Minä en kuulu mihinkään!
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Onkohan muilla tälläistä tunnetta, ettei kuulu oikein yhtään minnekään? En ole mikään pikkutyttö ja elämässä on lapset ja mies ja samassa paikassakin ollaan asuttu 13 vuotta. Kuitenkin, minua vaivaa se sama tunne, menen sitten ihan mihin vaan.. Minä en kuulu tänne!
Työelämässä olin samassa työssä liki 20 vuotta. Aina minulla oli tunne, etten kuulu tänne. Muut oli olleet pitempään, muut tiesivät paremmin, muilla oli enemmän ammattitaitoa. Minä olin ikään kuin vieraileva tähti. Aina. Työpaikan illanvietoissa muut tunsivat toisensa, kollegat olivat toisilleen tuttuja. Minä en tuntenut oikein ketään.
Harrastuksissa tunnen olevani ulkopuolinen, ylimääräinen, tunkenut itseni sinne ja muut eivät halua minun olevan siellä. Muut juttelivat keskenään. Tunsin, ettei kukaan varmastikaan halua olla kanssani tekemisissä. Nyt olen käynyt samalla tallilla liki vuoden. Tunnen, etten kuulu sinne, olen ylimääräinen, en kuulu porukkaan, olen taas vain käymässä. Muilla tuntuu olevan siellä ystäviä ja vaihtavat sanaa. Minä koitan pysyä poissa jaloista ja häpeän itseäni.
Koitin aloittaa uuden harrastuksen, tankotanssin! Voi kuinka eksoottista ja erilaista, olin kuitenkin liian vanha, en kuulunut porukkaan. Lopetin heti.
Kotona, jos miehen suku tulee lasten synttäreille, olenkin ulkopuolinen, porukkaan kuulumaton.
Vanhempainillat, naistenvaatekutsut, juhlat.. Kaikissa olen kuin alieni. Asutaan vielä pienellä paikkakunnalla, jossa muut ovat liki sukua toisilleen, me olemme muualta muuttaneita, porukkaan kuulumattomia, ylimääräisiä. En halua olla naapureiden kanssa tekemisissä.
Tunnen, ettei tietenkään lapsenikaan saa kuulua mihinkään. Luokassa, harrastuksissa, tapaamisissa.. He ovat ylimääräisiä, tiellä, muukalaisia, kun muut ovat sisäpiiriä, parempia. Toppuuttelen heitäkin olemasta liikaa ihmisten kanssa tekemisissä.
Häpeän itseäni ihan mihin vain menen, koitan olla näkymätön ja en tuppaa itseäni kenenkään seuraan. Harrastukset loppuu yksi kerrallaan, koska seuraava päivä menee vatvoessa, että mitä kaikki minusta ajattelee ja puhuu ja mitä tyhmää olen tehnyt ja mitä puhunut. Mikä minua vaivaa??”
Nimim. Kuulumaton
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 21 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tekstin tuntemukset ovat niin tuttuja. Pieni paikkakunta, jossa ei pääse sisään porukoihin. Työpaikan kiinni hitsautuneet kuppikunnat. Harrastusryhmät, joissa kukaan ei kaipaa läsnäoloasi.
Ihmettelin itsekin kauan sitä, kun tuntuu, etten kuulu mihinkään. Mikä minussa on vikana. Kunnes hoksasin kysyä itseltäni, mitä oikeastaan haluan? Hyväksyntää muilta?
Päätin lakata hakemasta muiden huomiota ja hyväksyntää – lupaa olla olemassa. Aloin tehdä sitä, minkä koin mielekkääksi. Yllättäen muut alkoivatkin kiinnostua minusta. Toimin eri tavoin ja se herätti uteliaisuuden.
Pikkuhiljaa muodostui uudenlaisia porukoita, joihin tunnunkin kuuluvani. Tietenkin, koska olin ollut alusta saakka niitä luomassa. Ei, ne eivät toimi kuten nämä vanhat kuppikunnat. Hyvä niin. Niiden ajatusmaailma on niin kaavoihin kangistunutta, etten niihin haluakaan kuulua.
