”Meillä on aina ollut ok haluta omaa aikaa ja tilaa”

Huonoon Äitiin lähetetty avautuminen:

”Meillä on paljon lapsia. 9, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Esikoisen, ja seuraavan sain huomattavan nuorena. Nuruusvuosinani olin varmasti naiivi, hölmö, en ymmärtänyt äitiydestä ja vastuusta. Kahden ensimmäisen lapsen kanssa meinasin välillä tulla hulluksi heidän touhujensa kanssa.

Jäin aika pian toisen lapsen syntymän jälkeen yksinhuoltajaksi, ja aina joskus olisin vain halunnut nukkua pitkään, edes yhtenä aamuna. Kerran lauantaiaamuna nukuttuani vähän liian kauan, löysin keittiöstä lapset, jotka olivat päättäneet leipoa. Lapset olivat silloin reilu 4 ja vähän vajaa 6v. Jauhoja oli IHAN joka paikassa. Nuorimmainen oli ilmeisesti leipomisen sijaan keksinyt, että jauhojen ilmaanlevittely oli hauskempaa. Tai niin vanhempi ainakin sanoi.

Kerran nukahdin iltapäivällä sohvalle, ihan vahingossa, ei ollut tarkoitus. Herätessäni lapset olivat keksineet tehdä “meren” kylpyhuoneeseen, he leikkivät merirosvoa. Sitä vesivahinkoa (vakuutuksista huolimatta) makselin takaisin pienillä tuloillani jonkun aikaa.

Lyhyesti siis, lapseni ovat aina olleet puuhaavaisia. Kekseliäitä, ja luovia. On pakko myöntää, että aina ei hermoni pitänyt, välillä tuli jopa ruma sana, tai lyhistyin vain lattialle itkemään. Siinä itkiessäni lapseni tulivat lohduttamaan. Äiti älä itke. Me luvataan olla kiltimpiä. Edelleen tulee kyyneleet silmiin tätä hetkeä ajatellessani. Ei ole lasten asia kantaa huolta raha-asioista, tai lohduttaa itkevää äitiä. Joskus kuitenkin äitikin saattaa luhistua. Jos jotain, olen aina yrittänyt opettaa lapsilleni sen, että ihmiset ovat vajavaisia. Kaikki ovat. Se on ihan oleellinen osa ihmisyyttä. Tärkeää on antaa anteeksi ja hyväksyä toiset ihmiset sellaisina, kuin he ovat.

Tapasin miehen. Siis todella ihanan miehen. Hän otti kaksi vanhempaa lasta täysin omakseen, ja todellakin kohteli heitä rakkaudella ja oikeudenmukaisuudella. Ajattelin, että en voisi olla onnekkaampi. Parin yhteisen vuoden jälkeen päätimme haluta lisää lapsia. Perheeseen syntyi kolmas lapsi. Mies osallistui kodin- ja lastenhoitoon, vei vanhempia lapsia mieleisiinsä puuhiin, jotta sain levätä vauvan kanssa.

Hän kertoi aina, että haaveilee suuresta perheestä ja talosta maalla. Hän oli perus “duunari”, tulomme eivät siis olleet huippuluokkaa, mutta pärjäsimme kivasti. Kahden ensimmäisen lapsen perusteella ajattelin, että olisi kivaa, jos tämä uusi tulokaskin saisi oman leikkikaverin. Mies oli erittäin innoissaan ajatuksesta, ja ei aikaakaan, kun olin taas raskaana.

Raskauden ollessa noin puolessa välissä poliisit ilmaantuivat ovellemme. Kaikeksi järkytyksekseni sain tietää, että mies oli tehnyt rikoksen (en tässä kerro enempää, mutta mistään väkivaltarikoksesta ei ollut kyse), eikä ollut kertonut minulle mitään asiasta. Loukkaannuin kaikista eniten siitä, että hän ei ollut kertonut minulle asiasta. Rakastin häntä kuitenkin kovasti, ja hän oli ollut todella hyvä isä kaikille lapsilleen, myös niille, jotka eivät olleet biologisesti omia.

Vanhemmat lapset kyselivät isän perään (mies oli jo pian toivonut, että lapset kutsuisivat häntä isäksi). Nuorin ei vielä ymmärtänyt. Ja vauva oli vasta mahassa. Päätin siis antaa hänelle anteeksi, ja ajattelin pystyväni jatkamaan. Hänet kuitenkin pidätettiin, ja tutkintavankeus muuttui vankeudeksi. Vauva syntyi, ja yritin parhaani mukaan tasapainotella neljän lapsen, ja vankilassa olevan miehen kanssa.

En enää osaa tarkalleen sanoa, että mikä rikkoi kamelin selän. Mutta sen yhden kerran muistan, kun menimme kaikki hänen luonaan käymään, ja hän oli erittäin kireällä tuulella. Passitin lapset sivummalle, jotta pystyimme juttelemaan. Kävi ilmi, että hän oli ihan varma, että minulla oli jotain säätöä muiden miesten kanssa nyt, kun hän oli vankilassa. Siis neljän lapsen käytännössä yksinhuoltajana??? Joista yksi oli alle pari vuotias taapero, ja yksi kohta vuoden ikäinen vauva, jota muuten vielä imetin siinä vaiheessa.

Kaikessa siinä paineessa suutuin hänelle ihan silmittömästi, vein lapset kotiin ja ilmoitin, että me ei sitten enää olla. Olin järkyttynyt ja pettynyt. Kaippa ne kaikki hormonit myös vaikuttivat asiaan. Ja se, että kaikki sukulaisemme asuivat niin kaukana. Että lapsenhoitoapua sai vain ihan ehkä pari kertaa vuodessa. Sen jälkeen kävin häntä vielä pari kertaa tapaamassa lasten kanssa, mutta tein sen lähinnä lasten takia.

