä ehdin tehdä kaiken ihan hyvin! Enkä oo yhtään erityisen väsynyt (kuin kuuntelemaan valitusta). Koti on siisti, olen aktiivinen lasten harrastuksissa ja kouluasioissa, ulkoilen, lenkkeilen, voin hyvin ja koko perhe voi hyvin.

Elämme vaan ihan normaalia arkea. Ilman sen kummempaa draamaa tai valittamisen tarvetta. Aikaa riittää hyvin löhöilyyn ja oleiluun, välillä liikaakin. Joku ajattelee, että kiillotan sädekehääni mutta hänelle kysymys; kolahtiko? Valitatko liikaa turhasta? En ajattele olevani parempi äiti, kaikki me ollaan yhtä huonoja. Kritisoin ainoastaan tätä nykyistä tilannetta, kun äitien väsystä on tehty yleinen puheenaihe ja lapsivapaasta trendi jota on pakko saada.

Kun sanon, etten kaipaa lapsivapaata, ihmetellään sitäkin ja kritisoidaan. En voi voida hyvin, en voi olla kykenevä huolehtimaan lapsista täysin onnellisena jos en vietä lapsivapaata. Teeskentelen tai olen huono äiti kun en huolehdi itsestäni. Ei huvita, en halua, ei oo tarvetta, kaikki on hyvin! Moni varmaan miettii, että tuolla talossa ei voi parisuhde olla kunnossa, eikä peitto heilua koskaan. Heiluu! Ja kunnossa on parisuhde.

Vähemmän valittamista, enemmän normaalin arjen hyväksymistä, kiitos!”

Nimim. Suurperheellinen

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

9 vastausta artikkeliin “Mitä jos valitettaisiin vähemmän, ei tämä niin rankkaa ole?!”

  • Outo äiti? sanoo:

    Kukin taplaa tyylillään, mutta itse olen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Heti alkuun täytyy toki todeta, että olen eronnut ja lapsi on joka toinen viikonloppu isällään. Luojan kiitos isä asuu kuitenkin sen verran kauempana ettei tarvi antaa esim joka toiseksi viikoksi. Sen kaksi yötä vielä kestää, mutta sunnuntaina odotan jo kovasti muksua kotiin. Loma aikoina saatan pitkin hampain antaa pariksi ylimääräiseksi yöksi, mutta neljä yötä alkaa olla jo ehdoton maksimi.

    Olen monesti miettinyt, että miten jotku äidit kestää sitä ikävää vaikkapa viikko-viikko systeemissä. Itsestä se tuntuisi painajaiselta. Mutta kaippa toiset kaipaa omaa aikaa enemmän kuin toiset.

    • K. sanoo:

      ”Olen monesti miettinyt, että miten jotku äidit kestää sitä ikävää vaikkapa viikko-viikko systeemissä. Itsestä se tuntuisi painajaiselta. Mutta kaippa toiset kaipaa omaa aikaa enemmän kuin toiset.”

      Oletko oikeasti noin itsekäs etkä osaa ajatella että lapsella on yhtäläinen oikeus molempiin vanhempiinsa, ei se lapsi ole tässä maailmassa sinua varten. Outo ajatusmaailma jos ajattelee viikko-viikko systeemin kumpuavan äidin vapaa-ajan tarpeesta eikä siitä että lapsi tarvii myös isää ja isäkin kaipaa lastaan. Valoja tauluun.

  • Aada sanoo:

    Omaan personaallisuuteen voi jokainen vaikuttaa varsin rajallisesti. Se, kaipaako sitä omaa aikaa akkujen lataamiseen ja kuinka paljon, on varsin yksilöllistä. Eikä sitä valitettavasti tiedä oikeasti ennen, kuin se viedään. Suomeksi siis sen jälkeen, kun olet lapsen/t saanut. Ja monikkomuotoa käytän nyt tarkoittaen monkikkolapsia. Itselläni todella vaativat kaksoset ja kyllä tässä ollaan pari vuotta jo äärirajoilla menty. Kivat sulle, mutta minä kyllä tarvitsisin omaa aikaa. Ja kerrankin aamua, jolloin mua ei herätettäis ennen klo kuutta. Olen työelämässä, mutta kotona olo oli paljon rankempaa. Vaikka teen vastuullista ja tarkkuutta vaativaa työtä, se on silti helpompaa, kuin hoitovapaalla oleminen. Töissä voi laittaa huoneensa oven kiinni ja keskittyä hommiinsa omassa rauhassa. Kotona ei sellaista luksusta ole hetkeksikään.

  • Just Me sanoo:

    Valittamista siitä että muut valittaa? 😁 Silloin kaikki tosiaan varmaan on hyvin.

    Vuorokaudessa on saman verran tunteja, mutta mahdollisuus niiden käyttöön on jokaisella vähän erilainen, samoin kuin käytettävissä olevat resurssit.

    Minulla puoliso tekee vallan iltavuoroa, itse päivätyössä, joten käytännössä vietetään aikaa yhdessä 2 vapaapäivänä viikossa.

    ”Omaa aikaa” on noiden kahden vaihtuvan päivän lisäksi aamu ennen klo 7 tai ilta 21 jälkeen ja kummastakin päästä se vähentää yöunia.

    Minulla särähti tuo ”en Malta lähettää lapsia yökylään”- kommentti, kun se tuntui olevan äidistä lähtöisin. Entä jos lapset haluaa?