Tärkeä kysymys on ehkä se, että haluatko kuulua johonkin. Haluatko olla aktiivinen osa sosiaalista ympäristöäsi? Jos haluat, niin silloin tulee itse olla aktiivinen. Millä tavalla ihmiset tekevät ympärilleen sen porukan, johon kuuluvat? Eivät ainakaan sillä, että odottaisivat toisten ottavan heidät mukaan, vaan he ottavat muut mukaan. He esimerkiksi kutsuvat ihmisiä koolle ja ovat aidon kiinnostuneita siitä mitä toisille kuuluu. Hyvä ystävä on sellainen ihminen, joka osaaa aktiivisesti kuunnella, ottaa yhteyttä eikä vain odota toisten ottavan yhteyttä. Jos ennakko-odotus on se, että nyt minä varmaan taas olen ulkopuolinen, niin siitä tulee itseään toteuttava ennustus ja sitten ajattelee ja käyttäytyy siten, että tunne toteutuu.
Itselläni on myös kokemus jonkinlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja juurettomuudesta Liitän sen niinkin kauas kuin isoäitiini, jonka kanssa vietin paljon aikaa lapsuudessa ja nuoruudessa ja toki äitinikin on kasvanut hänen vaikutuspiirissään. Isoäiti oli tietyllä tavalla ennakkoluuloinen ja arka, koska oli kokenut kovia sota-aikana Karjalan evakkona. Hänen oli vaikea luottaa ihmisiin. Joskus jopa lähimpiin. Hän oli traumatisoitunut mm. siitä, että ihmiset olivat kohdelleet, häntä kaltoin lapsena hänen taustansa vuoksi. Aikuiset ihmiset. Hän kertoi, että oli joutunut mm. koulussa kestämään opettajaa, joka vihasi evakkoja. Myöhemmin isoäidillä ei ollut kertynyt paljoa itseluottamusta kohottavia onnistumisen kokemuksia elämässä, koska hänellä oli ollut eräänlaista välttämiskäyttäytymistä. Hän ei mennyt koskaan töihin vaan oli kotiäitinä ja vietti enimmäkseen aikaa lastensa ja lähimpien sukulausten ja naapurien kanssa.
Kun ymmärsin hänen taustoja ja tällaisia sukupolvien ylittäviä taakkoja, ymmärsin paremmin myös sitä millaisia tulkintoja oma mieleni teki ympäristöstä ja muista ihmisistä. Kun aloin suhtautumaan toisiin ihmisiin aktiivisemmin ja myönteisemmin, aloin myös kokea enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sitä, että pystyn omalla käyttäytymiselläni vaikuttamaan todella paljon siihen miten muut minuun suhtautuvat. Ihmissuhteista ja yhteen kokoontumisista osaa nauttia ihan toisella tapaa.
Kirjoititko tekstin vain saadaksesi tsemppi ja jaxu kommentteja? Siltä se kuulostaa, mutta mikäli asia ei näin ole niin soitteleppa aikaa puhuaksesi ammattilaisen kanssa.
Ensimmäiseksi alkaisin miettiä mikä on tuo ”mystinen” kuulumisen tunne, jota kaipaat ja olet kaikkialla vailla. Perehdy kaipaukseesi ja tee siitä mahdollisimman konkreettinen kartoitus. Mitä tarvitset kuuluaksesi? Onko se ihmisten kiinnostus sinua kohtaan, hymy, halaus, taitojesi kehuminen, merkityksellisen tekemisen kokemus, aito ystävä… jne. Pohdi myös asenteitasi, etkö syvimmältään usko ansaitsevasi kuulumista joukkoon? Vai etkö uskalla jakaa syvimpiä tuntojasi, iloasi, ajatuksiasi ja pelkojasi, ominta sinua? Mitä annettavaa sinulla on ihmisille?
