Parisuhde eri osoitteissa ei ole pelkkää juhlaa kun kaikki yhteinen puuttuu
Huono Äiti sai avautumisen:
Erillissuhde. Toimii. Tai sit ei.
Eilen tämä sana erillissuhde hyppäsi eteeni aivan yllättäen ja heti piti lukea mistä on kyse. Ja sieltähän löysin itseni! Siis minun elämäntilanteelleni on ihan oma nimikin!
Jäin analyytikkona tietenkin asiaa pohtimaan ja päätin kirjoittaa ajatukseni luettavaksi asti.
Erillissuhteeseen päädytään usein varmasti aivan järkisyistä. Työ, lapset, erilaiset päivärytmit…kun elämäntilanne on sitä vaativa että on järkevämpää elää kahdessa eri osoitteessa. Ja sehän ei ole oikeasti yhtään sen eriskummallista kuin mikä tahansa muukaan suhde. Kunhan osapuolet sen vaan laittaa toimimaan.
Näkisin peruskulmakiviksi täydellisen luottamuksen ja sen että tilanne on molemmille tasapuolinen. Eikä se nyt tarkoita sitä että täytyy joka tekeminen raportoida ja jakaa aivan kaikki. Kun kaksi eri elämää rakennetaan niin ettei välissä ole kysymys- eikä huutomerkkejä vaan selkeitä virkkeitä. Kun molempien tarpeet on huomioitu ja molemmissa talouksissa on perushyvä olla.
Noh, entäs sitten kun syystä tai toisesta se luottamus kärsiikin? Erillissuhteessa se aivan varmasti herättää suuria tunteita kun se toinen ei olekaan saman katon alla vaan ns. ”vapaa tekemään mitä vaan”. Sillä kun on se oma osoite. Onko se siellä vai jossain muualla? Kenen kanssa? Mitä tekee? Kun riidan jälkeen se ei menekään sohvalle nukkumaan vaan omaan kotiinsa. Kun eroaminenkin on niinkin yksinkertainen juttu kuin että toinen vain lähtee. Ei tehdä osituksia eikä lusikoiden jakoja.
Itse omassa elämässäni erillissuhteessa mieheni kanssa mietin kaikkein eniten sitä ettei välillämme ole mitään virallista. Emme ole juridisesti puolisoita. Kihloissa oleminen kahdessa eri osoitteessa asuessa ei oikeasti merkitse mitään. Olen nimennyt mieheni lähiomaisekseni sairaalan kirjoihin mutta tietääkseni mieheni ei ole tehnyt samoin itse. Mietin eräs päivä kun en saanutkaan häntä kiinni puhelimella että entä jos töissä on sattunut jokin onnettomuus!!! Hyvä luoja! Minä olisin tyyliin viimeinen jolle siitä ilmoitettaisiin. Hänen täysikäinen lapsi on kirjoilla äitinsä luona ja sinnehän se sana ensimmäisenä vietäisiin. Tilanne sen suhteen on vieläpä niin ikävä ettei tämä mieheni ex voi sietää minua ja siinä tapauksessa jos vaikka mieheni kuolisi minulla olisi tuskin mitään asiaa olla järjestämässä edes hautajaisia… Toivottavasti näin ei koskaan käy…
Entäs sitten yleisesti parisuhteissa, avo/avioliitoissa lähes tärkeimmät asiat eli yhteinen omaisuus. Aika tärkeä juttu! Talouden pito ja taloudellisesti pärjääminen. Toisen elämän turvaaminen. Yhteiset vakuutukset. Pankkitilit. Testamentti. Jne. Ne jutut jotka lähes automaattisesti tulee kun ollaan virallisesti toistensa puolisoita. Erillissuhteessa on kaksi eri yksityistä henkilöä joiden elämä ja kuolema eivät ole sidoksissa toisiinsa mitenkään. Jos siis nämä kaksi eivät ole sitä muutoin yhdessä järjestäneet. Voihan erillissuhteessa olla myös aviossakin! Ihan hyvin! Voi olla yhteiset lapset, yhteinen omaisuus, kaikki ihan niinkuin kuunaankin. On vain kaksi eri osoitetta. Mutta siis jos näin ei ole. Että ollaan niinkuin itse olen ollut jo kohta 7 vuotta eli parisuhteessa ja kihloissa miehen kanssa, meillä molemmilla on täysin omat taloudet, täysin omat rahat, täysin omat omaisuudet. Käydään joskus yhdessä kaupassa. Molemmilla on omat ostoskorit joihin otetaan lähes samat ruokaostokset jotka kumpikin maksaa itse ja kantaa omiin jääkaappeihinsa.
