Huono Äiti sai avautumisen:

Erillissuhde. Toimii. Tai sit ei.
Eilen tämä sana erillissuhde hyppäsi eteeni aivan yllättäen ja heti piti lukea mistä on kyse. Ja sieltähän löysin itseni! Siis minun elämäntilanteelleni on ihan oma nimikin!

Jäin analyytikkona tietenkin asiaa pohtimaan ja päätin kirjoittaa ajatukseni luettavaksi asti.
Erillissuhteeseen päädytään usein varmasti aivan järkisyistä. Työ, lapset, erilaiset päivärytmit…kun elämäntilanne on sitä vaativa että on järkevämpää elää kahdessa eri osoitteessa. Ja sehän ei ole oikeasti yhtään sen eriskummallista kuin mikä tahansa muukaan suhde. Kunhan osapuolet sen vaan laittaa toimimaan.
Näkisin peruskulmakiviksi täydellisen luottamuksen ja sen että tilanne on molemmille tasapuolinen. Eikä se nyt tarkoita sitä että täytyy joka tekeminen raportoida ja jakaa aivan kaikki. Kun kaksi eri elämää rakennetaan niin ettei välissä ole kysymys- eikä huutomerkkejä vaan selkeitä virkkeitä. Kun molempien tarpeet on huomioitu ja molemmissa talouksissa on perushyvä olla.

Noh, entäs sitten kun syystä tai toisesta se luottamus kärsiikin? Erillissuhteessa se aivan varmasti herättää suuria tunteita kun se toinen ei olekaan saman katon alla vaan ns. ”vapaa tekemään mitä vaan”. Sillä kun on se oma osoite. Onko se siellä vai jossain muualla? Kenen kanssa? Mitä tekee? Kun riidan jälkeen se ei menekään sohvalle nukkumaan vaan omaan kotiinsa. Kun eroaminenkin on niinkin yksinkertainen juttu kuin että toinen vain lähtee. Ei tehdä osituksia eikä lusikoiden jakoja.

Itse omassa elämässäni erillissuhteessa mieheni kanssa mietin kaikkein eniten sitä ettei välillämme ole mitään virallista. Emme ole juridisesti puolisoita. Kihloissa oleminen kahdessa eri osoitteessa asuessa ei oikeasti merkitse mitään. Olen nimennyt mieheni lähiomaisekseni sairaalan kirjoihin mutta tietääkseni mieheni ei ole tehnyt samoin itse. Mietin eräs päivä kun en saanutkaan häntä kiinni puhelimella että entä jos töissä on sattunut jokin onnettomuus!!! Hyvä luoja! Minä olisin tyyliin viimeinen jolle siitä ilmoitettaisiin. Hänen täysikäinen lapsi on kirjoilla äitinsä luona ja sinnehän se sana ensimmäisenä vietäisiin. Tilanne sen suhteen on vieläpä niin ikävä ettei tämä mieheni ex voi sietää minua ja siinä tapauksessa jos vaikka mieheni kuolisi minulla olisi tuskin mitään asiaa olla järjestämässä edes hautajaisia… Toivottavasti näin ei koskaan käy…

Entäs sitten yleisesti parisuhteissa, avo/avioliitoissa lähes tärkeimmät asiat eli yhteinen omaisuus. Aika tärkeä juttu! Talouden pito ja taloudellisesti pärjääminen. Toisen elämän turvaaminen. Yhteiset vakuutukset. Pankkitilit. Testamentti. Jne. Ne jutut jotka lähes automaattisesti tulee kun ollaan virallisesti toistensa puolisoita. Erillissuhteessa on kaksi eri yksityistä henkilöä joiden elämä ja kuolema eivät ole sidoksissa toisiinsa mitenkään. Jos siis nämä kaksi eivät ole sitä muutoin yhdessä järjestäneet. Voihan erillissuhteessa olla myös aviossakin! Ihan hyvin! Voi olla yhteiset lapset, yhteinen omaisuus, kaikki ihan niinkuin kuunaankin. On vain kaksi eri osoitetta. Mutta siis jos näin ei ole. Että ollaan niinkuin itse olen ollut jo kohta 7 vuotta eli parisuhteessa ja kihloissa miehen kanssa, meillä molemmilla on täysin omat taloudet, täysin omat rahat, täysin omat omaisuudet. Käydään joskus yhdessä kaupassa. Molemmilla on omat ostoskorit joihin otetaan lähes samat ruokaostokset jotka kumpikin maksaa itse ja kantaa omiin jääkaappeihinsa.
Minulla on huollettavia, hänellä ei. Minulla on pienemmät tulot ja rajallisesti muutenkin mahdollisuuksia elämäni suhteen. Meillä molemmilla on omakotitalot. Naisihmiselle yksin semmoisen pito on luonnollisesti raskaampaa kuin raavaalle urokselle. Hän liikkuu työssään paljon ja on tehnyt upean työuran. Minä olen suurimman osan elämästäni ollut ”kotiäiti” ja nytkin vietän päiväni yksin tehden töitä kotoa käsin. Koen elämämme epäreiluksi.

