Parisuhde eri osoitteissa ei ole pelkkää juhlaa kun kaikki yhteinen puuttuu
Huono Äiti sai avautumisen:
Erillissuhde. Toimii. Tai sit ei.
Eilen tämä sana erillissuhde hyppäsi eteeni aivan yllättäen ja heti piti lukea mistä on kyse. Ja sieltähän löysin itseni! Siis minun elämäntilanteelleni on ihan oma nimikin!
Jäin analyytikkona tietenkin asiaa pohtimaan ja päätin kirjoittaa ajatukseni luettavaksi asti.
Erillissuhteeseen päädytään usein varmasti aivan järkisyistä. Työ, lapset, erilaiset päivärytmit…kun elämäntilanne on sitä vaativa että on järkevämpää elää kahdessa eri osoitteessa. Ja sehän ei ole oikeasti yhtään sen eriskummallista kuin mikä tahansa muukaan suhde. Kunhan osapuolet sen vaan laittaa toimimaan.
Näkisin peruskulmakiviksi täydellisen luottamuksen ja sen että tilanne on molemmille tasapuolinen. Eikä se nyt tarkoita sitä että täytyy joka tekeminen raportoida ja jakaa aivan kaikki. Kun kaksi eri elämää rakennetaan niin ettei välissä ole kysymys- eikä huutomerkkejä vaan selkeitä virkkeitä. Kun molempien tarpeet on huomioitu ja molemmissa talouksissa on perushyvä olla.
Noh, entäs sitten kun syystä tai toisesta se luottamus kärsiikin? Erillissuhteessa se aivan varmasti herättää suuria tunteita kun se toinen ei olekaan saman katon alla vaan ns. ”vapaa tekemään mitä vaan”. Sillä kun on se oma osoite. Onko se siellä vai jossain muualla? Kenen kanssa? Mitä tekee? Kun riidan jälkeen se ei menekään sohvalle nukkumaan vaan omaan kotiinsa. Kun eroaminenkin on niinkin yksinkertainen juttu kuin että toinen vain lähtee. Ei tehdä osituksia eikä lusikoiden jakoja.
Itse omassa elämässäni erillissuhteessa mieheni kanssa mietin kaikkein eniten sitä ettei välillämme ole mitään virallista. Emme ole juridisesti puolisoita. Kihloissa oleminen kahdessa eri osoitteessa asuessa ei oikeasti merkitse mitään. Olen nimennyt mieheni lähiomaisekseni sairaalan kirjoihin mutta tietääkseni mieheni ei ole tehnyt samoin itse. Mietin eräs päivä kun en saanutkaan häntä kiinni puhelimella että entä jos töissä on sattunut jokin onnettomuus!!! Hyvä luoja! Minä olisin tyyliin viimeinen jolle siitä ilmoitettaisiin. Hänen täysikäinen lapsi on kirjoilla äitinsä luona ja sinnehän se sana ensimmäisenä vietäisiin. Tilanne sen suhteen on vieläpä niin ikävä ettei tämä mieheni ex voi sietää minua ja siinä tapauksessa jos vaikka mieheni kuolisi minulla olisi tuskin mitään asiaa olla järjestämässä edes hautajaisia… Toivottavasti näin ei koskaan käy…
Entäs sitten yleisesti parisuhteissa, avo/avioliitoissa lähes tärkeimmät asiat eli yhteinen omaisuus. Aika tärkeä juttu! Talouden pito ja taloudellisesti pärjääminen. Toisen elämän turvaaminen. Yhteiset vakuutukset. Pankkitilit. Testamentti. Jne. Ne jutut jotka lähes automaattisesti tulee kun ollaan virallisesti toistensa puolisoita. Erillissuhteessa on kaksi eri yksityistä henkilöä joiden elämä ja kuolema eivät ole sidoksissa toisiinsa mitenkään. Jos siis nämä kaksi eivät ole sitä muutoin yhdessä järjestäneet. Voihan erillissuhteessa olla myös aviossakin! Ihan hyvin! Voi olla yhteiset lapset, yhteinen omaisuus, kaikki ihan niinkuin kuunaankin. On vain kaksi eri osoitetta. Mutta siis jos näin ei ole. Että ollaan niinkuin itse olen ollut jo kohta 7 vuotta eli parisuhteessa ja kihloissa miehen kanssa, meillä molemmilla on täysin omat taloudet, täysin omat rahat, täysin omat omaisuudet. Käydään joskus yhdessä kaupassa. Molemmilla on omat ostoskorit joihin otetaan lähes samat ruokaostokset jotka kumpikin maksaa itse ja kantaa omiin jääkaappeihinsa.