Minulla on huollettavia, hänellä ei. Minulla on pienemmät tulot ja rajallisesti muutenkin mahdollisuuksia elämäni suhteen. Meillä molemmilla on omakotitalot. Naisihmiselle yksin semmoisen pito on luonnollisesti raskaampaa kuin raavaalle urokselle. Hän liikkuu työssään paljon ja on tehnyt upean työuran. Minä olen suurimman osan elämästäni ollut ”kotiäiti” ja nytkin vietän päiväni yksin tehden töitä kotoa käsin. Koen elämämme epäreiluksi.
Palatakseni vielä näihin yleisiin erillissuhteen kipukohtiin niin mikä siitä puuttuu joka normiparisuhteessa on täysin päivänselvä asia? Yhdessä nukkuminen! Kun toisella on tarve läheisyyteen. Seksiin. Kokemus siitä onko turvassa. Pitääkö toinen huolta. No ei välttämättä ole päivänselvää missään suhteessa mutta omasta mielestäni sen toimivan parisuhteen yksi merkittävä pilari on kahden toisiaan rakastavan ihmisen fyysinen läheisyys.
Kuten myös arjen asioiden jakaminen. On luullakseni yleisempää erillissuhteessa ettei pariskunnalla ole yhteisiä lapsia joten siinä tapauksessa toinen/molemmat oletuksena hoitavat yksin lastensa asiat ja siinä on kyllä iso puute kun ei ole sitä ”oikeaa puolisoa” jonka kanssa jakaa kasvatusta, huolta, iloa. Mieheni on siinäkin mielessä huipputyyppi että hän viettää todella mielellään aikaa lasteni kanssa ja tykkäävät toisistaan paljon mutta ei hän vastaile Wilma-viesteihin eikä lähde puolestani koulupalaveriin tai vie lastani terapiaan, kuten vaikkapa kummilapseni vanhemmat jotka vuorotellen jakavat vetovastuuta toinen toisilleen.
Kirjoitan ajatuksiani tosi kärjistetysti eikä erillissuhde tarkoita tietenkään aina kärsimystä, ikävää, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Eikä minkään suhteen kuulu olla toisen elättämistä enkä koskaan itse ole edes ajatellut hyötyväni puolisostani rahallisesti. Se ei ole tarkoitukseni. Itse elän erillissuhteessa mieheni työn ja omien lasteni tilanteen vuoksi sekä kahden talon ja aivan erilaisen elämän fuusiointi ei ole aivan yksinkertaisesti järjestettävissä oleva asia. Syyt ovat hyvin pitkälti järkiperäisiä mutta tunteet kärsii. Pidentää suurta ikävää, läheisyyden puutetta, koen ettei minusta pidetä huolta ja pelkään jos elämässä tapahtuukin jokin vakava iso asia, kuten aiemmin mainitsinkin. Ja toki haluni olisi elää yhdessä. Jakaa ruokapöytä, sänky, sähkölasku…
Erillissuhdetta ei myöskään pidä sekoittaa etäsuhteeseen. Ne on muuten kaksi ihan eri asiaa. Eikä siihenkään että toinen puolisoista käy vaikkapa ulkomailla töissä, on poissa kotoa paljon ja toinen pitää perhettä pystyssä kotirintamalla. Semmoisessa tilanteessa luultavimmin se toinen tuo edes sen elannon kotiin.
Erillissuhde voi olla äärimmäisen kaunis ja toimiva kompromissi kun se on kahden ihmisen yhteinen päätös ja molemmat ovat tulleet kuulluiksi. Erillissuhde antaa tilaa eikä se toisen naama ja tavat laita ärsyttämään samalla tavalla kuin 24/7 yhdessä olo. Kyllä, siitäkin on kokemusta.
Kuulisin mielelläni kokemuksianne ja näkökulmia erillissuhteista.