Palatakseni vielä näihin yleisiin erillissuhteen kipukohtiin niin mikä siitä puuttuu joka normiparisuhteessa on täysin päivänselvä asia? Yhdessä nukkuminen! Kun toisella on tarve läheisyyteen. Seksiin. Kokemus siitä onko turvassa. Pitääkö toinen huolta. No ei välttämättä ole päivänselvää missään suhteessa mutta omasta mielestäni sen toimivan parisuhteen yksi merkittävä pilari on kahden toisiaan rakastavan ihmisen fyysinen läheisyys.
Kuten myös arjen asioiden jakaminen. On luullakseni yleisempää erillissuhteessa ettei pariskunnalla ole yhteisiä lapsia joten siinä tapauksessa toinen/molemmat oletuksena hoitavat yksin lastensa asiat ja siinä on kyllä iso puute kun ei ole sitä ”oikeaa puolisoa” jonka kanssa jakaa kasvatusta, huolta, iloa. Mieheni on siinäkin mielessä huipputyyppi että hän viettää todella mielellään aikaa lasteni kanssa ja tykkäävät toisistaan paljon mutta ei hän vastaile Wilma-viesteihin eikä lähde puolestani koulupalaveriin tai vie lastani terapiaan, kuten vaikkapa kummilapseni vanhemmat jotka vuorotellen jakavat vetovastuuta toinen toisilleen.

Kirjoitan ajatuksiani tosi kärjistetysti eikä erillissuhde tarkoita tietenkään aina kärsimystä, ikävää, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Eikä minkään suhteen kuulu olla toisen elättämistä enkä koskaan itse ole edes ajatellut hyötyväni puolisostani rahallisesti. Se ei ole tarkoitukseni. Itse elän erillissuhteessa mieheni työn ja omien lasteni tilanteen vuoksi sekä kahden talon ja aivan erilaisen elämän fuusiointi ei ole aivan yksinkertaisesti järjestettävissä oleva asia. Syyt ovat hyvin pitkälti järkiperäisiä mutta tunteet kärsii. Pidentää suurta ikävää, läheisyyden puutetta, koen ettei minusta pidetä huolta ja pelkään jos elämässä tapahtuukin jokin vakava iso asia, kuten aiemmin mainitsinkin. Ja toki haluni olisi elää yhdessä. Jakaa ruokapöytä, sänky, sähkölasku…

Erillissuhdetta ei myöskään pidä sekoittaa etäsuhteeseen. Ne on muuten kaksi ihan eri asiaa. Eikä siihenkään että toinen puolisoista käy vaikkapa ulkomailla töissä, on poissa kotoa paljon ja toinen pitää perhettä pystyssä kotirintamalla. Semmoisessa tilanteessa luultavimmin se toinen tuo edes sen elannon kotiin.

Erillissuhde voi olla äärimmäisen kaunis ja toimiva kompromissi kun se on kahden ihmisen yhteinen päätös ja molemmat ovat tulleet kuulluiksi. Erillissuhde antaa tilaa eikä se toisen naama ja tavat laita ärsyttämään samalla tavalla kuin 24/7 yhdessä olo. Kyllä, siitäkin on kokemusta.

Kuulisin mielelläni kokemuksianne ja näkökulmia erillissuhteista.

Nimim. Yksin…

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 33 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

33 vastausta artikkeliin “Parisuhde eri osoitteissa ei ole pelkkää juhlaa kun kaikki yhteinen puuttuu”

  • Pampula sanoo:

    Itse kaipaan paljon vapaa-aikaa, ja latautumista, joten eri osoitteet voisivat hyvinkin toimia.

