Miehen adhd tuo minulle kovan kuorman
Huono Äiti sai avautumisen: ”Pyykkivuori virnuilee minulle nurkasta, lasten likaiset sukat lojuvat pitkin lattiaa ja keittiön tiskipöytä on kuin pommin jäljiltä. Ja kaikki tämä, koska lasteni isä, on taas kerran unohtanut kaiken. ADHD:n tuoma kaoottisuus on kuin näkymätön taakka, joka painaa meidän molempien harteita.
Muistan, kuinka aluksi yritin ymmärtää. Ajattelin, että jos vain muistutan häntä tarpeeksi usein, hän alkaisi muistaa itsekin. ”Oletko muistanut viedä lapset harrastuksiin?” ”Puitko Pekalle puhtaat sukat jalkaan?” ”Muista tänään se hammaslääkäriaika.” Mutta mikään ei muuttunut. Hän käveli pyykkikasan ohi kuin se olisi näkymätön, unohti lasten harrastukset ja hammaslääkäriajat, ja minä jäin siivoamaan jälkiä.
Olen kuin perheemme aivot, muistutan kaikesta, järjestelen kaiken, kannan kaiken vastuun. Tunnen itseni uuvuksissa ja yksinäiseksi. Vaikka tiedän, ettei hän tee tätä tahallaan, se ei poista sitä tosiasiaa, että minä olen se, joka joutuu aina korjaamaan hänen jälkensä.
Eilen illalla, kun lapset olivat nukkumassa, yritin puhua hänelle. Kerroin, kuinka väsynyt olen, kuinka yksin tunnen itseni. Hän kuunteli, näytti ymmärtävän, mutta sitten hän alkoi puhua jostain aivan muusta, jostain uudesta projektista, joka oli saanut hänen mielenkiintonsa heräämään. ADHD:n tuoma impulsiivisuus ja keskittymiskyvyn puute veivät hänet taas kerran mennessään.
Katsoin häntä ja tiesin, ettei hän ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, että minä en halunnut kuulla hänen uusimmasta projektistaan, vaan että minä halusin tuntea, että hän on läsnä, että hän välittää, että hän ymmärtää minun väsymykseni.
Olen alkanut miettiä, kuinka kauan jaksan tätä. Kuinka kauan jaksan olla se, joka kantaa kaiken vastuun, joka muistuttaa kaikesta, joka siivoaa kaikki sotkut? Olen alkanut miettiä, onko tässä mitään järkeä.
Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa. Ehkä minun pitäisi antaa hänen elää omassa kaoottisessa maailmassaan ja keskittyä vain omiin tarpeisiini. Mutta sitten katson lapsiani, heidän viattomia kasvojaan, ja tiedän, etten voi. Heidän takiaan minun täytyy jaksaa. Heidän takiaan minun täytyy löytää jokin ratkaisu.”
Nimim. Mama
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 50 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
No, täällä on ADHD faija, ja voin valottaa vähän tätä puolta. Ensinnäkin kesken on koko ajan noin 200 projektia, jotka palloilevat mielessä, Jos puoliso haluaa, hän saa aina päättää mikä on se edistettävä projekti, ja onhan sitä koko ajan jotain edistettävää kun taloa pitää rempata.
Yksi vahvuus on itse aiheutettu, mutta ymmärtää hyvin esimerkiksi lasten vaikeuksia koulussa kun on itse kokenut saman.
Toinen vahvuus on sitten jos tykkää sellaisesta ei ainakaan tylsää ja kuollutta elämää tyylistä. ADHD puoliso on helppo saada mukaan mihin vaan, ja innostumaan siitä mistä itse innostuu.
Kolmas on sitten se hyperfokus. Joku kuvasikin esimerkiksi intensiivistä lasten hoitoa, mutta voi olla intensiivistä puutarhanhoitoa, intensiivistä laatoitusta, intensiivistä kiertomatkaa tai mitä nyt sattuu perhe tarvitsemaan.
Jos muistuttaminen on raskasta, eikä tykkää siitä että on johdettava kotona, niin teknologia auttaa kyllä. Onneksi oma puoliso ajattelee niin, että helpompaa on muistuttaa kuin tehdä itse.