Ulkopuolisuudentunne on loppujen lopuksi hyvin yleistä ihmisillä, ja on täysin luonnollista ja tärkeää haluta tuntea olevansa merkityksellinen osa jotakin suurempaa kokonaisuutta, olipa kyse ryhmästä tai vaikka maailmankatsomuksesta. Tunnut olevan aika armoton ja nopea tuomitsemaan itsesi tuohon ulkipuolisuuteen. Elämässä tärkeät asiat ottavat aikansa.
Ihan ensimmäinen asia. Älä siirrä taakkaasi lapsillesi. Sen sijaan että toppuuttelee heitä olemaan muiden kanssa tekemisissä, kannusta heitä menemään rohkeasti mukaan!
Tuo kierre nimittäin ruokkii itse itseään hyvin vahvasti. Muut ihmiset tulkitsevat vetäytymisen helposti niin, ettei heidän seuransa kiinnosta sinua eivätkä myöskään näin tule sitä tyrkyttämään.
Tilanteesi on kuitenkin raskas itsellesi ja varmasti myös lapsillesi. Millainen lapsuuden perheesi malli oli? Oliko vanhemmillasi ystäviä? Teillä perheystäviä? Oliko suhde vanhempiisi millainen?
Toinen vaihtoehto, jolloin dosiaaliset tilanteet on hankalia, on tietyt neuropsykiatriset oireet niihin liittyy usein vaikeus tulkita muiden ihmisten käytöstä ja juuri tuo ulkopuolisuuden tunne.
Suosittelen että käyt juttelemassa asiasta työterveydessä, terveyskeskuslääkärillä, psykan sairaanhoitajalla. Kannattaa myös googlettaa adhd ja autismikirjon yhdistysten sivuilta kuvauksia ( esim asperger), löytyykö niistä itselleen tuttuja asioita. Etenkin naisilla nämä ovat usein arjessa”lievästi” haittaavia mutta aiheuttavat usein sosiaalista eristäytymistä, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.
Oletko elänyt rakkaudettoman lapsuuden ja nuoruuden. Jos näin olisi,
tunnet häpeää, eikä oma persoonasi ole päässyt kehittymään. Sinulla ei ole ollut ehkä peiliä, eikä kannustavia, ja olet joutunut yksin selviytymään…..
Puhun tässä itsestäni, koska minulla on samanlaisia ongelmia, ja olen päässyt niitä selvittämään. Kannattaa hakeutua juttelemaan asiasta asiantuntijan kanssa.
En osaa tuohon vastata muuta kuin että tunnistan itseni tuosta. Syitä olen miettinyt. Yksi syy tunteeseen on ehkä se että yliherkkänä ainakin itse aistin liikaa ilmapiiristä ja toisten tunteita. Se tekee varautuneeksi ja aiheuttaa usein tuota ulkopuolisuuden tunnetta. Liian herkät aistit on kirous mielestäni. Voimia sulle
Tämä on ainakin itselläni syy ulkopuolisuuden tunteeseen ja siihen että jopa vetäytyy ihmisten seurasta kun alkaa liikaa tulkitsemaan ilmeitä. Oken erityisherkkä ja mielestäni se ei ole kuin kirous vaikka siitä muuta väitetäänkin…
Tunnen osittain samaa.Lisänä on vielä se,etteivät omat lapseni arvosta minua,tai arvostavat,mutta silloin kuin se heille sopii.Olen kyllä sosiaalinen,mutta en enää niin paljon kuin ennen.Helpompaa on jutella ihmisten kanssa joita ei tunne.Älä opeta lapsillesi asennettasi,koska se saattaa heidät kiusatuiksi.Sekään ei minusta riitä,että sanotaan”älä välitä”.Se mikä minua nykyään vaivaa asiassa on se,että olen tulossa katkeraksi.
Kirjoittajaa vaivaa ainakin terveen itsetunnon puute. Kannattaa lähteä selvittämään tätä omaa ajatus tyyliä ja pian, ettei tee lapsista samanlaisia.
Mulla oli nuorena vastaavia kokemuksia. Lopulta tajusin että mulla on Asperger. Tee testi netissä? Ja jos saat korkeat pisteet, hakeudu tutkimuksiin?
Toki voi olla muutakin, mutta tämä nyt tuli mieleen. Heikko itsetunto voi myös tehdä. Siihen auttaisi hyvät kokemukset ja terapia.
