”Tein suuren mokan, olin väsynyt. Olin mustasukkainen toisille isovanhemmille. He omivat pienet ihanat lapsenlapset. Nyt tyttäreni on irtisanonut minut. Puhelimessa on esto päällä, en voi soittaa.

Hän määräsi minut menemään terapiaan selvittämään traumojani. Tein niin, mutta ovet eivät enää auenneet. Olen pyytämyt anteeksi. Olen myöntänyt virheeni. Kaipaan suunnattomasti lapsenlapsiani, jotka ennen olivat kaikkeni. Elämällä ei ole enää mitään tarkoitusta, kun en saa tavata heitä joita eniten Rakastan. Mitä voin enää tehdä, kun anteeksipyyntökään ei auta?

Nimim. Irtisanottu Mummo

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia. 

Photo by Paolo Bendand

Editoi:

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 17 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

17 vastausta artikkeliin “”Minut irtisanottiin mummona””

  • Kaikkea hyvää sanoo:

    Mieleeni jäi päällimmäisenä kommenttisi siitä, ettei elämälläsi ole mielestäsi tarkoitusta ilman lapsenlapsiasi ja se tuntuu surulliselta. Pystyn silti samaistumaan tunteeseesi. Voisitko olla ehkä masentunut? Puhut traumoista ja olet selvästi myös toiminut toisin kuin olisit ehkä halunnut. Elämässäsi on varmasti muutakin hyvää, mutta et ehkä nyt vain pysty sitä näkemään. Käythän vielä terapeutin luona? Entä jos jatkat oman itsesi, menneisyytesi ja nykyisen elämäsi työstämistä terapeutin kanssa ja yrität jollain tapaa viestiä tyttärellesi halustasi muuttua ja olla yhteydessä lapsenlapsiisi. Et kerro kuinka kauan välien katkaisusta on. Tyttäresi voi tarvita vielä aikaa. Koska et voi olla yhteydessä puhelimitse, ehkä voit lähettää silloin tällöin postikortin, mutta voi olla hyvä jos annat toiselle tilaa ja keskityt ensin itseesi ja etsit (terapeutin avustuksella) asioita joista saat hyvää mieltä. Toivon että asiat järjestyvät!

  • YksiÄiti sanoo:

    Hei mummo,

    Surun tunteesi on tietysti ymmärrettävä, mutta täytyy miettiä myös tätä tyttäresi näkökulmasta: en usko että hän kovin pienestä on lyönyt välit poikki omaan äitiinsä. Tekstistäsi kävi ilmi kaksi asiaa: 1) lapsenlapset olivat kaikkesi ja 2) et koe elämälläsi olevan tarkoitusta kun et näe lapsenlapsia. Mielestäni nämä asiat kertovat siitä, että suhtautumisesi lapsenlapsiin on ollut hieman epätervettä etkä ole vielä tervehtynyt tarpeeksi. Kai itsekin jollain tapaa ymmärrät, ettei pieni lapsi voi mitenkään olla vastuussa sinun elämäsi mielekkyydestä?

    Mietin että tunnistatko täysin oman roolisi suhteessa lapsenlapsiisi? Ymmärrätkö esimerkiksi mummon ja äidin roolin eron? Oliko kyse pelkästään yksittäisestä kommentista sinun suunnaltasi, vai oletkohan tietämättäsi jo pitkään astunut liikaa oman tyttäresi reviirille, eli sinne äidin reviirille?

    Miten muuten olet kokenut suhteesi omaan tyttäreesi? Voiko jopa olla, että olet jotenkin pettynyt itseesi äitinä aikanaan ja nyt yrität ottaa uusintaa lapsenlapsilla äitiydessä? Sanon tämän, koska mielestäni on erikoista sekin, että suret ensisijaisesti välien menoa lapsenlapsiin etkä omaan rakkaaseen tyttäreesi. Ehkä sinun pitäisi myös terapeutin kanssa keskustella omasta äitiydestäsi, ja siitä miten olet kokenut oman lapsesi irtautumisen sinusta aikoinaan.