Minulla on huollettavia, hänellä ei. Minulla on pienemmät tulot ja rajallisesti muutenkin mahdollisuuksia elämäni suhteen. Meillä molemmilla on omakotitalot. Naisihmiselle yksin semmoisen pito on luonnollisesti raskaampaa kuin raavaalle urokselle. Hän liikkuu työssään paljon ja on tehnyt upean työuran. Minä olen suurimman osan elämästäni ollut ”kotiäiti” ja nytkin vietän päiväni yksin tehden töitä kotoa käsin. Koen elämämme epäreiluksi.
Palatakseni vielä näihin yleisiin erillissuhteen kipukohtiin niin mikä siitä puuttuu joka normiparisuhteessa on täysin päivänselvä asia? Yhdessä nukkuminen! Kun toisella on tarve läheisyyteen. Seksiin. Kokemus siitä onko turvassa. Pitääkö toinen huolta. No ei välttämättä ole päivänselvää missään suhteessa mutta omasta mielestäni sen toimivan parisuhteen yksi merkittävä pilari on kahden toisiaan rakastavan ihmisen fyysinen läheisyys.
Kuten myös arjen asioiden jakaminen. On luullakseni yleisempää erillissuhteessa ettei pariskunnalla ole yhteisiä lapsia joten siinä tapauksessa toinen/molemmat oletuksena hoitavat yksin lastensa asiat ja siinä on kyllä iso puute kun ei ole sitä ”oikeaa puolisoa” jonka kanssa jakaa kasvatusta, huolta, iloa. Mieheni on siinäkin mielessä huipputyyppi että hän viettää todella mielellään aikaa lasteni kanssa ja tykkäävät toisistaan paljon mutta ei hän vastaile Wilma-viesteihin eikä lähde puolestani koulupalaveriin tai vie lastani terapiaan, kuten vaikkapa kummilapseni vanhemmat jotka vuorotellen jakavat vetovastuuta toinen toisilleen.
Kirjoitan ajatuksiani tosi kärjistetysti eikä erillissuhde tarkoita tietenkään aina kärsimystä, ikävää, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Eikä minkään suhteen kuulu olla toisen elättämistä enkä koskaan itse ole edes ajatellut hyötyväni puolisostani rahallisesti. Se ei ole tarkoitukseni. Itse elän erillissuhteessa mieheni työn ja omien lasteni tilanteen vuoksi sekä kahden talon ja aivan erilaisen elämän fuusiointi ei ole aivan yksinkertaisesti järjestettävissä oleva asia. Syyt ovat hyvin pitkälti järkiperäisiä mutta tunteet kärsii. Pidentää suurta ikävää, läheisyyden puutetta, koen ettei minusta pidetä huolta ja pelkään jos elämässä tapahtuukin jokin vakava iso asia, kuten aiemmin mainitsinkin. Ja toki haluni olisi elää yhdessä. Jakaa ruokapöytä, sänky, sähkölasku…
Erillissuhdetta ei myöskään pidä sekoittaa etäsuhteeseen. Ne on muuten kaksi ihan eri asiaa. Eikä siihenkään että toinen puolisoista käy vaikkapa ulkomailla töissä, on poissa kotoa paljon ja toinen pitää perhettä pystyssä kotirintamalla. Semmoisessa tilanteessa luultavimmin se toinen tuo edes sen elannon kotiin.
Erillissuhde voi olla äärimmäisen kaunis ja toimiva kompromissi kun se on kahden ihmisen yhteinen päätös ja molemmat ovat tulleet kuulluiksi. Erillissuhde antaa tilaa eikä se toisen naama ja tavat laita ärsyttämään samalla tavalla kuin 24/7 yhdessä olo. Kyllä, siitäkin on kokemusta.
Kuulisin mielelläni kokemuksianne ja näkökulmia erillissuhteista.
