Olen kateellinen tavallisista lapsistanne
Avaan Facebookin ja silmille räpsähtää keski-ikäisten toinen mahdollisuus: lapset ja heidän saavutuksensa. Feedissä vilistävät hymypoikapatsaat ja sopuisat perhepotretit, reippaat yhteiset vaellukset, joilla eväsleipiä kääritään auki hymyssä suin. Mikä on tämä pistävä tunne rinnassani? Apua! Kateutta se on, vihloo oikein.
Yleensä en ole kateellinen ihminen. En jaksa kadehtia ihmisten koulutustaustoja, kun olen ihan tyytyväinen omaani. En upeita koteja – mukavastihan tässä köllötellään. Urasaavutuksia – apua sehän on aina töissä, ei kiitos. Lomamatkat – olishan se kiva päästä lämpimään, mutta ei ole minulta pois.
Miksi en sitten iloitse muiden lasten saavutuksista ja tavallisten tuttavaperheiden tavallisista iloista? Ja iloitsenhan minä, ainakin läheisten ja itselle rakkaiden, mutta häpeällisesti silloinkin pienellä viiveellä.
Meillä eletään erityistä arkea erityisen lapsen kanssa. Menetyksen tunne vihlaisee toisten arkea ruudulta seuratessa. Meidän elämästä ei tullutkaan tuollaista. Ei stipendejä ja kaverikuvia, luistelukoulun näytöksiä, itsestäänselvää varmuutta siitä, että koulupäivä menee mukavasti, ei iloista lomanodotusta ja sopuisia perhepotretteja. Lomat ovat muuttuneet stressin aiheeksi, sillä pahinta neuroepätyypilliselle lapselle on, kun päivistä puuttuu tuttu struktuuri, raamit sisäistä kaaosta suitsimaan.
Ystävä kertoo, että on aivan kypsä, kun ovikello soi jatkuvasti. Lapsen kavereita ramppaa sisään ja ulos, ei kuulemma hetken rauhaa, kun lasta tullaan koko ajan pyytämään leikkeihin. En saa sanottua mitään. Mutisen epämääräisen, valheellista myötätuntoa kuvaavaan äännähdyksen. Kunpa meilläkin. Edes joskus.
Meillä ovikello ei soi koskaan. Koko pitkänä viime kesänä lastani ei tullut kukaan kertaakaan hakemaan. Yritykset sopia leikkitreffejä olivat yksipuolisia ja merkillisen epäonnisia. Viime hetken peruutuksia, valtavan pettymyksen aiheuttamia raivareita. Katkeria kyyneliä, omiani, kun kaikilla lapsiperheellisillä oli ”kiire” eikä treffailu tuntunut järjestyvän millään.
Harjoituksen puute johtaa noidankehään. Lapsi odottaa harvinaisia leikkihetkiä valtavasti, jolloin jännitys tosipaikan tullen purkautuukin usein riehumisena tai omiin turvallisiin jumituksiin juuttumisena. Keppien kanssa huitomista pusikoissa tuttavaperheen lapsen katsoessa ihmeissään sähläämistä. Odotettujen synttärijuhlien viettoa eteisen oven takana piilossa.
”Voiks olla”, kysytään täälläpäin kuulemma nykyään, kun joku haluaa leikkimään. Odotan sitä päivää, kun saisin vihdoin omin korvin kuulla nuo sanat ovella. Ehkä sen jälkeen kateuden pistoa ei enää tunnu, kun lapsi hymyilee Facebookissa kaverikuvassa.
Nimim. Erityinen mutsi
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Olipa hyvä kirjoitus. Kiitos.
Halaus ja voimia! Ja toivotaan ympärille fiksuja perheitä ja hyviä sattumia, että lapsi saisi kaverin tai useampia. Kirjoitit tärkeästä aiheesta ja toivottavasti osaan ainakin itse avata silmiäni taas enemmän miettimään, voivatko kaikki ympäristön/lapsen luokan kaverit hyvin ja jos ei, mitä itse voisi tehdä sen eteen, että asiat kääntyisivät parempaan päin.
Tunnistan tunteen! Olen kateellinen niille vanhemmille, jotka voivat luottavaisin mielin jättää omat lapsensa kaverisynttäreille ilman omaa aikuista ja varmuuden vuoksi reppuun pakattuja kuulosuojaimia. Olen nykyään ainut aikuinen, joka jää kahvittelemaan, kun muut kuusivuotiaat vain tuodaan ovelle. En uskalla. Lapseni saattaa lyödä. Huutaa muita olemaan hiljaa. Lähteä kesken keksinsyönnin itsekseen leikkimään. Täytyy silti olla kiitollinen, että kutsutaan. On kavereita, jotka syntymäpäivänään muistavat.
Tää vois olla mun kynästä. Päivä kerrallaan eteenpäin, takertuen niihin pienin onnistumisiin. Joita muut ei edes huomaa.
Lähetän kirjoittajalle ajatuksen siitä, että täällä on yksi joka ymmärtää täysin. Ja toivon että meidän kummankin erityiset vielä löytää paikkansa siinä kaverikuvassa.
Ihana viesti Tiikeriemolta! Helppo yhtyä!
Missähänpäin tää erityinen lapsi asuu? Olis kiva jos vois tarjota leikkiseuraa omista lapsista.
Voisiko yrittää vanhempien kanssa keskustella? Kertoa, että myös heidän lapsilleen on hyväksi oppia, että erilaisuutta on olemassa, hyväksyä se erilaisuus?
Monta kertaa se on vanhemmista jompikumpi tai molemmat jotka ei erilaisuutta hyväksy,lapset ovat yleensä suvaitsevaisia ja ennakkoluulottomia.
Nämäkin asiat on monen vanhemman aikaansaannosta.Itse olen kuullut äidin sanovan lapselleen että:”Et kai sää ton kanssa kun se on jne…..Kyllä sieppaa.