    Kaikkea hyvää sinulle. En tarkoita mitään pahaa kirjoituksellani. Toivon että jatkat asioiden käsittelyä, sillä se on todennäköisesti ainoa tapa miten saat välit takaisin tyttäreesi (sehän sinun ensisijainen tehtävä pitäisi olla, eikä välien saanti lapsenlapsiin, vaikka ymmärrettävästi heidän elämässä haluat olla mukana). Luulen että olet pyytänyt tyttäreltäsi vääriä asioita anteeksi, ja siksi keskusteluyhteyttä teidän välillä ei ole.

  • Tinka sanoo:

    Kohta on mennyt 3 vuotta siitä kun katkaisin välit äitiini, joka yritti kaikin tavoin tuhota perheeni syyllistämällä,manipuloimalla ja vielä kiristämällä. Viimeinen niitti oli fyysisen välivallan uhka minua kohtaan ja paljastus hänen rattijuoppoudestaan. Päätin,että suojelen perhettäni hänen arvaamattomalta käytökseltään ja näin on ollut hyvä. Hoitoon häntä ei saa kun on omasta mielestään terve. Onneksi lapseni 9-v on sen verran fiksu,että ymmärtää miten ihminen voi olla myös mieleltään sairas.

  • Sairas perhe: ainoa keino on irtiotto sanoo:

    Minä olen irtisanonut vanhempani elämästäni ja lapsen elämästä. Olen hyvin surullinen tästä, mutta oman hyvinvointini ja lapsen hyvinvoinnin vuoksi muuta tietä ei ollut. Olen kasvanut ns. sairaassa perheessä, jossa lapset palvelevat aikuisen mielenterveyden (mielensairauden) tarpeita. Tyypillistä tällaisessa perheessä on se, että lapsiin lyödään leimat. On syntipukki, jonka syytä kaikki on ja joka on ”kelvoton”’, häntä saa sättiä ja muiluttaa. Häntä kyllä autetaan hädässä avomielisesti, koska on silloin alisteisessa asemassa. On kultalapsi, joka on erinomainen, aina parempi. Nämä roolit eivät mitenkään liity siihen minkälaisia lapset oikeasti ovat ja tällaisessa perheessä kasvava ei saa kasvaa omana itsenään. Nämä sairaat perhekuviot jatkuvat lasten aikuistuttua, kultalapsi mollaa syntipukkia, kuten on lapsena oppinut. Isovanhempina samat roolit jaetaan lapsenlapsille: kullannuppuja ja sitten niitä kelvottomampia. Näitä kelvottomia saa kohdella, kuten heidän syntipukkivanhempaansa. Valitettavasti sairaassa perhekuviossa osallisena oleva harvoin tajuaa sen sairautta. Ainoa keino elää omana itsenään on syntipukin irtiotto ja yhteyden katkaiseminen. Ja estää sairaan kuvion jatkuminen…Ja harvinaista ei ole, että syntipukin lapsi manipuloidaan mukaan ja joskus jopa vanhempaansa vastaan mukaan kiusaajajoukkoon…

  • Kahden pienen pojan äiti sanoo:

    Hei irtisanottu mummo!

    Tilanne tuntuu sinusta varmasti kurjalta. On hienoa että olet myöntänyt virheesi, pyytänyt anteeksi ja mennyt terapiaan!

    Et kerro mikä tuo virheesi oli, joten vaikea arvioida sitä, kuinka kauan luottamuksen palautuminen mahdollisesti kestää. Kehottaisin sinua olemaan kärsivällinen ja kunnioittamaan tyttäresi perheen rajoja. Jos osoitat kunnioitusta heitä kohtaan ja et yritä tyrkyttää itseäsi liikaa, niin ehkä jossain vaiheessa, kenties vuosienkin jälkeen välit vielä palautuvat. On myös hyvä etsiä omaan elämään muita tärkeitä asioita, jotta et olisi riippuvainen lapsenlapsistasi. Riippuvuuteen perustuva suhde ei ole terve. Toivotan sinulle iloa ja voimia!

