Nimimerkillä Shame avautuu Huonoon Äitiin:

”Meidän perheeseen kuuluu kaksi alakouluikäistä lasta ja minä häpeän heitä. Kun meille tulee (harvoin) vieraita, lapseni mölyävät, puhuvat aikuisten päälle, hakevat huomiota, kyselevät kaikenmaailman tyhmiä kysymyksiä yms.

Kyse ei siis ole mistään pikku koululaisista enää vaan ihan isoista tyypeistä… En halua käydä lasteni kanssa missään kylässä koska saan niistä enemmän stressiä kuin hyvää mieltä. Myöskään meille kotiin en usein kutsu ketään, paitsi synttäreillä, koska en halua koko ajan joutua miettimään miten lapseni käyttäytyvät.

Kuva Phil Goodwin. Ylin kuva Vance Osterhout.

Olen valmistellut lapsia ennen vierailuja miten käyttäydytään, selittänyt hyviä käytöstapoja ja ojentanut heitä vieraiden aikana. Ei tehoa. Aina saa hävetä silmät päästään. Usein myös liikkuessamme jossain ihmisten ilmoilla, lapset alkaa tapella ja nimitellä toisiaan ja inttämään kaikesta vastaan. Mieli tekee siis vain pysyä kotona ja eristäytyä muista ihmisistä.”

Nimim. Shame

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 22 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

22 vastausta artikkeliin “”Onko normaalia hävetä omia lapsia?””

  • Mammutti sanoo:

    Minä lahjon lapseni tarvittaessa käyttäytymään kunnolla. Tulee vaikka mun kavereita kylään, nuoremmat lapset mukana. Selvä se, ettei mun muksua aina huvittaisi ”emännöidä” ärsyttäviä kolmevuotiaita. Sopivilla lahjuksilla onnistuu. Moraalitonta ehkä, mutta koska hänen on pikku pakko joskus joustaa, voin hyvin palkita siitä muullakin, kuin päätä silittämällä.

  • Äitee sanoo:

    Lapsia kannattaa ohjeistaa hyviin tapoihin kaiken aikaa, myös kotona ja oman perheen kesken. Jos normaalisti saa keskeyttää ja puhua päälle yms, on aika turha vedota parempiin tapoihin juuri ennen kyläilyä.
    Jokainen häpeää lapsiaan joskus ja hetkellisesti.

  • En koe itseäni äitipuoleksi sanoo:

    Allekirjoitan täysin, ainoa poikkeus vain että lapset eivät ole omia vaan puolison… en halua kulkea ja näyttäytyä tämän poppoon kanssa julkisilla paikoilla, koen häpeää ja ajattelen ihmisten ajattelevan, että ei ole tuokaan osannut lapsiaan kasvattaa.

  • karhuemo sanoo:

    Kuvaamasi käytös kuulostaa vielä melko viattomalta. Peruslapsen käytökseltä. Olisin huolissani, jos lapset purisivat ja löisivät, riitelesivät ja kiusaisivat muita lapsia koko ajan. Tai saisivat kamalia raivareita kylässä tai vinkuisivat koko ajan kuinka on tylsää ja tyhmää.

    Ei muuta kuin kyläilemään vaan! Taidot eivät kehity ellei niitä harjoitella❤

  • varaäiti sanoo:

    Minua on tainnut hävettää silloin, kun ventovieras tulee huomauttamaan huonosta käytöksestä ja huonosta kasvatuksesta. Näin on käynyt kahdesti. Olen sijaisäiti enkä voi salassapitovelvollisuuden vuoksi kertoa vieraalle, että kyseessä on itseasiassa erityislapsi, jolla on traumatausta ja kehitysviivästymää, ja se näkyy käytöksessä. Lähinnä siinä varmaan hävettää kun tulee ”haukutuksi”. Eikä osaa toimia tilanteessa mitenkään. En voi kertoa syytä, enkä voi muuttaa lapsen käytöstä. Aina kun ei voi vain lähteä poiskaan, esim terveyskeskuksen odotusaulasta, on vain odotettava vuoroaan vaikka lapsi tekisi mitä. Yritettävä vain paimentaa, että ei olisi aivan kaoottista. Hehkun punaisena kuin liikennevalo ja annan vastapuolen luulla, että olen vain se hänen luulemansa huono kasvattaja.
    …ehkä häpeä ei ole päällimmäinen tunne kuitenkaan. Turhautuminen, kiukku sitä niin maan erinomaista arvostelijaa kohtaan, sitä siinä tuntee. Sen sijaan että tarjottaisiin apua tai ymmärrystä, tullaan arvostelemaan. En osaa itse kuvitella että koskaan menisi arvostelemaan toista äitiä tai isää lapsen käytöksestä. Täysin käsittämätön ajatus.

  • Elämä on äänekästä sanoo:

    Mistä aloittaisin? Ensinnäkin lapsesi kuulostavat ihan normaaleilta. Vertaistukena voin kertoa, että omat kolme lastani ovat aina äänessä, heillä on aina asiaa, he istuvat kaikkien sylissä, he riitelevät kuten sisaruksilla on tapana, he myös osaavat pyytää anteeksi, he säntäilevät ja juoksevat joka paikkaan ollessaan innoissaan, hyvin levänneitä ja erityisen onnellisia, he innostuvat joskus lähes kaikesta ja joskus eivät mistään, heidän tiedon jano on kyltymätön. Eli kaikesta tästä huolimatta ja juuri siksi, olen erittäin ylpeä omista lapsistani! He ovat iloisia, elämänmyönteisiä, luottavat useimmiten ihmisiin ja osaavat solmia uusia kaverisuhteita. He pärjäävät tällä asenteella elämässä! Mikään ei ole surullisempaa kuin apaattinen lapsi, joka ei uskalla mitään ja joka istuu jossain yksinään hiljaisena. Sellainen särkee sydämen. Nokka siis pystyyn! Elä elämää itsenäsi ja lapsiasi varten, eläkää ja nauttikaa yhdessä. Ei muiden mielipiteistä kannata niin huolta kantaa. Muut ajattelee kuitenkin aina jotain, teet niin tai näin, et voi siihen vaikuttaa.

  • Hoitsu sanoo:

    Paljon hienoja neuvoja. Ja joo, jos se alkaa vaikuttaan muuallekkin kuin oman pääsi sisään niin silloin sitä kai pitäisi käydä keskustelemassa jossain. Helpostihan siitä tulee kierre mitä ei oman perheen sisällä ole helppo katkaista.

    Mutta kyllä. Lapsia voi hävetä. Minäkin joskus. Ja varsinkin silloin kun oot oikeesti tehnyt kaikkesi valmentaaksesi lapsia käyttäytymisen säännöistä ja ne kaikki on mennyt kuuroille korville. Eikä aina huvita lähteä kylään sinne täydellisen ystävän täydelliseen kotiin.

    Itse lohduttaudun sillä, että meillä on jotain muuta mitä niillä muilla (”täydellisillä”) ei sitten ehkä ole. Yhdessäoloa, empatiaa, hyviä motorisia taitoja ja omanlaista tekemisen iloa.

  • Pälpätti-äiti sanoo:

    Meillä on juuri päinvastoin… Lapseni eivät puhu, ei pukahda kylässä yhtään mitään, samoin jos meillä käy vieraita. Suorastaan säikähtävät, jos joku heille vaikka kysymyksen heittää… Ovat jo teini-iässä.. En tiiä kumpi parempi😉mutta näillä mennään..

  • Aino sanoo:

    Ei ole poliittisesti korrektia sanoa häpeävänsä lapsiaa tai olevansa pettynyt heihin. Mutta kyllä niin voi silti olla, vaikka harva omilla kasvoillaan kehtaa sen ääneen sanoa. Hyvin nopeasti tuomitaan huonoksi vanhemmaksi: joko sitä lasta pitäisi rakastaa juuri sellaisena kuin hän on (toki, rakastaa voi mutta silti voi kokea myös negatiivisia tunteita) – tai sitten lapsen huono käytös on sen vanhemman omaa syytä.