Nimim. Yksin…
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tutun oloisia ajatuksia. Ristiriitaiset tunteet, luottamuksen puute, katkeruus. Toisaalta jännityksen säilyminen ja hyvien hetkien jakaminen. Helppoa erillissuhde ei missään nimessä ole, ainakaan itselleni.
On kyllä taas niiin keksimällä keksityt ongelmat ja perinteisesti miesten syyllistämiseksi. Se nyt vaan on niin, että moni mieskään ei nykyisin ”tyydy” ihan mihin tahansa ja monilla on riittävästi kokemuksia elämisestä naisten kanssa. Täälläkinkin toistuu lupaukset läheisyydestä ja seksistä, mutta näköjään paljon myös kiukutellaan, kun miehen aineelliset yms resurssit eivät olekaan naisen käytössä.
Moni fiksu mies haluaa elää itsensä näköistä elämä, eikä palvella emotionaalisia ihmislapsia loputtomine vaatimuksineen ja ongelmineen. Miehille riittääkin mainiosti läheisyys (rakkaus, seksi, emotionaalinen kiintymys ja sitoutuminen) ilman ulkokultaisuutta tai patriarkaattisia omistamiseen ja kontrolliin perustuvia kehyksiä ihmissuhteilleen. Parempi vaan ihan aidosti alkaa opetella vahvaksi ja itsenäiseksi naiseksi ja ihmiseksi. <3
Olen menossa miesystäväni kanssa naimisiin, olemme olleet kaksi vuotta yhdessä ja asun lähellä häntä. Olemme merkanneet toisemme lähiomaisiksi sairaalan rekisteriin. Asun lähellä häntä koska se helpottaa yhteisen ajan viettämistä (kun aloimme olla yhdessä asuin toisella paikkakunnalla), hän kärsii narkolepsiasta niin pari päivää viikossa hän saa nukkua pitkiä päiväunia. Niin kauan, kuin asumme kumpikin tällä kyseisellä paikkakunnalla, koen järjestelyn hyvänä ja toimivana, jos jossain vaiheessa paikkakunnan vaihto tulee ajankohtaiseksi niin muutamme saman katon alle 💓🏡
Jäi mietityttämään elääkö kirjoittaja erillissuhteessa vai vaan erillään, onko kyseessä enää edes suhde? Itselläni oma osoite, miehellä oma, mutta kyllä me jaamme arkea, ostoksia ja sängyn myös öisin ihan säännöllisesti. Tiedän missä mies yönsä viettää, ja samoin missä minä. Omat elämät mutta kuitenkin toisiinsa kietoutuneet. Ja kyllä, jossain vaiheessa, kun lapset ovat kummallakin kasvaneet, muutamme saman katon alle.
Onko kirjoittaja kertonut miehelleen mietteensä, vai pohtiiko vain hiljaa? Minusta kuulostaa lähinnä tekosyiltä elää kahdessa osoitteessa vaikka selvästikin toinen haluaisi enemmän. Mitä järkeä on edes olla kihloissa tuollaisessa tilanteessa? Kannattaisiko miettiä onko suhde oikeasti sellainen jonka haluaa säilyttää? Tai ainakin kertoa miehelleen murheensa, ja katsoa mitä kihlattu on siitä mieltä.
Avioliitto ja rekisteröity parisuhde ovat ainoat juridisesti sitovat. Kihlausta ei nykyaikana enää sellaiseksi taideta mieltää. Kaikki muut ihmissuhteet ja tapaillut ovat sitten keskinäistä sopimista, joka ei sekään mihinkään sido. Hyvä huomata näiden ero. Joillekin se on mahdollisuus ja joillekin kauhistus, kun haluaisi enemmän.