  • Ansku sanoo:

    Näin äidin, tyttären ja miniän näkökulmasta, riippuu asioista mitä tapahtuu että sanoisinko irti ja antaisinko vielä mahdollisuuden. Meillä on se kuvio että molempiin mummoloihin on matkaa eikä niihin ajeta kokoajan ja vain toiseen. Anoppia nähdään harvakseltaan ja pidetään yhteyttä muuten niin että lapsella on lämpimät välit mummuun ja ukkiin. He ymmärtävät että näemme harvoin. Oma äitini taas haluaisi että ajaisimme sinne alvariinsa ja näkisi poikaa vähän väliä. Mieluiten pitäisi asua siellä lähellä. Kaikki joulut pitäis olla siellä ja pyhät. Ei tykännyt kun vietimme joulua anoppilassa ja ajelimme näyttämään vauvaa iso anopille joka ei enää pysty matkustamaan. Väheksyy jotenkin heitä. Välitkään mummiin ei niin läheiset ole. Ei oo helppoja nää asiat.

  • Ninna sanoo:

    Itse en puhunut omalle mummolle 10 vuoteen. Narsistinen käytös ajoi siihen, etten enää jaksanut kuunnella. Samalla hän ei saanut nähdä minun lapsiani, joita on nyt jo 3. Sanoin usein että lapseni voivat käydä oman äitini mukana, mutta hänen ylpeytensä ei antanut periksi. Tänä jouluna hän laittoi joulun toivotukset ja kysyin että haluaako tavata lapseni ja minut. Hän tahtoi. Tosin sama arvostelu ja näkyvintä jatkui, mutta mietin että on jo niin vanha että kuoleman pelko ajaa tutustumaan. Joten, nyt hän tutustuu meihin. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Oma isäni ei näe lapsiani niin kauan kun hän juo niin paljon alkoholia. Mieheni äiti ei puolestaan tahdo nähdä pojan poikaansa koska minä olen sen äiti. Ollaan pidetty ovet avoinna, mutta ei halua. Poikamme ei ole ainoa lapsen lapsi mitä hän ei halua nähdä. Vain hänen tyttären lapset kelpaa. Luulen ettei koskaan lapseni näe isovanhempaansa. Elämä on valintoja täynnä, mutta onko valmis selittämään lapsille miksi ei saanut edes mahdollisuutta tutustua omiin juuriinsa? Itse annan mahdollisuuden ja jos ei toinen siihen tartu on vaikea tehdä sen enempää.

  • Annina sanoo:

    Hanki mummo elämä!

    En yhtään ihmettele, jos ovet pysyvät kiinni. Sinähän olet aivan terapian tarpeessa edelleen. Ei ole tervettä olla noin riippuvainen jostain, mikä ei millään tapaa ole sinun. Sinun tulee kunnioittaa toisia, jotta he kunnioittavat sinua.

    Kirjoituksestani varmasti huokuu se, että itse kärsin sekopäisestä mummosta, joka elää marttyyrielämää ja syyllistää ihmisiä, jotka eivät toimi hänen haluamallaan tavalla.
    Tämä mummu ei tullut häihini, koska kutsuin juhliin myös isäni pitkäaikaisen avopuolison. Silti hän kuvittelee voivansa määritellä oikeutensa avioliittomme tuloksista.