Nimim. Yksin…
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 41 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Minulla on yli 7v kestänyt erillissuhde. Rakastan sitä! Voimme olla yhdessä kun haluamme, mutta molemmat saa omaa rauhaa halutessaan. Lapset voi saada oman vanhempansa jakamattoman huomion ajoittain, kun koko ajan ei pyöri vanhemman puoliso lapsineen samassa osoitteessa. Molemmat voi pitää huushollinsa juuri niin siistinä kuin haluaa, kukaan ei nalkuta kotitöistä. Välit puolison teiniin pysyy hyvinä, kun ei tarvitse ottaa varsinaisesti kasvattajan roolia. Kumpikaan meistä ei ole luonteeltaan mustasukkainen tai kontrolloiva, luotetaan toisiimme, pettäjät pettää vaikka kuinka olisi sama osoite. Olen aina tottunut tienaamaan omat rahani ja elättämään lapseni, en kaipaa elättäjää. Silloin kun ollaan yhdessä, se tuntuu ihan juhlalta. Hyviä puolia on mielestäni tässä elämäntavassa paljon enemmän kuin huonoja.
Teksti voisi hyvin olla omaani – sanasta sanaan. Ainoa ero on se, että meidän erillissuhde on kestänyt pian kymmenen vuotta. Nyt olen päättänyt, että siinä on kymmenen vuotta tarpeeksi. Haluan antaa edes mahdollisuuden viralliselle, jakamiselle, yhteiselle sängylle. Voi olla etten niitä koskaan tule saamaan, mutta ainakin avaan oven.
Me ehdittiin miehen kanssa olla vajaa 9 vuotta yhdessä ennen ensimmäistä yhteistä kotia, eli voisin varmaankin sanoa, että mekin elimme pitkään erillissuhteessa 🙂 Sen verran pitää heti alkuun kommentoida, että minun on todella vaikea samaistua tuohon murheeseen siitä, että jollain lailla olisi turvaton olo sen takia, että ei olla jatkuvasti yhdessä. Tai että ei luottaisi toiseen ihan vain sen takia, että ei ole yhteistä kotia? Siis kai se menee niin, että joko toiseen luottaa tai sitten ei luota 😀 Ei kai sillä ole väliä miten usein tai harvoin nähdään? Jos toinen ihminen ei halua olla luottamuksen arvoinen, niin ei siihen vahtiminen auta.
Me olimme erillissuhteessa alkuun varmaan molempien halusta, sittemmin käytännön syistä. Minä halusin kasvattaa itse oman lapseni, enkä halunnut ketään siihen rikkomaan meidän rauhaa. Muutimme siis yhteen vasta sen jälkeen, kun lapsi aikuistui. Nyt kun ollaan parisen vuotta asuttu saman katon alla, huomaan kaipaavani sitä yksinäistyyttä ja rauhaa… Olin juuri hetki sitten muutaman kuukauden ulkomailla töissä (ilman miestä) ja huomasin ihan eri tavalla nauttivani elämästäni. Olin ensimmäistä kertaa aikuiselämäni aikana oikeasti vapaa! Kukaan ei odottanut kotona, vaan sain mennä ja tulla ihan miten huvitti. Sain lapseni aika nuorena, jonka takia minulla on aina ollut joku toinen ihminen asumassa saman katon alla. En missään tapauksessa halua erota miehestäni, mutta aloin kyllä miettiä, että pitäisiköhän sittenkin jossain vaiheessa myydä yhteinen talo, ja muuttaa taas ihan yksin asumaan 😀
Olen erillissuhteessa. Haluaisin tulevaisuudessa asua saman katon alla.
Olemme seurustelleet 2,5 vuotta. Erillään asumisen syy on, että minun aikuinen lapsi asuu vielä kotona ja molempien mielestä ei ole järkevää muuttaa hetkellisesti isompaan asuntoon. Olen itse hitaasti lämpiävä ihminen ja alkuun tämä järjestely oli erinomainen. Sai rauhassa tutustua ja vuosi menikin hujauksessa.
Jossain kohtaa aloin huomaamaan itsessäni ”kisaväsymystä”. Jatkuva sopiminen päivistä milloin nähdään ja kimpsujen ja kampsujen pakkaaminen. Olemme olleet suurimman osan mieheni luona.
Nyt on tullut miehen kanssa riitoja. Olen huomannut miehessä vetäytymistä. Yhden riidan aikana lähes painostin miestäni sanomaan haluaako tulevaisuudessa muuttaa yhteen vai ei. Itse tiedän, että en voi näin jatkaa hamaan tappiin asti vaikka toinen olisi kuinka hyvä. Koska tämä asia olisi sellainen mikä vaivaisi mieltäni ja todennäköisesti aiheuttaisi kitkaa.
Kaipaan sitä että yhdessä asumisessa ei tarvitse miettiä koska toista näkee. Kumpi kysyy, milloin nähdään, missä nähdään, mitä tehdään.