Kun on pakosta oppinut olemaan vahva, yksin ja vastuussa kaikesta, niin minulle sopi täydellisesti erillissuhde ja vielä usean sadan kilometrin välimatkalla. Itse asiassa en halunnutkaan siihen arkeen ketään ”sotkemaan” kuvioita. No lopulta suhde muuttui avioliitoksi ja yhteiseksi taloudeksi, mutta edelleen kahden erillisen ihmisen suhteeksi. On paljon yhteistä, mutta ehdottomasti eri tilit ja kumpikin saa tehdä (vähillä) rahoillaan mitä haluaa. Lapsistani olen vastuussa minä, hän toki on toinen turvallinen aikuinen, mutta ei isä eikä huoltaja. Joskus tunnen uupumusta siitä, ettei lasten toinen vanhempi ole juurikaan ottamassa kasvatusvastuuta, mutta en sitä roolia miehellenikään sälytä. Yksin minä humalaisen teinin hain bileistä kotiin, kannoin sen huoneeseensa ja nukuin (=valvoin) patjalla vieressä. Yksin vastasin wilma-viesteihin, hoidin astmapolikäynnit, istuin päivystyksessä jalkansa murtaneen kanssa yömyöhään jne. Mieheni on ollut toki se, joka on hoitanut kodin kun minä oon tehnyt tuota ylläolevaa, vanhemmuutta.
Ja kaikki on just hyvin näin. Oli ihana etäsuhde, on ihana avioliitto ja yhteiselo. Mutta kun on pärjännyt yksinkin oikein hyvin, niin pärjää kaksinkin. Haluan edelleen olla monissa asioissa itsenäinen ja mieheni on samanlainen, ymmärrämme toisiamme oikein hyvin. Ja mustasukkaisuus, se on perseestä ja sitä meillä ei ole. Kun asuttiin erillään monen sadan kilometrin päässä toisistamme, minulla ei ollut ajatustakaan, että toinen pettäisi. Miksi muka, sehän rakastaa minua? Osoittaa sanoin ja teoin. Ja nyktäänkin meillä on (yhteisten juttujen lusäksi) omat menomme ja harrastuksemme. Eikä niistä tunneta epävarmuuksia toistemme suhteen. Hyvänen aika. No ehkä minusta on kokemusten kautta kasvanut vahva ja hyvän itsetunnon omaava ihminen. Hyvä niin. Koska olisi voinut käydä toisinkin.
Olen elänyt pari vuotta erillissuhteessa. Asumme erillämme, sillä kummallakin on teini-ikäisiä lapsia. Töidemme takia meillä on harvoin yhteisiä vapaapäiviä. Kotiemme välillä on jonkin verran etäisyyttä, ja vain toisella meistä on auto.
Viime aikoina olen alkanut miettiä, riittääkö erillissuhde minulle parisuhteeksi. Kaipaan erityisesti aloittajan mainitsemaa säännöllistä fyysistä läheisyyttä sekä tavallisten elämän asioiden jakamista.
Seksi on aina tavatessa todella hyvää, ja toisen lähellä on hyvä olla muutenkin. Kuitenkin suurimman osan ajasta olen vain minä, yksin aikuisena, ja tunnenkin itseni yksinäiseksi. On myös henkisesti uuvuttavaa olla talouden ainoa aikuinen.
En haluaisi odottaa lastemme aikuistumista voidakseni jakaa arjen puolison kanssa. Arvelen, että mitä pidempään olen yksin aikuisena, sitä vaikeampi minun on enää sopeutua toisen aikuisen jatkuvaan läsnäoloon.
Täällä myös seitsemän vuotta erillissuhdetta takana. Itselläni on ala-asteikäisiä lapsia vuoroviikoin sekä yksi kotona asuva opiskelija, miehen lapset ovat aikuisia ja mies asuu siis yksin.
Luottamus on kyllä 100%, mutta nykyisin näemme vain pari kertaa kuussa, omasta aloitteestani. Tähän on luisuttu vähitellen, sopii itselleni parhaiten.
Alussa yritimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Pian huomasin, ettei se ole hyvä idea. Mies kuormittui silloisista pienistä lapsista ja itse tasapainoilin välissä niin, että miehen läsnäolo häiritsi keskittymistäni lapsiin ja päinvastoin. Mies ei luonut omia suhteita lapsiin vaan ikäänkuin hengasi mukana, kuin mukaan vahingossa sattunut random poikamies 🙂
Halusin omistautua omalla lapsiviikoillani täysin lapsilleni. Hänellä taas oli oma, rauhallinen, siisti ja seesteimen elämä, johon ei lapset oikein tuntuneet mahtuvan.
Vuosien myötä olemme lasten kanssa hitsautuneet niin tiiviiksi paketiksi, ettei siihen kukaan enää oikein mahtuisikaan ja tiedän selviäväni kaikista tilanteista yksin. Kaikki teissut ja matkat haluan tehdä vain lasteni kanssa.
