Minä ihan tosiaan vihaan talvea!

Ulkona on satanut lunta! Maa on valkoisena! Jee! tai sitten totaalinen Hell No. Äiti-ihmisenä jotenkin vihaan yllättäen nurkan takaa tupsahtavaa talvea.

Viimevuotiset toppa-asut ovat kaikki pieniä kittanoita, vaikka keväällä ennen kellariin kiikuttamista lahkeissa oli aivan hurumycke kasvunvaraa. Hanskat ovat myös kesäsäilössä jotenkin menneet omituisiksi klimpeiksi eivätkä varmasti pidä käpäliä lämpiminä edes vartin vertaa. Gorepoposet ovat kaikki väärää kokoa tai linttaan astuttuja. Eli eikun visa vinkumaan henkihieverissä, koska mitään alelaareja tässä nyt ehdi tonkimaan.

Eipä sillä, vaikka ne vermeet olisikin sattumoisin oikean kokoisia ja jopa ihan katu-uskottavassa kuosissakin, niin eipä esiteini suostu sodan uhallakaan varustautumaan ulkohousuin ja kunnon varustein.

Joka aamu seuraa sama räpätys, että nyt lämpimästi päälle ja kunnon kengät jalkaan jajaja… Naama purppuraisen hikisenä mäkätän eteisessä, ja toinen pyörittelee silmiään puhisten, ettei kavereillakaan mitään pipoja ikinä oo.

Ihassama, vaikka ne kaverit hyppisivät stringeissä lumihangessa, mutta nyt pipo päähän ja sassiin! Pipo lähtee mukaan, mutta aivan saletisti ulko-oven toisella puolella sukeltaa jo reppuun, eikä varmasti näe taivasta koko päivänä.

Ekaluokkalainen sentään murisee vain kumisaappaistaan, joita kuulemma kanssa ei ole kenelläkään muulla. Ei vaikka kumman monella pikkutyypillä laskemme ne koulumatkalla olevankin. Kumppareista hänen mukaansa huudellaan jokaisella välitunnilla. Joko ne ovat vauvamaiset tai sitten äidinlellipyllyn saapikkaat.

Tekisi mieli mennä ottamaan korvasta niitä huutelijoita, ja kysyä, että tulevatko he kenties hoitamaan meidän lapsia, jotka vilustuvat ja potevat kotona angiinansa kourissa. Ihme huutelijoita, joiden himassa ei kenties sitten ole mitään väliä onko muksuilla kenkiä lainkaan jalassaan.

Onkohan elämä jälkikasvun kanssa paratiisimaista trooppisessa ilmastossa, jossa jokaisena aamuna riittää, että flipflopit ovat siistissä rivissä ja jokainen voi ne potkaista jalkaan ennen lähtöä? Suurin huoli on muistaa ottaa aurinkohattu suojaamaan porotukselta. T-paita ja shortsit ovat uniformu, ja kokokumiselle loskahaalarille naurettaisiin kuin surkuhupaisimmalle vitsille. Pyykkiä tulisi minimaalisesti ja hiekkakuraiset tamineet kuivumassa ympäri kämppää loistaisivat poissaolollaan. Olisiko liian hyvää ollakseen totta?

Ja siis, vielä kestäisin ne valkeat puhtaat hanget, rapean pakkassään ja selkeän talven olosuhteet, mutta mitä on tää kuuskuukautinen sohjoa, moskaa, likaa ja mutaa? Ainakin Etelä-Suomessa on ihan turha panostaa kalliisiin, hienoihin talvihaalareihin kun ne ovat camokuvioiset mustan ja ruskean sävyissä ensimmäisen ulkona olon jälkeen. Turha siinä on brassailla edes Mini Rodinin panda-asuilla. Jätesäkkiin vaan kieputtaa ipanat, jesarilla vähän kiristystä ja silmänkohtiin sopivat aukot. Valmista!

Ylin kuva Nathan Wolfe.

Jotensakin masentaa, että se on edessä taas. Se ikuisuudelta tuntuva ajanjakso, kun joka ikinen aamu saa hermostua pukeutumisrumbaan, etsiä hukassa olevia hanskoja, kaivaa märkiä ulkohousuja repuista, jupista rikkimenneistä polvista ja lenksuista, märehtiä rahanmenoa ja ripustaa joka välissä jotain riepua kuivumaan.

Eikä tosiaan kateeksi käy tarhantätejäkään, jotka pakkaavat ne rimpuilevat taaperoiset useasti päivässä goretex-kuoriinsa ja hiki päässä venyttävät jalkalenksuja paikalleen soran lennellessä ympäriinsä. Reipasta rospuuttoa vaan kaikkiin perheisiin!

Nimim. Talvi riepoo

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.