”Elämä kahden pienen lapsen kanssa on aivan ihanaa. Riittää vauhtia, naurua, aivan ylitse pursuavaa rakkautta! Opitaan joka päivä jotain uutta, niin lapset kuin vanhemmatkin. Mutta kuten tiedetään, pikkulapsiarjessa on myös toinen puoli. Väsyttää, oma aika on kortilla, asioita on laitettava uuteen tärkeysjärjestykseen hyvinkin rankalla kädellä. Sitähän se vanhemmuus on!

Mutta miten selvitä tästä pikkulapsiarjesta kun toinen osapuoli, minun tapauksessani siis lasten isä, kieltäytyy näkemästä enää mitään muuta kuin toisen puolen? Sen rankan, sen joka väsyttää? Ja kun isä ei näe mitään hyvää omissa lapsissaan, ei mitään minkä vuoksi olla heille isä?

Elämämme pysyi kohtalaisesti raiteillaan (eli minä jaksoin jotenkuten) vielä ennen kuopuksen syntymää. Mutta kun vauva tuli ja hoidin vielä 1,5 vuotiaankin käytännössä yksin aamusta iltaan, en enää jaksanut. Hoidin lapset, hoidin kodin, tein ruokaa, kävin kaupassa… Mies teki kahta vuoroa töitä. Kun hänellä oli iltavuoroviikko, hän meni nukkumaan talon erilliseen siipeen, etteivät lapset häiritsisi hänen untaan. Hän nukkui tyytyväisenä 8-9 tuntia.

Noina viikkoina hän ei usein nähnyt edes vilausta lapsistaan, he olivat jo päiväunilla kun mies nousi sängystä. Kun lapset heräsivät, isi oli jo mennyt töihin. Kun hän teki aamuvuoroa, minulla ei ollut oikeutta saada iltavapaata, koska minä en käynyt töissä. En saanut vaatia itselleni vapaa-aikaa, koska mies oli väsynyt! Hän tuli töistä, söi ja siirtyi omien touhujensa pariin.

Aloimme riidellä lastenhoidosta koko ajan enemmän ja enemmän. Minä yritin jankuttaa, että lapsemme olivat yhteisiä, joten vastuunkin piti olla yhteinen! Mies kuittasi kaiken aina sanomalla ”tuo on vain sinun näkemyksesi, minun näkemykseni on eri.”

Hänen näkemyksensä mukaan palkkatyössä käyvää ihmistä ei missään nimessä voinut velvoittaa ottamaan vastuuta lapsista, tai mistään muustakaan, koska työajan ulkopuolella kuului levätä. Minun oli ihan turha ”yrittää pomottaa ja polkea tossun alle”.

Jossain vaiheessa aloin tajuta, että miehen jutut eivät menneet enää väsyneen kiukuttelun piikkiin, vaan ne alkoivat olla silkkaa vallankäyttöä ja nöyryyttämistä. En saanut käydä kerran viikossa yhtä tuntia jumpassa, koska hän ei jaksanut hoitaa lapsia. ”Lapset oli kyllä iso virhe, ne ei tee hyvää sulle” -mies tuumasi tyynen rauhallisesti, kun kerroin itkien olevani väsynyt.

”Ei meillä ennen noita pentuja näin vaikeaa ollut, olis pitänyt miettiä toisen kerran ennenkuin alkoi noita tekemään” . Hän ei suostunut käyttämään rahojaan lasten vaatteisiin tai muuhun. ”Minä tienaan niska limassa OMAT rahani ja myös käytän ne itseeni!”

Jos halusin käydä edes kaupassa yksin, mies yritti puskea ainakin taaperoa mukaani. ”Eikö niin että sä haluat äidin kanssa kauppaan? Voi tottakai haluat äidin mukaan kauppaan! No mutta, äiti ei näköjään halua sua mukaan.” En milloinkaan saanut poistua kotoa hyvällä omallatunnolla. Minua tehtiin paha, itsekäs ja suorastaan sairas ämmä, kun kehtasin lähteä.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin pitää visummin kiinni siitä, että minullakin oli oikeus poistua kotoa ilman lapsia. Lähdin kavereiden kanssa juhlimaan, enkä jäänyt enää kotiin siksi että mies moralisoi minua jos lähdin. Aloitin hevosharrastuksen uudelleen ja pidin kiinni siitä, että sain käydä tallilla kaksi kertaa viikossa, noin kaksi tuntia kerralla.

