”Lähetin stoorni jo kommenttina pohdintaan siitä, voiko toisen ihmisen pelastaa rakastamalla. Halusin lähettää tämän myös avautumisena, josko joku on samassa tilanteessa ja kaipaa vertaistukea tai toivonkipinää.

Minäkin yritin monta vuotta pelastaa miehen, joka joi. Joi iloon, joi stressiin, joi v-tutukseen. Joskus kännipäissään kävi päälle. Oli kännin piikkiin laitettua sutinaa toisten naisten kanssa. En ymmärtänyt, en selitellyt mutta peittelin ja jatkoin elämää yhdessä, jotta lapsilla olisi ehjä koti.

Olin myös kauhuissani siitä, että jäisin yksin kahden alle viisivuotiaan lapsen kanssa. Eipä kylläkään mies juuri lasten- tai kodinhoitoon osallistunut, koska stressi, työt, lapsiperhearjen uuvuttavuus. Lapset piti saada nopeasti nukkumaan, koska stressiä purkamaan piti avata kalja. Tai kahdeksan kaljaa. Tai pari pulloa viiniä. Mikään juhla ei ollut liian pieni, jottei sitä olisi viinillä juhlistanut ja viikonloput ja lomat eivät olleet mitään ilman tissuttelua koska ”Keski-Euroopassakin tehdään niin”. Määrät vaihtelivat, mutta yksi asia pysyi: päihtyessään mies oli öykkäri, sovinisti ja kovaääninen kusipää mutta omasta mielestään vain ulospäin suuntautuva seuramies.

Minä pyöritin kaikkea arjessa, järjestin perhejuhlat ja sumplin lastenhoitokuviot. Ja minä olin vihainen. Aina. Nalkutin, pari kertaa uhkasin lähteä, raivosin ja itkin. Kuulin kaikki mahdolliset lupaukset paremmasta tulevaisuudesta, kuinka ”vielä näkisin” miten mies parantaa tapansa. Nalkuttamiseni oli toki myös syy juoda, alkoholista ei miehen mukaan ”tarvinnut tehdä ongelmaa”. Nykyään tiedän, että alkoholisteilla on aina v-mäinen puoliso…


Kuva Tiago Bandeira.

Sitten jokin minussa naksahti. Luovutin. Päätin, että juokoon itsensä hautaan, en anna hänelle enää mitään huomiota. Tiedostin, että mahdollistin miehen käytöksen pitämällä kulissit pystyssä vaikka niiden sisällä voimme pahoin. Käsitin myös, että rakkaus oli palanut loppuun, kun huomasin olevani täysin välinpitämätön miestä kohtaan. Aloin kaikessa hiljaisuudessa järjestellä lähtöä, asuntoa, omia työkuvioita yksinhuoltajuutta ajatellen.

Sitten tuli päivä, jolloin pakon sanelemana mies joutui, tai pääsi, interventioon kaikkien läheistemme toimesta. Viimeiseen saakka mies vähätteli, valehteli, puolustautui, syytti minua ja puolusti alkoholia, elämänsä rakkautta. Näissä tunnelmissa kokous loppui, ja keskustelin miehen kanssa vielä kahdestaan, aioin ilmoittaa että ero on nyt edessä, enkä enää tulisi hänen kanssaan kotiin.

Ennen kuin ehdin avata suuni, mies alkoi puhua. Tiedän tarkalleen hetken, jolloin myös miehessä naksahti jotain ja kaikki se mätä, mistä olin ollut vuosia tietoinen, mutta jonka mies oli aina kieltänyt, pääsi purkautumaan. Mies puhui salajuomisestaan, miten ei voinut juomisen aloitettuaan lopettaa ja miten vihainen oli, kun ei saanut syystä tai toisesta juoda. Kaiken tämän tiesin ja kaikesta olin ajan kuluessa miehelle vuoroin puhunut, vuoroin raivonnut ja oli todella epätodellista kuulla se rehellisesti miehen suusta.

Mies kertoi tunnistavansa alkoholistin itsessään. Ensimmäistä kertaa ikinä mies puhui totta asiasta. Silmistä, asennosta, kaikesta näkyi luovuttaminen mutta myös helpotus siitä, että salailu on ohi. Miehen oli pakko ottaa vastuu omasta toiminnastaan ja vihdoin myöntää olevansa voimaton alkoholin edessä. Seuraavat pari päivää vietimme kaksistaan. Puhuimme alkoholista, sen vaikutuksesta kaikkeen elämässämme, hänen suhtestaan siihen. Istuimme paljon, riitelimme ja minä sain purettua kaiken vihan ja katkeruuden, jota olin sisälläni kantanut. Lopulta sovimme, että jatkamme yhdessä päivä kerrallaan.


Kuva Nikko Macaspac, ylin kuva Tom the Photographer.

Se oli meille uusi alku, joka on kantanut pian puoli vuotta. Pieni aika, tiedän. Tänä aikana olemme keskustelleet todella paljon, enemmän ja rehellisemmin kuin koskaan. Mieheni on myös omasta mielestään alkoholisti, joka ei enää voi juoda. Minä puolestani uskallan nykyään puhua suoraan, olen purkanut itkuraivareilla vanhojakin asioita ja olemme puhuneet minua satuttaneista tapahtumista ensimmäistä kertaa niin, että olen tullut kuulluksi, eikä kokemuksiani ole vähätelty.

Miehen suhde lapsiin on vahvistunut, nykyään lapset ikävöivät isää hänen ollessaan poissa. Nykyään meillä siivoaa joku muukin kuin minä. Enää minun ei tarvitse hävetä juhlissa öykkärimäistä ääliötä, joka vuosien saatossa onnistui loukkaamaan kaikkia ystäviäni ja vanhempiani. Suhteet heihin ovat miehen osalta nyt parantuneet, vaikka niiden rakentaminen onkin vielä kesken.

Ei tämä tietenkään täydellistä ole ja luonnollisesti riitojakin on. Olen realisti ja 98% varma, että takapakkia tulee jossain vaiheessa, luottamuksen palautumiseen tulee menemään vuosia. Koko perheemme voi kuitenkin paremmin kuin koskaan, riidat ovat melko pienistä asioista ja huomaan olevani uudelleen aika ihastunut mieheen. Negatiivisen, painostavan ilmapiirin on korvannut lämpö ja taistelutahto yhteisen, hyvän elämän puolesta.

On toivoa. Toivon, että asiat jatkuvat näin mutta tiedän, etten koskaan enää palaa siihen elämään, jota vielä vuosi sitten elimme.”

Nimim. Alkoholistin vaimo

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.