    Lapset on kuitenkin pitkälti sellaisia kuin he ovat, ja kasvatuksella voi vaikuttaa vain sen verran kuin voi. Ns. helppojen lasten vanhempien on toki mahdoton käsittää, että jotkut lapset nyt vaan ovat ihan todella vaikeita. Samassa perheessä voi olla kaksi ihan erilaista lasta, pikku enkeli ja raivoava riiviö.

    On myös eri asia toisinaan hävetä lapsensa käytöstä kuin kokea jatkuvaa häpeää heidän käytöksestään. Kaikki varmaan joskus häpeävät lastensa käytöstä – ja joidenkin olisi ehkä syytä omien pikku mölyapinoidensa käytöstä joskus vähän hävetäkin, mutta jos eristäytyy sosiaalisesti koska lasten käytös hävettää, pitää tilannetta tietysti yrittää jollakin tapaa ratkaista.

    Lapsi kyllä vaistoaa ja ymmärtää, että häntä hävetään eikä se välttämättä kannusta parantamaan käytöstä ja sillä voi olla pitkäkestoiset vaikutukset lapsen kehitykseen ja minäkuvaan. Jos tuntuu etteivät omat keinot ja voimat riitä siihen positiiviseen kannustukseen, niin apua pitää yrittää jostakin saada. Perheneuvola (jos saa ajan), ehkä itse psykologin juttusille (jos saa ajan).

  • Iloaelämään sanoo:

    Alakouluikäinen nyt vaan on aika pieni vielä. Ja lasten kuuluu kysyä tyhmiä kysymyksiä, he ovat lapsia. Sä taidat nyt laittaa itsellesi ja koko perheelle ihan hirveät paineet joka kerta, kun tulee vieraita ja sitten ne paineet purkautuvat noin.

    Mun neuvo on, että enemmän kyläilyä, enemmän tapaamisia ja enemmän rentoa otetta. Lapsille voi sitten tarvittaessa sanoa nätisti, että aikuiset puhuu nyt, odota hetki. Puhutaan juttu loppuun ja sitten annetaan lapsille tilaisuus tulla kuulluksi.

    Ole ylpeä lapsistasi, että he haluavat jutella ja ovat kiinnostuneita ihmisistä. Liian moni on tuossa iässä täysin naama luurissa kiinni.

    Perheneuvolasta saa sitten myös apua haastaviin tilanteisiin, jos tuntuu, että mikään ei auta. Luulisin kyllä, että koulusta olisi jo nostettu asiaa esille, jos lasten käytöksessä olisi oikeasti jotain suuresti poikkeavaa.

    Ja lasten muuten kuuluu inttää vastaan, niin tekevät kaikki lapset, varsinkin kouluun mennessä. Opet tietää kaiken, vanhemmat ei mitään. 🙂 Lasten kuuluu olla lapsia, ei aikuisia. Häpeä siis pois, kannusta ja kehu lapsiasi, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

  • Jep sanoo:

    Odotettavissa yksinäisiä päiviä vanhainkodissa.

  • Yks vaan sanoo:

    Perheneuvolassa käyntiä suositteleen

  • Vieraile vain sanoo:

    On turhaa hävetä omia lapsiaan, sillä lapsi kyllä vaistoaa sen ja voi aiheuttaa lapselle huonommuuden tunnetta. Kiitä, kehu ja kannusta omia lapsiasi ja ole ylpeä pienistäkin onnistumisista. Kannattaa myös arvostaa omaa itseään ja miten itse käyttäytyy ja ottaa huomioon muita, lapset ottaa vanhemmistaan mallia vaikkei se aina siltä näytä.

    • Aino sanoo:

      Tämä on niin totta! Perheen ilmapiiri, vanhempien tapa kohdella muita ihmisiä, toisiaan ja lapsiaan vaikuttavat aivan valtavasti. Lapset ovat kuin sieniä ja imevät itseensä kaiken.

