”Mikähän siinä on, että kun rakastuu niin sitä on varma että joku tietty raja kun rikkoutuu niin se on siinä. Että siitä olisi vain helppoa lähteä. Pois vaan ja elämä jatkuu… Ei. Ei se mene niin. Ainakaan minulla.

Luulin löytäväni elämäni miehen. Olimme ja elimme. Sovittelimme aavistuksen erillaisia elämäämme yhteen. Saan tietää, että mies on valehdellut minulle koko suhteemme ajan. Isosta asiasta, mutta koen sen sen verran pieneksi että jatkan. Annan anteeksi.

Suunnitelmat kasvavat ja yhteiselämä kietoutuu enemmän yhteen. Kunnes taas saan tietää että edelleen on salattavaa. Sama kaava jatkuu kuukaudesta toiseen. Ilmestyy salaisuuksia, mitkä annan anteeksi. Katson läpi sormien. Aina uudelleen ja uudelleen.

Sitten alkavat katoamiset. Viikko jossain. Ja tullaan takaisin. Kaikelle on syy. Aina on syy. Annan taas anteeksi. Unohdan ja elän. Tätä jatkuu kuukausikaupalla. Sitten kuulen, miten olet taas valehdellut minulle. Olet myös pettänyt minua. Usean kanssa. Luulen ja tunnen vahvasti, että tämä on se mitä en anna anteeksi. Mutta kuinkas käykään. Annan anteeksi.

Uskon, että tämä oli suhteessamme käänteen tekevä asia. Kaikki paranee. Ja kiitos seisoo vielä edessämme. Kunnes taas olet häipynyt vieraan naisen luo. Alat haukkua minua. Olen syyllistynyt hirveään tekoon, estän sinua elämästä. Millainen ihminen olen? Olen miettinyt pääni puhki, että millainen ihminen olen, kun en anna sinun valehdella minulle. En anna sinun tulla ja mennä selittämättä viikon reissujasi. En anna sinun koskea vieraisiin puolta nuorempiin naisiin. Minussa täytyy olla jotain vikaa.

Ja niin päätin olla antamatta enää sinulle anteeksi. Voimme sopia, että olen täysin kelvoton puolisoksi. Naiseksi. Ja uskon että löydät onnesi niistä naisista. Elämästä valheineen. Toivon, että jonain päivänä katsot peiliin ja näet itsesi. Kaikkine virheinesi. Silloin annan sinulle anteeksi. Mutta rakkauteni on ikuisiksi ajoiksi haudattu, eikä sitä kaiveta ylös enää kohdallasi. Sinä särjit minut. Toivon että muistat sen aina.”

Nimim. Maija

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

6 vastausta artikkeliin “Missä menee se viimeinen raja?”

  • Paskaonpaskaa sanoo:

    Ei näitä tyyppejä kiinnosta toisten tunteet. Paras kun ei välitä eron jälkeen exän asioista ollenkaan. Pettymyksestä, häpeästä, itsetunnon loukkauksesta ja vihasta pääsee vuosien kuluessa eroon. Jatka elämääsi, nauti vapaudesta ja unohda moinen paskiainen.

  • Suripahde sanoo:

    Tsemppiä! Hienoa, että lopulta asetit rajan, etkä enää antanut kohdella itseäsi huonosti. Olen itse kohdannut parisuhteessa mm. nimittelyä hulluksi tms, kun en ole hyväksynyt sitä, että toinen pettää toistuvasti lupauksensa. Mutta, saattaa olla, että pian minunkin raja on tullut vastaan.

  • Anna sanoo:

    Ammatissani törmään näihin tarinoihin jatkuvasti-ja kaikki luulevat että ovat ainoita. Joskus parisuhdeväkivalta ei ole fyysistä vaan henkistä laatua ja kaava on aina samantyyppinen. Tämäntyyppisille suhteille on nimikin ja se on Trauma bond. Kannattaa googlettaa ja valistaa itseään. Tyypillisesti väkivallan tekijä murskaa uhrin itsetunnon ja syyttää uhria omista tekemisistään ja suhteen toimimattomuudesta. Todellakin, rakasta itseäsi sen verran että uskallat sanoa EI. Tämä ei käy. Tinnista väkivallan kaava ja lähde. ajoissa.

  • Äiti x 7 sanoo:

    Sama tilanne. Paitsi kyseessä ei ole toiset naiset, vaan raha. Valehtelua, salaa otettuja lainoja, sopimuksia joista ei edes yritä pitää kiinni, nukkuu kuukausia sohvalla kun vaimo ahdistaa ja ärsyttää, kaikki on vaimon vika, mistään ei kanna vastuuta. Olen raskaana. Joka yö vahdin miehen puhelinta paljonko taas sijoitti tai mihen muuhun on rahaa tuhlannut. Lapset kärsii. Miten tuollainen vaatii luottamaan, kun ei edes yritä ansaita luottamusta. Miksi hän ei välitä vaikka jokainen yö itken itseni uneen kaivaten rohkaisun sanoja ja lohdutuksen lämpimiä käsiä ympärilleni. Ei hän tule ikinä muuttumaan.

  • Pohjoisen tyttö sanoo:

    Hei,
    Tutulta kuulostaa… Vielä perheyritys siihen päälle ja maalaiskylän elämä maatalon töineen piti minut sen verran väsyneenä ettei ollut voimia lähteä ja repiä lapsia juuriltaan. Nyt ukko sen verran raihnainen ettei enää jaksa hän hypätä salaisuuksiensa perässä.. Nyt sitten epäilläänkin minua 😒 No, en tiedä kadunko joskus miten tämä meni.. Olen ehkä päättänyt olla katumatta ja uhriutumatta, hyviä ystäviä olen saanut elämäni varrella, onneksi

  • Marjatta sanoo:

    Kun on heikko itsetunto, niin ei uskalla laittaa rajoja. Näin minä ainakin omalta osaltani olen todennut. Kun tapasin mieheni, luulin, ettei suurempaa onnea voi ollakaan. Kaikki oli tässä ja nyt. Ei tarvinnut haaveilla mistään, kun kaikki jo oli. Mies toisella paikkakunnalla töissä ja tuli taas yhtenä viikonloppuna kotiin – kaula syötynä! Annoin asian olla, koska pelkäsin suhteen loppuvan siihen. Niin tyhmä olin. Silloin olisi pitänyt laittaa rajat. Syntyi lapsi ja miehellä toinen nainen. Taaskin annoin olla. Syynä vastasyntynyt lapsi, oli selitys itselleni. Lisää lapsia ja naisia. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin lasten aikuistuttua, laitoin rajat. Lähdin. Ihan kaikille sanoisin neuvona, laittakaa jo ensimmäisellä kerralla rajat ja jos ei usko, niin toisella kerralla lähdette.