Kotona asuvan opiskelijan vuoksi mies toivoo, että tapaamme hänen luonaan. Kaipaan itse rauhaa ja omaa aikaa ja siksi en halua/jaksa tämän enempää rampata siellä lapsettomilla viikoilla. Ihana käpertyä omaan kotiin hälinäviikon jälkeen, kukaan ei vaadi eikä puhu mitään, hermot lepää.
Pidämme kyllä tiiviisti yhtä soittelemalla ja viesteillä. Tämä määrä tapaamisia riittää itselleni ja yritimme kyllä alussa nähdä enemmän.
Kyllä tuo malli toimii jos siinä olevat ihmiset ovat tasapainoisia ja normaaleja tunne-elämältään. Liiallinen draamailu on asia mitä ei juuri kukaan kestä pidemmän päälle alkuhuuman haihtuessa.
Juuri näin. Aloittaja vaikuttaa ripustautuvalta kontrollifriikiltä.
No en kans tiiä. Semmosta tässä vissiinkin aloittelemassa, eksä muutto ulos jokin aika sitten ja lapset menee puoliksi ja miten milloinkin. Nyt miettinyt että kun alkaa näyttää sille että olen löytänyt uuden, niin ei tässä kyllä yhteen aleta muuttamaan. Minulla pieniä lapsella, uusi kumppaniehdokas omansa hoitanut jo. Tuskin haluaa lapsiperhearkea pyörittää kun yksinään tottunut asumaan. Toki en ole edes kysynyt. Katotaan miten käy, en haluaisi sekoittaa pakkaa kovin äkkiä
Me ollaan miehen kanssa myös seurusteltu pian 7 vuotta, eikä koskaan olla asuttu yhdessä. Minulla on lapsi, hänellä ei. Mutta en kyllä koskaan ole kokenut, että olisin jäänyt jostain paitsi sen takia, että ei asuta yhdessä. Ja no, minä luotan mieheeni ihan täysin, eli koskaan en ole miettinyt, että onkohan hän siellä, missä sanoo olevansa. Minä itse kaipaan myös tosi paljon omaa tilaa, jonka takia minulle tämä on ihan paras mahdollinen ratkaisu 🙂 Enkä ikinä ole osannut pitää meidän suhdetta vähemmän hyvänä tai läheisensä kuin joku toinen suhde.
Me itseasiassa ollaan menossa naimisiin tänä keväänä 😃 vaikka emme vielä tiedä, että milloin muutamme yhteen asumaan. Meillä on kyllä tarkoitus seuraavan vuoden parin aikana ostaa yhteinen talo, mutta ainakaan minun puolestani sillä ei ole mikään kiire. Ennemminkin olen huolissani siitä, että saanko tarpeeksi omaa aikaa vielä sitten, kun asutaan yhdessä 😅
Meillä on 4 vuotta takana tämmöistä suhdetta, lähinnä olosuhteiden pakosta. Itse muutin lähes naapuriin lasten kanssa, jotta näkeminen on helppoa. Minulla on alaikäisiä lapsia, miehellä ei, joten ollaan paljon minun luonani. Läheisyys on molemmille tärkeää, joten nukutaan paljon yhdessä ja nähdään kyllä joka päivä. Ollaan molemmat toistemme lähiomaisia juurikin mainitsemastasi syystä. Kyllä itse olen näitä samoja asioita miettinyt, mutta tällä hetkellä meillä ei ole mahdollisuutta muuttaa yhteen, mutta tulevaisuudessa kyllä sekin on tarkoitus tehdä.
Reilu 4v erillissuhdetta takana täällä. Molemmilla on lapsia, mulla teinejä, miehellä pienempiä. En ole halukas kokeilemaan mitä tapahtuu kun lapset laitetaan samaan asuntoon. En halua riidellä siitä kuka imuroi ja miksi keittiö on likainen. Haluan myös välillä olla yksin kuten miehenikin. Meillä molemmilla on pitkä avioliitto ja hankala ero takana. Miehelläni on jtv lapsivapaa viikko, silloin ollaan ja nukutaan enimmäkseen yhdessä. Toki väliin mahtuu aikoja kun on ikävä ja kaipaisi toista rinnalle. Mutta kaikkea ei voi saada ja tämä on paras tapa meille olla yhdessä. Sen verran olemme tekemisissä toistemme suvun ja entisen elämän kanssa tekemisissä, että uskon että toiselle ilmoitetaan jos toiselle käy jotain. Se tuntuu tärkeältä.