Samaistuttava kirjoitus! Olen kokenut paljon samaa! Kokemukset ulkopuolisuudesta aiheuttavat surua ja kateuttakin. Ihmisen perustarve on liittyä joukkoon ja tuntea olevansa osa yhteisöä. Tiedän, että olen fiksu, ystävällinen ja empaattinen ihminen ja ettei ulkopuolisuuden kokemukset johdu siitä, että olisin outo tai huono ihminen. Mutta uskon, että jokin minussa ja viestinnässäni on syypää siihen, että syvien tai edes pinnallisempien ystävyyssuhteiden syntyminen on vaikeaa. Minulla on turvaton lapsuus ja nuoruus, joista kumpuavat itsetunto-ongelmat ja häpeään liittyvät haasteet. En ole kuitenkaan ujo enkä hiljainen vaan aika puhelias ja melko suorapuheinenkin, tosin vältän koflikteja joten en ole yhtään draamaqueen tai riitaa haastava vaan pikemminkin sovitteleva. Olen myös tiedostava ja tietyissä asioissa ehkä vaativakon. En esimerkiksi siedä ihmisten ilkeyttä ja rasismia vaan kannatan yhdenvertaisuutta ja uskon positiivisuuteen ja elämän ihmettelyyn enemmän kuin negatiivisuuteen. Uskon että nämä itsetuntohaasteet vaikuttavat tiedostamatta käytökseeni ja olemukseeni, jolloin minua pidetään kyllä ihan ystävällisenä ja kilttinä ihmisenä, mutta ei sellaisena, jonka kanssa halutaan muodostaa läheistä ihmissuhdetta. Tosin joskus mietin, olenko vain itse niin vaativa… ehkä en vain ole löytänyt hengenheimolaisia.. Joskus mietin, onko haaste vain omassa päässäni ja jos itse suhtautuisin tilanteisiin eri tavalla, voisinko kokea yhteyttä?
Jatkan vielä, että toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi. En tiedä lohduttaako sinua tieto siitä, että et ole yksin <3
Hei, kuulostaa ikävältä. Murusia pystyn noukkimaan tuosta omaan entiseen elämään. Toivon että pääsisit puhumaan asiat halki terapiaan. Tuo nimittäin siirtyy helposti lapsiin, kuten jo itsekin tekstissäsi toteat.
Kuulostaa ihan siltä että taustalla vois olla joku trauma. Kun ihmisellä on joku käsittelemätön trauma, jän vai elää irrallaan itsestään ja omista tunteistaan. Olla kuin lasin takana ja katsoa kun muut elävät elämäänsä kuulumatta mihinkään. Kannattaa kysyä joltain esim. traumaterapeutilta ys.
Samoin en ole koskaan kuulunut mihinkään. Olen aina väärässä paikassa, ulkopuolinen matkalla jonnekin en vaan tiedä minne. Tiedän että vanhuus tulee olemaan yhtä yksinäinen kuin koko elämäni. Elän kuin jonkin kuplan sisällä. Olen alistunut tilaan ja että olen vaan tällainen vaikka en tiedä miksi. Eipä tähän taida olla lääkettä. Yritetty on mutta se tila ei poistu joten hyväksy.
Onpa kurjaa, että ajattelet noin itsestäsi, toisista ja elämästä. Tuollainen kokemus on ihan peestä.
Elämässä ovat ehdottomasti ekstrovertit etulyöntiasemassa, mikä on sinänsä epäreilua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö introvertimpi voi yhtä hyvin löytää ystävät, porukat ja harrastukset joihin kuulua, kunhan löytää oman tapansa toimia, on itseensä tyytyväinen eikä häpeile itseään ja elämäänsä.