Tämän jälkeen olin taas muutaman vuoden sinkkuna. Työskentelin osa-aikaisesti, ja pienet lapset olivat päivähoidossa vain sen aikaa, kun olin töissä. Menin varmaan vain jollain selviytymismoodilla eteenpäin, en ehkä oikeasti ymmärtänyt omasta elämästäni paljoa mitään. Myös nämä nuoremmat lapset osoittautuivat olevan erittäin vilkkaita ja kekseliäitä.

Jos jotain hyvää itsestäni voin sanoa näistä vuosista, niin olin ehkä jo oppinut ottamaan asiat rennommin. En enää saanut itku- tai muita kohtauksia lasten nähden. Elin vain lapsilleni, enkä jaksanut välittää muusta. Kunnes taas tapasin miehen. Tapasin hänet, kun olin viettämässä ystävieni kanssa iltaa baarissa. Kävin oikeasti juuri ja juuri yhden tai kaksi kertaa vuodessa missään ulkona, joten what are the odds for that.

Hän oli ihan seurueen ulkopuolinen, oli vain nähnyt minut kaukaa. Hän oli viettämässä kavereidensa kanssa jonkun lapsen varpajaisia. Hänellä itsellään ei ollut lapsia. Hän lyöttäytyi kylkeeni, eikä suostunut poistumaan. Ei, vaikka heitin kaikki osaamani temput ilmoille. Hän kertoi, että ei ole koskaan aiemmin nähnyt niin ELÄVÄÄ ja sopivasti ronskia ja reipasta naista. Juu, otan tämän edelleen ehdottomasti kohteliaisuutena.

Jotenkin hän sai minut juttelemaan, ja aika pian huomasimme jakavamme samoja arvoja elämässä. Noh, kaikki nämä vuodet sitten tiivistettynä, hän tuli elämäämme. Minun ja lasten. Ja miten ihana mies hän on ollutkaan. Tässä kohtaa en voi kuin ihmetellä, että miten minun matkani varrelle onkin sattunut kaksi niin ihanaa ja perhekeskeistä miestä (no, toisella oli tietysti rikostausta, mutta siitä huolimatta käsittääkseni on harvassa tällaiset miehet). Hänkin haaveili isosta lapsilaumasta, halusi ottaa omakseen kaikki minun vanhemmat lapseni, ja halusi saada minun kanssani vielä lisää. Hän(kin) huolehti niin kodista, kuin myös minun hyvinvoinnistani. Hän otti vanhempien lasteni silmissä isän roolin hetkessä.

Me olemme nyt olleet yhdessä noin 10 vuotta, ja vanhimmat lapseni ovat jo aikuisia. Siitä huolimatta tämä mies edelleen huolehtii heistä. Kaikki lapset antavat hänelle isänpäivälahjoja, vanhimmat tulevat käymään, ja aina halaavat isäpuoltaan. Tai no, meidän perheessä ei ole puolia. On vaan isiä, äitejä, ja sisaruksia. On niin sydäntälämmittävää huomata mieheni ja kaikkien lasten läheiset välit.

Ja miten se 9 lasta sitten ilmaantui? Noh, ensin haluttiin yksi lisää. Sitten toinen, tulikin kaksoset. Kaksoset olivat niin hurmaavat ja helpot lapset, että ajateltiin, että jos ihan vain yksi vauva vielä. No tietenkin tuli taas kaksoset. Joten nyt näitä lapsia on ilmaantunut ehkä pari enemmän, kuin oli suunnitelmissa. Mutta voi että kun ne ihan kaikki on niin rakkaita. Joka päivä tirautan ainakin yhden kyyneleen, kun nään kaiken sen sisarusrakkauden.

Meillä on aina ollut ihan ok haluta omaa aikaa ja tilaa. Niin tosiaan, vihdoin muutimme maalle isoon taloon, joten kaikille riittää sitä omaa tilaa. Ja melkein jokainen meidän perheestä aina välillä haluaakin sitä omaa rauhaa. Mutta sen jälkeen! Voi että kun on ihanaa seurata kaikkia meidän lapsia ja aikuisia, kun he oikeasti haluavat olla muun perheensä kanssa. Toki isommat joutuvat vähän katselemaan pienempien perään. Mutta koska se ei koskaan ole pakollista, niin lähes poikkeuksetta se on isommille vai ilo. Ja sitten, kun riittää, niin on ihan ok sanoa, että nyt haluan mennä omaan rauhaan. Ja se suodaan ihan kaikille. Niin isommille, kuin pienemmillekin.

Toki meillä on mieheni kanssa ollut ruuhkavuodet. Toki on ollut hetkiä, kun toinen lähinnä ärsyttää. Mutta ne kaikki on olleet vain hetkiä. Hetkiä tässä meidän pitkässä yhteiselossa. Jos sellainen hetki tulee, niin se yleensä tarkoittaa, että toinen kaipaa lepoa. Ja se lepo on aina mahdollisuuksien mukaan koitettu järjestää toiselle. Ja voi että on ihanaa tulla takaisin kotiin yksinäisen päivän jälkeen, kun se mies on lastenhoidon lisäksi tehnyt vielä minun lempiruokaani!!

Voi apua, taidan taas vähän itkeä. Ihme mies. Mistä tällainen on juuri minulle tullut?!”

Nimim. Onnekas

Artikkelikuva Jonathan Borba.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.