Itselläni tuore tilanne, jossa erillissuhde säästänyt avioerolta. Siis asumusero, jossa suhde jatkuu ja yhteisestä lapsesta huolehditaan yhdessä. Molemmilla myös juuri aikuistuneita lapsia, jotka asuvat omillaan. Jonkinlainen avioliiton aikalisä, mutta molempia tyydyttävä suhde kuitenkin. Oma tila rauhoittaa kummasti muutoin liian tiiviksi koettua yhdessäoloa. Ei toki sovi kaikille, mutta meillä halu yrittää tätä.
Elän myös erillissuhteessa. Tähän ratkaisuun olemme päätyneet lähinnä lasten takia. Minun lapsista isompi poika on armeijassa ja en halua muuttaa heidän lapsuudenkodistaan ainakaan ennen armeijan päättymistä pois. Miehelläni on lapsensa vuoroasumisen vuoksi taas miltei mahdotonta muuttaa lähellä olevalta toiselta paikkakunnalta pois tai se merkitsisi tapaamisten muuttumista viikonloppuina tapahtuviksi, eikä se ole mieheni mielestä hyvä asia. Kirjoittajan kuvaamat asiat ovat niin tuttuja. Usein pohdin, että saisinko tietoa puolisoni kuolemasta ennen kuin hänen äitinsä sen kertoisi? Puhumattakaan kaikista taloudellisista seikoista, joiden alle tunnen toisinaan kaatuvani. Silti aikuisella iällä löytynyt parisuhde, jossa saan olla oma itseni ja meillä on rakkautta toisiamme kohtaan, on saanut minut monta kertaa nielaisemaan ja miettimään asioita uudelleen. Silti toivon, että joskus saisimme jakaa pedi, laskut ja arjen.
Meillä on se tilanne, että kummallakin on jo perhe eikä ole tarvetta sekoittaa niitä. Kumppanin lapset jo muuttaneet kotia pois, omani teinejä. Mä koen tän aika hyväksi. Seksi pysyy hyvänä; me on puhuttukin, että kun on muutama päivä väliä, niin kummallakin tekee koko ajan mieli. Ja välillä saatetaan viettää viikonloppu vain pelkästään rakastellen.
Meille tapaamiset on irtiottoja arjesta. Kummallakin on oma työ ja tarve myös omaan aikaan.
Mä en kaipaa ketään tekemään kotihommia ja olen valinnut asumisen niin, että pärjään yksin. Samoin muutkin ratkaisut.
Me on sovittu järjestelyt miten tehdään jos joutuu sairaalaan tai kuolema. Koska meillä on kummallakin lapsia, niin on itsestäänselvää, että rahat ja omaisuus menee lapsille.
Olen muutaman vuoden elänyt erillissuhteessa. Molemmilla on omia (aika isoja) lapsia ja ihan jo käytönnön syistä yhteen muuttaminen ei ole järkevää.
Olemme kuitenkin välillä toistemme luona pitempiä tai lyhyempiä aikoja, kun toisen tai molempien lapset ovat toisilla vanhemmillaan. Välillä siis nukumme yhdessä, välillä erillään.
Voisimme viettää aikaa yhdessä enemmänkin kuin mitä nyt teemme, mutta me molemmat kaipaamme myös omaa aikaa ja yksinoloa. Jossain vaiheessa minusta tulee ärtyisä, jos olemme saman katon alla liian pitkään. Siksi en ainkanaan nyt haluaisikaan muuttaa yhteen. Käytännön syistä olisi hyvä asua lähempänä toista, mutta aika paljon vaatisi, että luopuisin omasta osoitteesta.
Voisin hyvin kuvitella meneväni naimisiin mieheni kanssa, mutta yhteen muuttoa pidän epätodennäköisempänä. Ihan vain siksi, että joutuisin luopumaan siitä omasta fyysisestä ja henkisestä tilasta, jota tarvitsen.
Kirjoitus on kuin omasta elämästäni, sillä erolla että minulla ja miehelläni on yhteisiä ala-ikäisiä lapsia.