  • Koska se oikea elämä alkaa? sanoo:

    Meillä on etä tai erillissuhde, 200 km välissä. Muuten tämä sujuisi hienosti, mutta mun exä määrää , ettei lapset saa tavata miestäni tai hänen lapsiaan. Jos tapaavat, hän kostaa sen lapsille mitä mielikuvituksemmisillä tavoilla! Katkaisee puhelinlinjan , uhkailee että ottaa mauton pois käytöstä, uhkaa ettei ole enää isä, ei osallistu mihinkään lasten asioihin. Mitään normaalia hän ei kustanna lapsille yleensäkään. Ei ota mihinkään osaa, ei jatkuviin treenikuljetuksiin tms. Ilmoittaa lapsen ratsastuksen jatkokurssille muttei latin latia maksa. Jos lapset tapaa mieheni, tämän miehen pitää kustantaa lasten elämä. Ja kaiken maailman tappouhkaukset yms on kuultu. Meillä on tänä show jatkunut kohta kaksi vuotta….. Tänä toinen ihminen määrittää täysin elämäni ja menoni ja on vihainen jos en vaihda jotain vkoloppua hänen kanssaan. Voihan sen vaihtaa, mutta kun hän itse on luonut nämä säännöt, taas menis kaikki sekaisin. Ja niin, lapset ovat hänellä joka toinen viikonloppu, me voimme miehen kanssa nähdä keskimäärin nämä 4 päivää kuukaudessa. Repikääpä tästä. Ja kyllä olen tätä myllyä vastaan taistellut. Tässä on mukana viranomaiset sun muut. Lastensuojelu ei voi kuulemma tälle mitään. Olisihan se kiva nähdä edes viikonloppuisin, apuakin aina tarttis omakotitalossa. Ja lomista puhumattakaan….

  • Elisabeth-59 sanoo:

    Olen ollut kuvailemassasi suhteessa mieheni kanssa 17 vuotta. Pulmat ja huolet,joita kuvailit on juuri samoja joita itse mietin. Jos yksin päättäisin olisimme aviossa saman katon alla. Tämä ei ole oma valintani. Vaan hänen. Mutta jos vaihtoehto on elämä ilman häntä, valitsisin aina uudelleen tämän. Koska rakkaus.
    Eniten kolahti nimimerkkisi. Yksin. Ja tässä kulminoituu tämän suhdetyylin ongelma. Olen ollut kuusi päivää täysin yksin. Minulla on korona. Jos olisi perinteinen malli,niin täällä olisi todennäköisesti puoliso paikalla.
    Mutta pakko sanoa myös se,että kun näin on mennyt niin kauan, niin en ole enää itsekään varma haluanko yhteen. Suhteen alussa halusin kovasti.
    Vietämme kuitenkin noin 2-5 päivää viikosta yhdessä. Ehkä näin onkin paras.

  • Tarzan 79 sanoo:

    Kaksi vuotta ollaan asuttu eri osoitteissa ja parisuhde kukoistaa. Olemme samassa työpaikassa ja meillä on yhteisiä ystäviä. Yhdessä asuessamme oli paljon riitelyä esim kotitöistä. Nyt vietämme yhdessä viikonloput ja lomat. Toki sekään ei ole välttämätöntä ja teemme reissuja myös erikseen. Lapset saavat olla kumman luona haluavat. Kerran viikossa vietämme päivän koko perheen voimin. Syömme hyvin ja pelaamme tms. Oma jaksamiseni on omaa luokkaansa ja koen olevani onnellisempi kuin koskaan. Nyt minulla on omaa aikaa ja vapaus olla muutakin kuin äiti. Ihanaa huomata yhdeksän vuoden jälkeen että olen palavasti rakastunut mieheeni ja minulla on häntä ikävä. Voin mennä hänen luokseen vaikka vain harrastamaan seksiä! Voin jäädä yöksi jos haluan. Mieheni huomioi minua enemmän ja kahdenkeskistä aikaa arvostaa todella paljon.

  • Nimetön sanoo:

    Olin erillissuhteessa viisi vuotta. Omassa omakotitalossani. Nyt ollaan asuttu saman katon alla kolme vuotta. Emme nyt saman katon allakaan vastaile toistemme lasten wilma-viesteihin tai jaa kaikkea tasan. Yhteinen sähkölasku ei anna lisäarvoa. Monet näistä kirjoittajan ongelmista eivät liity erillissuhteeseen. Myös samassa osoitteessa asuvat pettävät ja itse taas en ikinä mietttinyt missähän toinen kulkee, kun oli omassa kotonaan. Kukaan ei voi rakastaa toista ehjäksi. Parisuhde on ihana lisä elämään, mutta lopullinen turva, rauha ja tyytyväisyys täytyy löytää itsestään. Kirjoittaja vaikuttaa hieman läheisriippuvaiselta.

  • Marjatta sanoo:

    Eihän tuo nyt mikään erillissuhde ole. Te olette seurusteleva pari, sitä mitä me kaikki olemme olleet ennen yhteen muuttoa.