Mutta kyllä se on hänelle raskasta silti kun esimerkiksi lattialla oleva pyykki on normaali-ihmiselle jotain sotkua mikä pitää siivota pyykkikoriin, ja ADHD-ihmiselle joku mysteeri mikä pitää selvittää: miten se on tuohon päätynyt, kuka sen on siihen jättänyt, onko se ehkä pudonnut jostain lattialle, miten sen voisi estää, mahtuukohan se seuraavan koneelliseen vai jääkö odottamaan seuraavaa pyykkikertaa, onkohan se kiirellisempi, voiko joutua pesemään valkopyykkiä aikaisemmin jne, ennen kuin asialle tapahtuu mitään, ja pohtiessa onkin jo saattanut tulla jotain kiirellisempää tehtävää.
Ne jumit näyttävät sisäpuolelta tällaisilta, kun toiselle osapuolelle näyttää siltä että mitään ei tapahdu ja pyykki on edelleen lattialla. Mutta sen saa esimerkiksi ohjeistettua niin että kerätään kaikki pyykit ensin kasaan ja sitten mietitään mitä niille tehdään. Ongelma on toiminnanohjaus, ei itse toiminta.
Samanlainen kuvio toistuu monessa asiassa. Mutta esimerkiksi mielenkiinto taloon parantaa sitä koko ajan.
Puhelin on sitten toisenlainen toiminnanohjaaja, ja monelle tavallisellekin ihmiselle koukuttava. Sen käyttäminen muistutusvälineenä on vähän kaksiteräinen miekka, kun se ohjaa helposti sitten kaikkeen kiinnostavaan someen sun muuhun sisältöön.
ADHD-puoliso on kaikkea enemmän: iloa, surua, huolta, ärsytystä, wow-elämyksiä, intensiivistä hemmottelua, uudistumista ja kukoistusta. Uhka vai mahdollisuus, ja it takes two to tango myös ADHD-suhteissa.
Olet valinnut puolisoksesi ADHD-ihmisen. Älä odota hänen muuttuvat tavikseksi, siihen hän ei pysty. Vähän sama kuin huomaisit nyt valinneesi jalattoman ihmisen puolisoksesi, ja vaatisit häntä elämään kuin hänellä olisi jalat.
ADHD ihminen pystyy kyllä huolehtimaan asioista, kunhan hänellä on puhelimen kalenteriin ohjelmoituna kaikki menot ja tekemiset. On aivan turha kuvitella hänen pystyvän muistamaan mitään tai hahmottavan aikaa millään tavalla, vaan tähän on käytettävä apuvälineitä. Kun pyydät häntä tekemään jotain, lähetä kokouskutsu, joka aiheuttaa sen että puolison puhelin sanoo pling kun homma pitää hoitaa.
Älä odota hänen kykenevän siivoamaan jälkiään, vaan palkatkaa yhdessä siivooja. Sellaista se elämä vammojen kanssa on.
Hän ei kykene tekemään sitä mitä häneltä vaadit, ja sinun vaatimuksesi toisaalta ovat sinullekin liian rankkoja yhden ihmisen harteille. Joko lasket vaatimustasoasi, palkkaatte ulkopuolista apua ylläpitämään vaatimustasoasi tai eroat ja teet silti sen kaiken itse, tosin nyt vain omasta puolestasi.
Kuulostaa niin tutulta. Meille tuli ero. Yhteishuoltajuudesta huolimatta joudun edelleen kantamaan päävastuun lasten asioiden hoitamisesta ja arjesta. Tietyllä tapaa organisoitavaa on nykyään enemmän nyt kun lapset reissaavat kahden kodin välillä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että erottiin.
Onko kumppani missään lääketyksissä? Jos normaalit toiminnat eivät auta, niin ehkä lääketys voisi auttaa keskittymiseen ja asioitten huomioon ottamiseen.
Lääketys voi kuulostaa hurjalta, mutta joskus se on paras ratkaisu jos mikään muu ei ole auttanaut.
Kovin tuttua on 😊 Tuon tähän nyt sellaisen pintaraapaisu näkökulman mikä itsellä on, pikaisesti luettuani kommentteja. Meillä on 6 henkinen perhe, lapsista diagnoosit saanu jo 3, pienin on vielä hieman nuori tutkimuksiin. Mies sai ADHD diagnoosinsa hyvin pian vanhimman pojan jälkeen. Pojalla on ADHD+autismi, tytöllä ADHD, toisella pojalla ADHD+asperger. Myös itse sain ADD dg vasta vuosi sitten ja hyvin vahva epäily myös autismista minulla, siihen ei olla vie tutkimuksissa asti päästy.