    Hän marttyyrina kertoo, kuinka hän kaiken on uhrannut meidän lasten vuoksi. Kuinka hän meidän vuoksi on ollut alkoholistimiehensä kanssa. Täyttä paskaa – mitään emme niin paljon toivoneet kuin heidän eroa. Niitä kolmansia osapuolia pyöri kummallakin ja sairas on-Off suhde jatkui vielä 10v lasten muutettua pois kotoa. Jopa niin, että jouduin omalle lapselleni selittämään miksi nyt on tämä ja tämä yhdessä ja tämä nyt ei olekaan enää kuvioissa.

    Itse tein stopin ja suljin oven. Sisarukseni järjestävät hullulle marttyyrimummolle erillisiä juhlia, siis näkevät kaksinkertaisen vaivan synttärijuhlien ym. kanssa. Piilottelevat yhteydenpitoa isänsä ja tämän avopuolison kanssa.

    Itse olen muutaman kerran erehtynyt avaamaan ovea ja olen päätynyt katumaan ratkaisua. Paras kerta tässä oli, kun erehdyin lähtemään seurueessa, jossa hänkin oli, laskettelemaan lasten kanssa ensimmäistä kertaa. Kuinka sairas ihmisen pitää olla, jotta hän koittaa ”Mitäs jos jätetään äiti tänne ja mennään me..” Eikös lapsen oma perhe ole juurikin se, joka halutessaan opettaa lapsen laskettelemaan. Se ei todellakaan ole mummun oikeus. Yhdessä sitä voisi tehdä, mutta kuten tämä tapaus osoittaa, hän kaikessa sairaudessaan koittaa tehdä itsestään tärkeää. Tajuaakohan hän edelleen jatkavansa tuota sairasta mustasukkaisuustouhua.

    Aivan sairasta. Kertoo siitä, että hän ei todellakaan ole hyväksi perheellemme.

    Hankkiutuisi terapiaa ja jättäisi meidän perheen rauhaa. Koitapa sinä samaa.

  • Lioness sanoo:

    Elämällä ei ole tarkoitusta jos ei saa tavata lapsenlapsia? Taitaa terapia olka vielä kovasti kesken.

    Meillä toista mummua tavataan kahdesti vuodessa, silloinkin pikaisesti. Lapset eivät jää tuon kanssa sekunniksikaan keskenään, edes vessareissun ajaksi. Epäkunnioittava, kateellinen ja ilkeä, on myös vaarantanut lapsen hengen omaa typeryyttään. Kaikkea ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi. Lasten hyvinvointi on tärkeämpää kuin mummun tarve nähdä lastenlapsiaan.

  • Totuus on tarua ihmeellisempää sanoo:

    Tuota noin… itse asiaan suoraan kantaa ottamatta.. ihmettelen kumminkin asiaa jos kerran terapiassa on käyty, eikö siellä olisi kannattanut myös tätä asiaa käsitellä ja työstää? Olisi voinut löytyä keinoja millä jatkaa eteenpäin tavalla tai toisella. Herää enemmän sellainen kutina ”kaikki mulle heti nyt” kun yksi ehto (terapiaan meno?) täyttyi. En usko, että tähän tilanteeseen on pelkästään yksi asia ajanut. Oletettavasti tämä lopputulema on vain ollut se jäävuoren huippu ja taustalla paljon muuta vuosien takaa.

  • Paha miniä sanoo:

    Tottakai saa irtisanoa. Meillä irtisanottiin miehen puolelta isovanhemmat todella epäkunnioittavan käytöksen takia. Tai oikeastaan he lopettivat koska eivät hyväksyneet minua poikansa vaimoksi. Halusivat lapsenlapset (siihen aikaan yhden alle 6kk vanhan) ilman heidän äitiään, mutta se ei miehelleni eikä minulle tullut kysymykseenkään. Annoimme isovanhempien päättää ovatko lapsenlasten elämässä heidän äitinsä mukaanlukien, vai ilman meidän perhettä. He päättivät jälkimmäisen. Neljä vuotta ja lukuisia (meidän tekemiä) yhteydenottoja myöhemmin, eivät ole vieläkään tavanneet lapsiamme. Nuorempaa eivät koskaan. Onneksi lapset eivät osaa kaivata jotain, mitä heillä ei koskaan ollut.