Tämä neljä tuntia viikossa lasten kanssa oli kuitenkin miehelle liikaa. Hän ”paloi loppuun” tämän takia reilussa kuukaudessa! Riidat pahenivat, hän oli kokoajan vihainen/pahalla päällä.

Pelkäsimme hänen huutoaan ja nyrkkien puimistaan. ”Haluatko oikeasti muka sen nähdä mitä käy, kun mulla katkee pinna!?” Kun huomauttelin, ettei perheenisä voinut käyttäytyä tuolla tavalla, sain jälleen sen saman vastauksen: ”se on sinun näkemys…” Kun pyysin ajattelemaan edes lapsia, hän ihmetteli jälleen tyynen rauhallisesti: ”Miksi mun pitäis niitä ajatella?!?! Jos ei kelpaa niin löydät oven kyllä, painukaa v*ttuun mun talosta!”

Aloin todella ymmärtää, ettei hän halunnut olla isä. Ei hän halunnut perhettä. Viimeisen kerran sen ainakin tajusin, kun miehen raivo eräänä iltana yltyi niin voimakkaaksi, että jouduimme lasten kanssa pakenemaan ystäväni luokse. En uskaltanut jäädä kotiin.

Jälkeenpäin mies on kuitannut kamalat puheensa sillä että ”vihaisena sitä sanoo kaikenlaista” ja ”en ole millään pahalla sanonut, hyvällä vain! Sinä ymmärrät kaiken väärin”. Sain myös haukut siitä, kuinka väärin tein koko perhettämme kohtaan, kun minulle ei riittänyt hänen panoksensa… En ole palannut ”kotiin”.”

Nimim. Jo riitti

Tämä teksti on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin keskustelunavaus tai tarinasi alla olevan lomakkeen kautta. Valitsemme julkaistavat tekstit ja palkitsemme niistä Huono Äiti -kirjalla.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

14 vastausta artikkeliin “Mies ei halunnutkaan olla isä”

  • Totuuden torvi lasten asialla sanoo:

    Tämä taas kerran todistaa iän ikuisen totuuden: Älkää tehkö hätiköiden lapsia! Molempien osapuolten pitää olla 100 % varmoja ja taustalla jo vuosien harkinta ja yhteiselo. Silloin tulee vähemmän ikäviä yllätyksiä ja katumisia. Parempi sekin, että lapset jäävät ohitikittäneen biologisen kellon takia kokonaan tekemättä kuin että syntyvät rikkinäiseen perheeseen.

  • Perheenisä sanoo:

    En koskaan ottaisi tollasta naista. Ei näköjään tarvi paljoa googlailla kun joka paikassa joku YH lässyttää miten kaikki on miehen syytä

  • aitoTuro sanoo:

    Eikö Huono Äiti -blogissa idea olekaan se, että tuodaan esille hiukan itsekriittisesti, mutta ehkä pilke silmäkulmassa äitinä oloon liittyviä asioita sen sijaan, että tilitetään katkerana ex-puolison tekemisiä ja sanomisia?

    • Nimetön sanoo:

      Tässä yhteisössä pääsee tilittämään kuka hyvänsä Pakko avautua -linkin kautta, Aito Turokin.

  • ZK sanoo:

    En tajua mikä ihmeen pakko naisten on saada se 2-3 lasta alle 3v ikäerolla (mielellään alle 2v) ja sitten itketään, kun miehet ei jaksakkaan niitä hoitaa. Ihan ootte oman kuopan kaivaneet.

  • Frida sanoo:

    Kuulostaa narsistilta.