Mieheltä löytyy kaikkea kommenteissa kuvattua, impulsiivisuutta, unohtelua, itsensä uuvuttamista, hermostumista jne. Häneltä ei myöskään löydy ollenkaan itsetuntemusta tai halua sen tutkiskeluun, on hyvin jyrkkä mielipiteissään ja ajatuksissaan. Minulle tietenkin kaatuu ne muistamiset ja muu metatyö, mikä sitten uuvuttaa minua.
Tämä kaikki tietenkin hiertää voimakkaasti meidän välejä mutta yhden asian yritän itselleni muistuttaa; myös hän on hyvin todennäköisesti uupunut tässä arkirumbassa aivan samoin kuin minä, ei hän ollut samanlainen kun tapasimme tai vaikkapa vielä kun meillä oli vain 2 lasta.
Joskus tekee mieli luovuttaa ja olen ihan valmis lähtemään mutta se menee ohi. Luulen hyvinkin vahvasti että kun lapset kasvavat ja alkavat lähteä kotoa myös meille vanhemmille tapahtuu palautuminen.
Kannattaa miettiä millainen se puoliso oli aiemmin, onko se henkilö kiinnipitämisen arvoinen. Tietenkin jos kokee ettei vain jaksa, nii ei ole pakko jaksaa.
Ja sille joka kommentoi että olipas puolison syyllistämistä, hyi sinua, tiedän että meistä jokainen kamppailee omien haasteiden kanssa ja kokee syyllisyydentunteita omasta käytöksestään/haasteistaan mutta se ei anna meille oikeutta ohittaa toisen tunteita. Kyllä sillä toisella osapuolella on oikeus tuoda omat tunteensa esiin ja puhua niistä. Aivan niinkuin toisinkin päin
Hei Mama!
Kuin olisi itse kirjoittanut tämän! Minun miehelläni kanssa adhd ja tuo kyllä kuormaa arkeen.. Lääkitys on tietysti tuonut hieman helpotusta mutta olen silti kuormittunut kaikesta.. oletko koittanut keskustella asiasta miehesi kanssa ja miten tämä on mennyt.. meillä aika impulsiivista vastausta aina kun asiaa ottaa esille! Tsemppiä
Kuulostaapa tutulta. Mies on taiteilija ja on ollut pitkään työelämän ulkopuolella. Nuorena teki töitä maanisesti ja paloi loppuun. Saimme lapsen melko vanhoina, ja tämä lapsi on hänen projektinsa. Samoin kantaa omasta mielestään vastuun kodista, kun minä käyn töissä.
Koti on jatkuvasti keskeneräinen projekti, ja jos vaikkapa pitäisi järjestellä tavarat ja imuroida pahimmat pölypallot, hän saattaa irrottaa jonkun oven ja alkaa askarrella sen saranoiden kanssa, tai purkaa kokoneisen kaapin sisällön lattialle, kun käy läpi sen sisältöä. Loukkaantuu myös hirvittävän helposti, jos ja kun hänen ideansa tyrmätään. Ideoita yhteisistä reissuista ja aktiviteeteista tulee jatluvasti, ja ne sisältävät aina epärealistisia aikatauluja. Hän myös mielellään myy ideansa ensin lapselle, minkä jälkeen olen se ikävä ihminen joka ne tyrmää.
Riitoja ja omaa stressiä välttääkseni yritän nykyääm järjestellä omat aikatauluni siten, että en ole samassa matkassa siinä kohtaa, missä epäonnistuminen tulee tapahtumaan. Menin esim hautajaisiin lapsen kanssa julkisilla hyvissä ajoin ja hyvin pukeutuneena, kun hän kaahasi sinne viimesekunneilla autolla suoraan eräästä projektista vähän sinnepäin pukautuneena. Mieluiten hän työllistäisi myös minut hankkeisiinsa, ja joudun taistelemaan, että saan käydä töissä n. 8h päivässä. Hän kokee myös hyvin kuormittavana sen, jos on viettänyt lapsen ( koululaisen) kanssa koko päivän. Hänellä on tapana olla lapsen kanssa hyvin intensiivisesti, ja syyllistää niitä, jotka ovat lasten kanssa rennommim.