  • Rebel sanoo:

    Kyllä isovanhemman voi irtisanoa, jos tämän käytös on loukkaavaa/vaurioittavaa ym. Ei omia lapsia tarvitse altistaa siihen, mihin ehkä itse on joutunut tottumaan/sietämään. Toiset ei vaan ymmärrä käyttäytyvänsä ollenkaan väärin, vaikka kuinka olisi sekä hyvällä että pahalla asian esittänyt.

  • Mini sanoo:

    Lähetä tämä teksti tyttärellesi kirjeenä ja toivo parasta.
    Elämä on liian lyhyt vihanpidolle ja jos osaatte olla yhdessä niin että saatte annettua toisillenne positiivista. Molemmat voitatte.

  • Hmph sanoo:

    Koska tässä ei yhtään avata minkä luokan mokan mummo on tehnyt, on täysin mahdotonta sanoa mitään. Onko kyse ettei väsymykseltä oo jaksanu ottaa hoitoon vai että väsymyksen takia vaarantanut lapsen. Vai jotain muuta.
    Sitä mieltä olen, että kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi. Mulla saattais tulla vastaan tilanne missä löisin poikki ne vähäiset välit – en yhden ison mokan takia vaan niiden pienten joiden laskuissa ei enää pysy mukana (joissa toki on yhdistävänä tekijänä se ettei se lapsen ihmisarvo, etu ja hyvinvointi ole minkään arvoinen).

    • mummi sanoo:

      Tuollahan sanottiin: ”olin kateellinen ja mustasukkainen toisille isovanhemmille” ja tämä oli syy irtisanomiseen.
      Minäkin olen mustasukkainen toisille isovanhemmille koska he asuvat lähellä lapsenlapsia ja näkevät heitä melkein päivittäin. Minä tapaan lapsia vain 1-2 kertaa kuukaudessa koska välimatka on niin pitkä. En ikinä enkä koskaan sanoisi tätä omalla naamallani ääneen kenellekään.

      • Väsynyt sanoo:

        Siis ”vain” 1-2 kertaa kuukaudessa?

        Apua, minä kun olen ajatellut, että se pari kertaa kuussa välimatkan ja kunkin oman elämän vuoksi on ihan sopiva määrä. Mikähän sitten oikeasti olisi? Siis ihan vilpittömästi tätä nyt kysyn.

        Meilläkin kun on useampi lapsi, työt, harrastukset, halu viettää aikaa myös perheenä sekä ystävien kanssa niin jotenkin se 1-2 kertaa kuussa tuntuu välillä jopa suoranaiselta ponnistukselta. 🙂

        Joskus aikoinaan meitä odotettiin viettämään aikaa ja vierailemaan kerran viikossa. No kun lapsia alkoi tulla, ei tämä enää ollut mahdollista. Lisäksi olisi ollut outoa viettää aikaa vain toisten isovanhempien luona, kun välimatkaa toisiin oli yhtä paljon.

        Tätä ei ymmärretty. Suututtiin ja loukkannuttiin, kyseltiin, että mikä nyt on. Nostettiin kissa pöydälle useamman kerran ja vaadittiin kertomaan että mistä on kyse. Mutta kun ei kyse ollut ”mistään”.

        Tämä vain sivukommenttina.

      • Hmph sanoo:

        ”Tein suuren mokan, olin väsynyt. Olin mustasukkainen toisille isovanhemmille.”
        Tuosta saisi kyllä ennemmin käsityksen, että väsymyksen takia teki suuren mokan. En mitenkään osaa lukea tuota niin, että se mustasukkaisuus on se moka.
        Toki mustasukkaisuuttakin on monenlaista. Kytätäänkö minuutteja ja tehdään kärpäsistä härkiä vai onko todella aihetta.