  • Mutha sanoo:

    Mä en kutsuisi tuollaista esiteiniä mieheksi! Todella itsekäs ja epäkypsä henkilö. Hyvä, kun lähdit. Ehkä hän joskus herää ja näkee vikaa itsessään..ehkä

  • Äiti sanoo:

    Tämä oli kuin suoraan mun elämästä. lopulta toisen lapsen ollessa reilu puolivuotias,en enää vaan jaksanut enkä kestänyt,muutin lasten kanssa pois.mun tarinassa kävi niin että tähän isä jotenkin heräsi,että oikeastiko se nyt lähti.alkoi olla läsnäolevampi isä lapsilleen tavatessaan heitä,mutta en usko että jaksaisi jos joutuisi jokapäiväistä arkea heidän kanssaan elämään.jokatapauksessa en pysty enää luottamaan mieheen ollenkaan ja kaikki kiintymys ja kunnioitus mennyt noiden kaameiden vuosien aikana.yritin niin monta kertaa,en jaksa enää.

  • Mie sanoo:

    Juurikin näin,mistä näitä piisaakaan. Voisi miettii ennen ku m***kuaan liottaa että kykeneekö isyyteen. Hirveää henkistä väkivaltaa kirjoittajakin kokenut. Samaa selitystä itsekin kuullut, ja niin montaa muutakin, kuin että väsyneenä ja kiukussa sitä sanoo mitä sattuu…

  • Minni sanoo:

    Oi kun tuttua, erotessa sitte oli ”helppo” kun mies totesi että yksinhuoltajuus sulle, kun oot ne halunnutkin. Hän suostu siihen (lapsiin) vain siksi että muuten varmaan ois tullut ero. No kas, tuli kuitenkin. Isällä oli ns. vapaa tapaamisoikeus, eli aina kun haluaa… käytännössä halusi olla tapaamatta. Ihmettelee nyt, että jo aikuistuneet lapset eivät halua olla ihmeemmin tekemisissä. Karman laki kuitenkin hoiti asian meidän puolestamme, miehellä on uusi nuori puoliso, jonka tietysti piti myös saada lapset… nyt päälle viiskymppinen ämpyilee pikkulapsiarjessa. Toivottavasti vähän jotenkin edes osallistuen, mutta lastensa takia todella sitä toivon.

    • Vierailija sanoo:

      Kovin on tutun kuuloista. Toisaalta meillä ex-mies olisi halunnut kanssani vielä kolmannen lapsen, mihin en suostunut, koska ei ottanut vastuuta kahdesta vanhemmastakaan lapsesta… Ei oikein tykännyt mun kommentista: ”Sä haluaisit vielä kolmannen lapsen vaan sen takia, että mä olisin taas vähän aikaa kotona.” Olin siis mennyt töihin nuoremman täyttäessä vuoden ja mullakin oli pitkästä aikaa jonkinlainen mahdollisuus käydä jossain. Pystyin täysin luottamaan, että isä hoitaa lapset mun poissa ollessani, mutta jostain syystä mä jouduin tekemään aina kaiken, kun oltiin molemmat kotona… Jos pyysin tekemään jotain, hän omasta mielestään auttoi mua lastenhoidossa ja halusi jotain vastalahjaksi. Meidän erosta on kohta kuusi vuotta, isä näkee lapsiaan todella harvoin. Viimeisestä yökyläilystä on 1,5vuotta. Isällä on kaksi lasta uuden naisen kanssa.
      Parisuhteessa oli henkistä väkivaltaa ja vähän fyysistäkin. Fyysinen olikin sitten mulle se viimeinen niitti…

      • Simpura sanoo:

        Kirjoitat kuin minun elämästäni…uskomatonta miten pässejä nuo miehet voi olla! Mutta usko pois me selvitään kyllä!❤

      • ZK sanoo:

        Kiva kuulla, että edes joku ei tehnyt lisää lapsia miehelle joka ei edellisiäkään jaksa hoitaa.

    • sivusta seurannut sanoo:

      No, tässä tapauksessa isä nimenomaan haluaa yhteishuoltajuuden, mutta äiti lyö hanttiin. Se siitä piittaamattomuudesta. Ja heitä lapsia on kolme. Tämä ”epäkypsä teini” on ottanut kuin omakseen myös aiemmasta suhteesta syntyneen pojan. Pitäis muistaa, että erossa on aina vähintäänkin kaksi osapuolta. Ja tälle äidille tiedoksi, en ole mummi, enkä ole pappa, en myös lähipiirissä, tyhjä heitä syyttää. Menee vain tyhjän likaiseksi peli, en malttanut olla hiljaa.