Pystyy rakentamaan tulevaisuutta yhdessä. Pääsee aina toisen viereen nukkumaan. Läheisyyttä olisi enemmän.
Aika näyttää mihin tämä suhde menee vai meneekö mihinkään.
Jos joku on tyytyväinen siihen, että kaipaa vain satunnaista seksiä ja yhteistä puuhastelua, harrastamista tai vapaa-ajanviettokaveria silloin tällöin, niin mikäs siinä.
On täysin turhaa silti syyllistää niitä osapuolia jotka kaipaavat suhteelta enemmän. Ei nainen (tai mieskään) ole vähemmän itsenäinen, jos haluaa kumppanuutta ja jaettuja arjen kokemuksia. Elämä eletään pääasiassa arjessa ja siitä eletystä elämästä muodostuu yhteiset muistot.
Kun syyllistit tässä nyt naisia, niin käänteisesti miksi kukaan itseään kunnioittava nainen tyytyisi kotiapulaisen ja sänkykumppanin rooliin kun on myös niitä miehiä, jotka tarjoavat syvempää yhteyttä ja aitoa kumppanuutta?
Mä en nyt kyllä ymmärrä, että miten tämä eroaa etäsuhteesta? Miksi pitää keksiä kaikelle aina uusia termejä. Ja mitä väliä on ylipäätään termittämisellä kun se ei asiaa muuta.
Tuot esiin asioita että kaikki on hyvin ja mallillaan, mutta kuitenkaan ei. Jos et ole tyytyväinen, eikä tarpeesi täyty, eikä toinen ota sitä vakavasti, niin ero lienee ainut vaihtoehto.
Itse elin etäsuhteessa (erillissuhteessa) n. 7v. Kerroin heti suhteen alussa, että minulle on tärkeää yhteinen elämä saman katon alla jossain kohtaa. Aina kun tätä yritettiin jollain tapaa edistää, vetäytyi mies jollain tavalla yhteisistä suunnitelmista joko aktiivisesti tai olemalla vain passiivinen. Hän antoi silti koko ajan ymmärtää, että se on hänenkin toiveensa. Hänellä oli omakotitalo, minulla paritalon puolikas. Usein oltiin siellä hänen kotonaan ja edistettiin yhdessä hänen asioidensa eteenpäin menemistä. Itse koin yksinäisyyttä omassa arjessani. Minulle tuli myös aina ne kustannukset kun ajoin hänen luokseen. Olin aika uupunut. Silti moni asia oli hyvin ja yhdessä vietetty aika hienoa. Siksi varmasti jaksoin niin pitkään. Tajusin kuitenkin jossain kohtaa, ettei mikään tulisi muuttumaan, eikä yhteistä arkea olisi. Eroaminen oli hankalaa, koska tunnetasolla oli vaikea luopua ihmisestä, jonka kanssa oli paljon myös hyvää. Oli kuitenkin hyvä päätös ja omat voimavarat on nyt paremmat. Koen, että minulla on mahdollisuus löytää joku, joka aidosti haluaa elämältä samoja asioita kuin että olisin jatkanut suhdetta, missä mitään ei tapahdu, eikä tarpeeni tule ymmärretyksi (tarve siihen yhteiseen arkeen, mitä sinäkin kuvasit).
En ymmärrä tätä ongelmaa, ettei saisi tietää jos jotain sattuu. Sinnehän voi ilmoittaa useamman henkilön. Vai eikö nämä miehet halua uutta kumppania listoille?
Yli seitsemän vuotta eri osoitteissa, 120km välimatkaa ja kohta meillä on häät.
Aluksi molemmilla oli alaikäisiä lapsia, joten järjestely oli järkevä. Vietämme myös paljon aikaa koko porukalla.
Molemmilla on työ, jota toisen paikkakunnalta ei löydy.
Viikonloput ja lomat vietämme aina yhdessä. Soittelemme päivittäin ja viestit lentää monasti päivässä. Aina hyvää yötä ja huomenta.
Tässä vaiheessa tämä on molemmille hyvä. Eläkeiässä täytyy miettiä, kumpi osoite on yhteinen.
Itse kaipaan paljon vapaa-aikaa, ja latautumista, joten eri osoitteet voisivat hyvinkin toimia.