Useimmiten ihmiset tahtovat toisilleen hyvää, eikä pahaa. Ihmiset vain ovat todella huonoja osoittamaan sen. Monesti myös saamme osaksemme sellaista käytöstä mitä itse osoitamme muille. Kerran valitin puolisolleni eräästä tuottavasta, että hän on ärsyttävän oloinen eikä selvästi pidä minusta ja käyttäytyy pidättyvästi minua kohtaan. Puolisoni kysyi, että käyttäydynkö minä sitten häntä kohtaan iloisesti ja avoimesti. Totesin, että en. Oletin tästä ihmisestä pääni sisällä asioita ja aloin käyttäytyä oman oletukseni mukaisesti. Samalla tuo toinen ihminen varmasti hämmentyi ja vetäytyi kuoreensa seurassani ja noidankehä oli valmis. Puolisoni kanssa juteltuani ja tämän tajuttuani päätin, että käyttäydyn ensi kerralla tämän tuttavan seurassa vaikka väkisin iloisesti ja avoimesti. Kas kummaa! Hän ei ollutkaan ärsyttävä eikä pidättyväinen minua kohtaan vaan meistä tuli hyvät ystävykset.
Tätä kannattaa miettiä.
Toivottavasti löydät paikkasi elämässäsi!
Hei. Olen itse ollur aina elämässä se ulkopuolinen. En koe siitä häpeää,mutta toisinaan surua. Lapsuuskotipaikkakunnaltani lähdin lopullisesti 17 v,sitä ennen jo olin opiskellut vajaat 2 vuotta kauempana ns sisäoppilaitoksessa. ( Siihen aikaan niitä oli tietyille aloille.)
Nuoruuden pari kaveria jäi opintojen loputtua. Kotikylän porukat karkasi jokainen tielleen pikkukyliltä.
Tein töitä maatiloilla,vaihtaen tilaa välillä,vain iso urheilukassi omia asioita mukana.
Asetuin sitten eräälle seudulle,kun sain hankituksi ajokortin,ja auton. Eka ns oma asuntokin.
Perheellistyin. Erosin,vaihdoin paikkakuntaa ja taas opiskelin,uppo- outoa alaa.
Työttömyydenkin kohtasin,lisää opintoja joiden kesken minut haluttiin töihin.
Siinä hommassa olen vieläkin,vuokratyössä joten olen ulkopuolinen,vähän kaikkialla paitsi palkanmaksun aikaan aina kyllä minut tunnetaan.
Mitäpä minä siitä ulkopuolisuudesta välittäisin? On leipää ja juustoakin. Om omaa aikaa,ettei kukaan vaadi talkoisiin,muuttoavuksi jne.
Kun haluaa läheisiä kavereita,se vaatii vuosia yhteistä arkea,esimerkiks i harrastuksen tai työn merkeissä. Se sivuun hiljaa piiloutuminen ei auta ystävien saannissa. Itselläni on se tilanne,että on pari kaveria,mutta vietän mielummin työasioitten ohessa aikaa itsekseni kun viihdyn yksin.
Pahinta? Että olen kaukana omista lähimmistä sukulaisista elänyt vuosikymmeniä. Yhden lähiomaisen kuoltua vähäkin yhteydenpito on hiipunut.
Osaa sillekkään oikein mitään,kuin ihmetellä kun mitään kunnollista syytä en tiedä. Jos tietäisin,voisin yrittää asialle jotakin konkreettista.
Tavallaan koen samaan aikaan kun tykkään olla itsekseni,sitä valtavaa yksinäisyyrtä- tällä paikkakunnalla ei ole ketään,joka tuntisi historiaani. Miten lienenkin juuttunut tänne? Ehkä siksi kun työtä on.
Olen ajoittain åohtinut lapsuuskotiseudun kaupunkiin muuttamista,sielläkin olisi alani töitä ja ammattini osaan. Vaan hirvittää muuttamiset,ja karenssit ja semmoiset perään haukkumiset jos ykskaks vaan lähden.
Oikeastaan sinua pystyn auttamaan vain niin,että pohdi mistä ulkopuolisuuden tunteesi kumpuaa. Mistä sinä lähdit maailmalle? Oliko se seutu sinusta hyvä? Mitä kaikkea toivoit,toivot yhä?
