Yhtäkkiä päähäni alkoi sataa lunta. Ihan sellaisia kunnon märkäreitä, jotka enteilevät lumisotaa ja poskille levinneitä ripsivärejä.

 

Lapset vaativat päästä ulos. Ei puhettakaan siitä, että ”mä haluuan pelata Wiitä” tai ”ulkona on tylsää” ”eikä oo ketään kaveriakaan” vaan molemmat raapivat ulko-ovella lumisateen kiilto silmissä. Ja sinne mentiin. Tuli sinne parempi puoliskokin, joka tosin valitteli vetosia farkkujaan.

Lumisade hakkasi naamaa ihan urakalla. Siitä huolimatta homma alkoi lumienkeleillä, siirtyi lumisotaan, välillä pyöritin mukuloita käsistä ja viskoin hankeen ja lopuksi kaikki makasivat mahallaan kinoksessa. Lumiukosta tuli pienipäinen ja huonohampainen, mutta siitä viis, lapset kiljuivat kuorossa miten meillä on hauskaa! Tää on mahtavaa! Tää on parasta! Edes äitiä ei arvosteltu, mikä on sinänsä mahtavan harvinaista.

En muista kuulleeni vastaavia riemunhuutoja viime kesänä Särkänniemen portilla, vaikka rahalla mitaten tyytyväisyys olisi pitänyt olla potenssiin kymmenen. Huvipuiston porteista kun ei pääse edestakaisin alle parinsadan euron. Jälleen tuli todistettua vanha viisaus, että paras ilo on ilmaista.

 

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.