Meillä on etä tai erillissuhde, 200 km välissä. Muuten tämä sujuisi hienosti, mutta mun exä määrää , ettei lapset saa tavata miestäni tai hänen lapsiaan. Jos tapaavat, hän kostaa sen lapsille mitä mielikuvituksemmisillä tavoilla! Katkaisee puhelinlinjan , uhkailee että ottaa mauton pois käytöstä, uhkaa ettei ole enää isä, ei osallistu mihinkään lasten asioihin. Mitään normaalia hän ei kustanna lapsille yleensäkään. Ei ota mihinkään osaa, ei jatkuviin treenikuljetuksiin tms. Ilmoittaa lapsen ratsastuksen jatkokurssille muttei latin latia maksa. Jos lapset tapaa mieheni, tämän miehen pitää kustantaa lasten elämä. Ja kaiken maailman tappouhkaukset yms on kuultu. Meillä on tänä show jatkunut kohta kaksi vuotta….. Tänä toinen ihminen määrittää täysin elämäni ja menoni ja on vihainen jos en vaihda jotain vkoloppua hänen kanssaan. Voihan sen vaihtaa, mutta kun hän itse on luonut nämä säännöt, taas menis kaikki sekaisin. Ja niin, lapset ovat hänellä joka toinen viikonloppu, me voimme miehen kanssa nähdä keskimäärin nämä 4 päivää kuukaudessa. Repikääpä tästä. Ja kyllä olen tätä myllyä vastaan taistellut. Tässä on mukana viranomaiset sun muut. Lastensuojelu ei voi kuulemma tälle mitään. Olisihan se kiva nähdä edes viikonloppuisin, apuakin aina tarttis omakotitalossa. Ja lomista puhumattakaan….
Olen ollut kuvailemassasi suhteessa mieheni kanssa 17 vuotta. Pulmat ja huolet,joita kuvailit on juuri samoja joita itse mietin. Jos yksin päättäisin olisimme aviossa saman katon alla. Tämä ei ole oma valintani. Vaan hänen. Mutta jos vaihtoehto on elämä ilman häntä, valitsisin aina uudelleen tämän. Koska rakkaus.
Eniten kolahti nimimerkkisi. Yksin. Ja tässä kulminoituu tämän suhdetyylin ongelma. Olen ollut kuusi päivää täysin yksin. Minulla on korona. Jos olisi perinteinen malli,niin täällä olisi todennäköisesti puoliso paikalla.
Mutta pakko sanoa myös se,että kun näin on mennyt niin kauan, niin en ole enää itsekään varma haluanko yhteen. Suhteen alussa halusin kovasti.
Vietämme kuitenkin noin 2-5 päivää viikosta yhdessä. Ehkä näin onkin paras.
Kaksi vuotta ollaan asuttu eri osoitteissa ja parisuhde kukoistaa. Olemme samassa työpaikassa ja meillä on yhteisiä ystäviä. Yhdessä asuessamme oli paljon riitelyä esim kotitöistä. Nyt vietämme yhdessä viikonloput ja lomat. Toki sekään ei ole välttämätöntä ja teemme reissuja myös erikseen. Lapset saavat olla kumman luona haluavat. Kerran viikossa vietämme päivän koko perheen voimin. Syömme hyvin ja pelaamme tms. Oma jaksamiseni on omaa luokkaansa ja koen olevani onnellisempi kuin koskaan. Nyt minulla on omaa aikaa ja vapaus olla muutakin kuin äiti. Ihanaa huomata yhdeksän vuoden jälkeen että olen palavasti rakastunut mieheeni ja minulla on häntä ikävä. Voin mennä hänen luokseen vaikka vain harrastamaan seksiä! Voin jäädä yöksi jos haluan. Mieheni huomioi minua enemmän ja kahdenkeskistä aikaa arvostaa todella paljon.
Olin erillissuhteessa viisi vuotta. Omassa omakotitalossani. Nyt ollaan asuttu saman katon alla kolme vuotta. Emme nyt saman katon allakaan vastaile toistemme lasten wilma-viesteihin tai jaa kaikkea tasan. Yhteinen sähkölasku ei anna lisäarvoa. Monet näistä kirjoittajan ongelmista eivät liity erillissuhteeseen. Myös samassa osoitteessa asuvat pettävät ja itse taas en ikinä mietttinyt missähän toinen kulkee, kun oli omassa kotonaan. Kukaan ei voi rakastaa toista ehjäksi. Parisuhde on ihana lisä elämään, mutta lopullinen turva, rauha ja tyytyväisyys täytyy löytää itsestään. Kirjoittaja vaikuttaa hieman läheisriippuvaiselta.
Eihän tuo nyt mikään erillissuhde ole. Te olette seurusteleva pari, sitä mitä me kaikki olemme olleet ennen yhteen muuttoa.