Itseni oli ensin päästävä pienestä velkakuopasta pienillä tuloilla. Mutta,se onnistui. Jos sinua pitää taloudellinen syy siinä itsesi huonksi tuntemisessa,tai ulkopuolisena rahallisesta syystä: on meitä. Erityisesti naisia matalapalkka-aloilla. Mutta ellemme jaksa,silti,työmme tekevät pian muista maista muuttaneet ja itse olemme ilman töitä.
Melkein kuin mun kynästäni.18v ollaan asuttu paikkakunnalla joka oli hyvin sisäsiittoinen mutta en antanut sen häiritä.Lasten kouluasioissa olin hyvinkin kovasanainen kun antoivat ymmärtää aluksi että ollaan” muualta” tulleita.Se hiipui pikkuhiljaa.(kuntaliitos/muuttovoitto.Työpaikalla en lähtenyt inhoamaani juoruiluun/pahanpuhumiseen eikä sitä katsottu tietyssä piirissä hyvällä,en antanut senkään häiritä itseäni.Mieheni on sosiaalisempi ja hänellä on paljon tuttavia jo työnsäkin puolesta mutta itse olen introvertti ja viihdyn hyvin harvan ihmisen kanssa jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen ja minä hyväksyn heidät.Harrastukset on jääneet vuorotyön epäsäännöllisyyden vuoksi mutta lukeminen on intohimoni.Luen 2-3 kirjaa viikossa.Aloittajalle sanoisin että lähde kylähulluna porukkaan,puhu läpiä päähäs ja naura ittelles niin huomaat että se toimii,kokeiltu on ihan pokkanaamalla.
Tutulta kuulostaa. Ikäni olen tuntenut olevani jotenkin erilainen, en koskaan kuulu mihinkään joukkoon. Opiskellessa, harrastuksissa, työpaikoilla.
Aluksi ajattelin, että teen jotain väärin. Nyt olen tajunnut, että oikeasti ajattelen monista asioista eri tavoin kuin enemmistö ja vaikken sano mitään, se vaistotaan jotenkin. Yksi esimerkki tästä on alkoholinkäyttö. Voin juoda lasin viiniä, jos huvittaa, mutta kännääminen ei kiinnosta. Jos tämä käy ilmi, muut rupeavat pitämään nipona tai selittelemään, miten pitäisi irrotella. En siis itse koskaan puutu muitten juomisiin tai puhu juomattomuudestani.
Sama koskee opiskelua. Minulla on korkeakoulututkinto ja joudun usein kuuntelemaan ammattikoulututkinnon suorittaneiden selityksiä, miten turhaa heistä olisi ollut istua koulunpenkillä vuosikaudet. Lisäksi he tuntuvat odottavan, että myötäilen heitä tässä ja vähättelen koulutuksen merkitystä. En ole viitsinyt tehdä sitä enää vuosiin. Totean vaan, että jokainen on varmaan valinnut itselleen sopivan opinahjon tai juomatavat, mutta se ei tunnu riittävän. Mielestäni heillä on jonkinlainen alemmuuden tunne ja siksi asiaa pitää selitellä. Itse arvostan kyllä eri alojen koulutuksia tasapuolisesti.
Olen jotenkin luovuttanut. En jaksa pelata tällaisia pelejä ja tukea muitten itsetuntoa. Viihdyn nykyään aika hyvin yksin ja parin tutun seurassa, joiden kanssa tätä ongelmaa ei ole. Ehkä oikeasti kuulun ajatusmaailmaltani vähemmistöön ja siksi olen outolintu useimmissa porukoissa.
Olet ihan hyvä ihmiseksi. Jos välttämättä sinun on oltava itseäsi tyhmempien kanssa tekemisissä ole reilusti sellainen kuin olet. Näytä että olet vahva ja annat pium paut mitä muut ajattelevat sinusta. Opettele nauramaan itsellesi. Sano että sinulla on hyvä olo ja hauskaa ilmankin viinaa. Paras tapa saada ystäviä on unohtaa oma “surkeutensa”. Ole kannustava ja ystävällinen. Anna positiivista palautetta. Muista että jokaisella on särkynyt sydän jossain siellä pohjalla.