Meillä on hyviä hetkiä, mutta vaarana minun loppuun palaminen, ja meidän parisuhteen tilanne, missä löydän itseni äidin/assarin/elättäjän roolista
Rakkaat urheat kohtalotoverit! Miten tutulta kaikki kuulostaa. Kiitos Mama avautumisesta – Kiitos Huono äiti, kun jaoit tämän 🙏
Olen neljän lapsen äiti. Esikoisella diagnosoitiin pari vuotta sitten ADD sekä autismikirjon häiriö. Toiseksi vanhimmalla on autismikirjon piirteitä, mutta ei vielä diagnoosia. Tämä esikoisen diagnoosi avasi silmäni myös mieheni suhteen – Yhtäkkiä aukeni kaikki se, mitä avioliitossamme olin koko ajan ihmetellyt.
Hän ei osoita juurikaan kiinnostusta minua tai tunteitani kohtaan. Ollessani synnyttämässä, hän mietti ehtisikö käymään lenkillä – ja hän todella ehti, juuri ennen pahimpia supistuksia.
Hän laittaa ensimmäisenä ruoan itselleen vaikka lapset huutaisivat nälissään vieressä. Hän unohtaa syntymäpäiväni ja muut merkkipäivät. Jos lapset ovat hänen hoidossaan, on osa lapsista ruokkimatta, jos eivät juuri sillä hetkellä sattuneet olemaan keittiössä. Hän lähtee joka kuukausi lähes viikoksi mökille, koska tarvitsee itselleen aikaa toipuakseen arjesta.
Näin joitakin parisuhteen haasteita mainitakseni.
Hankalinta on tunne siitä, että hän ei ole henkisesti läsnä myöskään lapsilleen.
Kaverini ihmettelevät, miten jaksan tällaista kohtelua… Ihmettelen sitä usein itsekin.
Olemme olleet yhdessä 17 vuotta.
Mies ei ole hakenut diagnoosia itselleen – ei kuulemma tee sillä mitään. Hän on korkeasti koulutettu ja hyvässä ammatissa.
Elämämme onneksi hiukan helpottui sen jäljeen, kun hän itsekin oivalsi olevansa autismikirjolla ja että hänellä olisi mahdollisesti myös ADD.
Autismikirjon häiriö parisuhteessa on raskas kantaa. Mutta samalla se antaa oman rikkautensa elämään. Onneksi voimme laskea myös leikkiä aiheesta.
Se ei kuitenkaan valaise niitä hetkiä, jolloin jälleen kerran tunnen, miten koko kuusihenkisen perheen rumba on minun harteillani.
Kyseessä voi olla kumpi vaan sukupuoli, mutta eiköhän se riipu siitä, kuinka hyvin henkilö hoitaa itseään. Jos on ylimitoitettuja kriisejä päivittäin, joita toinen joutuu pelkäämään ja joilta yrittää suojella lapsia, ei kykyä pitää huolta kodista, eikä kiinnitä huomiota siihen, että suurin osa vapaa-ajasta kuluisi lasten kanssa, niin silloin on mahdotonta, koska ADHD diagnoosin omaavilla on valitettavasti välillä sellainen ominaisuus, että jättäisivät lasten hoitamisen ja kaikkien mukavien muistojen luomisen täysin toiselle vanhemmalle. Psykiatriassa kirjoitetaan siitä, että lapset aikuisena usein kertovat kokeneensa ADHD vanhemman etäiseksi ja poissaolevaksi, koska eivät olleet mukana harrastuksissa, tärkeissä tapahtumissa ja usein elämä on järjestetty niin ettei lasten kanssa oleminen aja päätöksiä. Jos näitä asioita ei tunnista itse, eikä hae niihin apua, niin kyllä jokainen tuntisi, että kaikki vastuu kaatuu itselle.
Kiitos syyllistämisestä. Tiedän että kalastelet vähäisiä ääniä,mutta pitäs pitää järki päässä. Oletko ajatellut kuinka pahalta tuntuu ADHD ihmiseltä kun koko ajan tuntee syyllisyyttä kaikesta paskasta mitä perheelle tuottaa. Ja ei kukaan pakota olemaan kyseisen ihmisen kumppani sen kun erota ja maailma hymyilee.