Arki on hektistä ja raskasta. Olen vastuussa lapsistamme 24/7. Ainut vapaa-aika mikä minulla on, on kun lapset ovat hoidossa ja minä töissä. Eli käytännössä vapaata ei ole ollenkaan.
Tunnen välillä suurta raivoa siitä että mies halusi oman asunnon. Valitsi siis ”helpon elämän”. Ymmärrän, että hänellä on varmasti ikävä lapsiaan, mutta silti tuo raivo valtaa monesti mieleni.
Yritän jaksaa koska arki pitää kiinni lapsissa, ja lapset kiinni arjessa. Onhan tämä kuin oravanpyörä. Ei ole toista joka välillä kylvettäisi lapsia, laittaisi iltapalaa, valvoisi yöllä ja jakaisi arkea.
On täysin eri vaihtaa toisen aikuisen kanssa päivän tapahtumat kasvotusten, kuin kertoa ne puhelimessa. Halata kun siltä tuntuu. Saada läheisyyttä. Virtuaalisesti se ei paljon lämmitä.
Joskus mietin, että onko tämä edes parisuhde. Onko tämä enempi kaverisuhde missä roikutaan kun on yhteisiä lapsia? Sitten on taas hetkiä kun ajattelen, että voi kuinka helppoa tämä on. Ei ole toinen jättämässä tavaroita vääriin paikkoihin. Ruokaa voi laittaa vähemmän. Pyykkiä tulee vähempi. Voin käyttää rahani itseeni ja lapsiin.
Tuskin kuitenkaan valitsisin tätä erillään asumista jos voisin itse siitä päättää. Arki on kuitenkin niin paljon mukavampaa yhdessä jaettuna. Monet hetket jää kokematta kun molemmat viettää omaa arkea.
Valitsi oman asunnon? Missä vaiheessa parisuhdetta? Ja on kuitenkin lasten isä?
Miksi suostut tuohon, oletko virallisesti yksinhuoltaja vai onko yhteishuoltajuus?
Ei tuo ole erillissuhde, mies käy vaan nusasemassa ja kuorii kermat päältä! Arvosta itseäsi enemmän!
Miten ihmeessä suostut tollaseen? Olisiko aika herätä todellisuuteen miten mies pitää sua pilkkanaan? Saathan edes lapsilisät yh-korotuksineen ja elatusmaksut?
Uskomatonta! Miksi olette edes tehneet yhteisiä lapsia?
Tuo on mieheltä vastuutonta käytöstä. Mieslapsi.
Teidän pitäisi vaihdella sitä aikuista, joka asuu lasten kanssa eli sinä olet vaikka joka kolmas viikko siellä, hän joka kolmas ja sitten vaikka yksi viikko kaikkki saman katon alla.
Kiinmostaisi kyllä syy, miksi isä haluaa asua erillään lapsistaan, vaikka olette yhdessä. Oman tilan tarpeen voisi järjestää muutenkin, mutta vähän huonommat syyt tulee kyllä valitettavasti mieleen.
Sama homma täällä. Eri osoitteet, lähellä toisiaan. Molemmilla oma elämä, oma talous, oma perhe. Exät sujuvasti mukana, toisella enemmän kuin toisella, lapsia toisella enemmän, lapsenlapsia tuloillaan molemmilla.
Minä kaipaan sitä yhteistä arkea, yhteistä sänkyä mihin iltaisin mennä, rakastella, jutella, herätä yhdessä aamulla ennen kukonlaulua.
Minä haluaisin enemmän. Toistaiseksi se ei ole mahdollista. Rakastan ja hän rakastaa. Hän rakastaa myös vapauttaan. Rakastamme yhtä paljon? Tuskin. Eikä tarvikkaan. Kohta kaksi vuotta on eletty näin, toivoisin ettei enää kauaa.
Edellisessä suhteessa meni 4,5 vuotta ennen yhteenmutttoa, se oli virhe. Siitä tuli ero.
Jotenkin mietin, etten haluaisi toistaa samaa virhettä. En sitä yhteenmuuttoa, vaan sitä, että odotettiin niin kauan ja sitten huomattiin ettei se toimi.
Vaikka tämä kaikki on ihanaa ja rakastan, niin silti aikaa ei ole hukattavaksi. Elämä on tässä ja nyt.