  • Piiu sanoo:

    Sori vaan mutta kyllä on perus käytöstavat ihan hakusessa. Voi kai niitä tuossakin vaiheessa vielä opettaa mutta vaikeaa voi olla.

    • Vohveli sanoo:

      Olipa sinulta törkeä ja tuomitseva kommentti. Ihanaa, että olet itse täydellinen. Paitsi että olekaan, koska tuomitset. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa.

  • Odota sanoo:

    Odotapa vain kun heistä tulee aikuisia ja jos he silloin käyttäytyvät ns huonosti. Nykyinen häpeäsi ei ole mitään sen rinnalla. Ikävä tietenkin tilanteesi.
    T.äiti joka niin häpeää ja suree nuorta aikuista lastaan

    • Kuu sanoo:

      Mikä aiheuttaa surun ja häpeän lastasi kohtaan? Ajattelen niin, että vaikka miten haluaisimme, lapsemme eivät ole meidän jatkeita. Heillä on geeniperimänsä, ympäristön vaikutukset, omat persoonansa. Tohtorin lapsista voi tulla tohtoreita, mutta myös hyvin masentuneita tohtoreita. Opettajan lapsesta voi tulla työyhteisön kiusaaja, antisosiaalinen persoona. Hyvin moni nuori aikuinen elää raskasta aikaa. Osa ei pärjää ilman tukea.
      Minulla on lievästi kehitysvammainen nuori, jota minun ei ole enää tarvinnut hävetä. Ei sen jälkeen, kun lapsena sai diagnoosinsa. Minua hävettää enemmänkin ne ihmiset, jopa ammattilaiset, jotka niin tiesivät lapseni tulevaisuuden. Ja ei pitänyt paikkansa.

  • Kuu sanoo:

    Mieti, mitä se häpeä sisältää? Onko se sinun tunne, mikä häpeän laukaisee? Koetko itse silloin olevasi epäonnistunut, mutta sen sijaan näet lapsesi epäonnistuneina? Käyttäytyykö lapset miellyttääkseen vanhempiaan vai omien tunnesäätelytaitojen puitteissa.. mitä odotat heiltä? Onko se edes realistista että lapsesi olisivat hiljaa, osaisivat lukea aikuisten tavoin tilanteita? Tuskin.
    Häpeässä nyt ei ole mitään hävettävää mutta sekin on yksi tunne. Silloin jos se eristäydyttää, se on ongelma. Toisten lapsiin vertailua ei kannata. Aikuisena on siedettävä sitä, että aina kaikki ei toimi kuten toivoo. Huumorilla selviää usein paremmin.

  • eve sanoo:

    Lapsesi eivät edusta sinua, he ovat omia ihmisiä, omine hyvine ja huonoine puolineen.
    Meidän mölyapinat saavat puolestani kyläillä missä tahtovat, josko joku ottaa heistä nokkiinsa niin ei kyläillä enää.
    Saapi meillä myös kyläillä levottomammatkin lapset, kyllä minä ojennan niillekkin talon säännöt tarvittaessa.

    Senkun menette ja jos ei ollut mukavaa, älköö menkö enää sinne 😁

  • En tiedä sanoo:

    Voikohan johtua juuri siitä, että ei olla päästy harjoittelemaan näitä sosiaalisia tilanteita, jos niitä kerran vältellään ja eristäydytään?

    • Liina sanoo:

      Just näin. Lapset ovat selvästi kiinnostuneita muista ihmisistä ja janoavat huomiota, ja sitähän saa totutusti hölmöilemällä helpoiten. Kylässä ollessa lapsetkin ansaitsevat huomionsa, eikä heidän pidä olka vaan hiljaa ja näkymättömiä. Kun lapsesta on aidosti kiinnostunut ja hän saa osansa huomiosta, eiköhän se rauhallisestikin oleminen onnistu sen jälkeen.