    Matkustan työkseni jonkun verranja reissujen aikana ikävä on molemminpuolinen, mutta silti jos lapset haluaa mennä keskenään mummulaan hiihtolomaviikoksi, niin saavat mennä. Se on lasten ja mummun ilo, vaikka itselle ikävä tuleekin.

    Samaten yökyläilyt kavereilla on minusta lapsuuteen kuuluva ihana juttu, jota en halua lapsilta kieltää. Yökyläilyä voi silti tehdä puolin ja toisin.

    En tiedä minkä ikäisiä lapsia kirjoittajalla on, mutta oma teini-ikä lähestyvä tarvii kyllä sitä omaa aikaa. Välillä hän lähtee mielellään mukaan kaupoille, museoihin, ulkopuolisiin tai lenkille. Välillä hän jää mielummin kotiin tai menee kaverille.

    Päiväkoti-ikäiset vielä innosta kiljuen lähtee mihin vain.

    Samaa mieltä olen siitä, että arjen raskauteen voi osin omilla valinnoilla vaikuttaa, osin ei.

    Jos arjen raskaus johtuu työ- ja harrastusrumbasta tai parisuhteesta, sille voi tehdä jotain, vaikka helppoja päätöksiä ne eivät missään nimessä ole.

    Jos raskaus johtuu raha- tai terveydellisistä huolista, vaikutusmahdollisuudet on paljon rajatummat.

  • Satu sanoo:

    Olen periaatteessa samaa mieltä siitä, että jos arki on suht sujuvaa niin valittaminen tuntuu turhalta. Mutta tiedämmekö oikeasti valittajan arjen todellisuuden? Ja pitääkö hänen jotenkin perustella asiansa ennen kuin ”saa” valittaa? Ja kun me olemme vielä yksilöitä ja toiset kestää enemmän kuin toiset.
    Jollakin voi olla narsisti puolisona, ulospäin ei kukaan huomaa mutta arki on hirveää. Jonkun puoliso tissuttelee ja arki kaatuu toisen päälle. Jotakin kiusataan työpaikalla, lasta koulussa, rahat ovat tiukassa, työpaikka uhattuna, uusperhearki ei toimi, joku kärsii unettomuudesta, joku on haalinut voimavaroihinsa nähden liikaa luottamustehtäviä tai harrastuksia jne…
    On totta, että emme näe aina arjen hyvyyttä mutta älkäämme lisätkö kenenkään taakkaa syyllistämällä häntä siitä, että hän sanoittaa omaa pahaa oloaan ja ehkä toivoo apua juuri sinulta.

  • Kotiäiti sanoo:

    Todella mauton kirjoitus. Oma lapsi arki on helppoa ja sujuu kuin tanssi. Mutta ikävä kyllä lähipiirissä on niitä todella väsyneitä ja äärirajoille vedettyjä äitejä. Onneksi apua on lopulta osattu hakea.. Mutta toivon ettei tätä kirjoitusta lue kukaan väsynyt äiti, joka ei nyt uskalla hakea/pyytää apua arkeensa, koska se olisi ”turhaa” valittamista.

  • Maani sanoo:

    Kirjoittaja ei varmaan käy töissä… On se kyllä minusta rankkaa käydä vaativassa työssä, tehdä vuorotyötä ja ajaa työmatkaa melkein kaksi tuntia. Siihen päälle lastenhoito, kodinhoito yms. Koulululaisten harkkakuskaukset yms. Kiukuttelut ja läksyt yms…..näitä riittää…. Kyllä valitan aina välillä siitä, että on rankkaa, en jaksa… ja saan mielestäni tehdä niin, ei kukaan ole väsymätön!!!
    Kyllä minustakin lapsiarki oli niin ihanaa ja stressitöntä kun sai vaan olla kotona, mutta nyt on todellakin toisin!

  • Tuikku57 sanoo:

    Kerrankin joku kirjoittaa asiaa. Omat lapset on jo aikuisia, mutta heidän lapsuudestaan nautin, enkä tarvinnut lapsivapaata, vaikka vuorotyö oli välillä raskasta. Jos olin väsynyt jätin siivouksen ja monta muuta hommaa väliin, mutta koti oli kuitenkin perussiisti ja lapsilla puhtaat vaatteet ja ruokaa riitti.

  • Helmiina sanoo:

    Niinpä, mutta voisi myös muistaa sen että elämäntilanteita on monia ja kaikilla omanlaisensa arki. On varmasti ihan ok olla kaipaamatta lapsivapaata tai parisuhdeaikaa, varsinkin jos saa vaikka parisuhdeajan järjestettyä hyvin siinä arjen lomassa. Mutta sitten kun on ihan oikeasti todella huonosti vuosia nukkuva lapsi ja kaikki ihan oikeasti ilman sen kummempaa valittamisen tarvetta ovat todella väsyneitä, niin kyllä sitä omaa aikaa ja parisuhdeaikaa kaipaa. Ennemmin se mielestäni kuin ero. Kun lapsikin on aivan innoissaan päästessään isovanhemmille kylään, miksi tämä ilo pitäisi lapselta kieltää? Voi myös olla omia harrastuksia joihin lapsi ei ihan aina voi tulla mukaan ja on tärkeää myös säilyttää oma itse siinä arjen keskellä. Ja valittaa saa ja pitää silloin kun ei jaksa, eihän vaan lähdetä taas siihen että kaikkien äitien pitää ainakin teeskennellä onnellisia ja omistautua ainoastaan ja vain lapsilleen ollaakseen riittäviä.