”Meidän lapsiamme ei ole avioerolla sekoitettu ja olen siitä ylpeä”
”Luin artikkelin äidistä, joka iloitsi sitä, miten avioeron jälkeen koitti vapaus. Tekstistä tuli sellainen olo, että avioliitto on joku vankila, mikä tarkoittaa automaattista rajoitusta tehdä joitain asioita. Naimisissa oleva ei muka voisi lähteä viihteelle, tavata ystäviä tai olla ikinä itsekseen. Ei avioliittoon kannata ryhtyä sellaisen ihmisen kanssa joka rajoittaa hirveästi sitä omaa elämää. Mene kerralla naimisiin sellaisen tyypin kanssa, joka päästää sut keikuttamaan peffaa (jos se nyt välttämättä on sun juttusi), brunssille ystävän kanssa tai antaa sun olla välillä yksin.
Onko tämä uusi vapaus tehdä asioita – joita muuten jotkut kyllä pystyvät tekemään, vaikka ovat naimisissa – sen arvoista, että todennäköisesti kolmen ihmisen (ex-puoliso ja lapset) elämä on pitkäksi aikaa murskana? Ei avioliitto ja pikkulapsiaika ole mikään vaihe, jonka kuuluu aina päättyä avioeroon, jotta voi lähteä hakemaan onnellisuutta ja vapautta. En pysty iloitsemaan tämän äidin puolesta koska tiedän miten paljon surua äidin uusi onnellisuus on aiheuttanut muulle perheelle.
Olen kai kovin vanhanaikainen, kun ajattelen, että naimisiin mennään kerran ja erotaan sitten kun kuollaan! Naimisiinmeno ei tarkoita automaattista onnellisuutta ja autuutta koko loppuelämäksi (paitsi ehkä Disney-leffoissa). Avioliitto on helvetin raskasta ainakin pikkulapsiaikana, mutta kun on sen sopivimman hemmon ottanut siihen puolisoksi, niin kyllä sen kanssa selviää. Joka päivä (tai viikko, tai kuukausi) ei ole täynnä palavaa rakkautta ja läheisyyttä ja onnellisuutta – silloin tarvitaankin juuri sitä tahtoa, mistä pappi alttarilla jutteli.
Kuva Gabby Orcutt. Ylin kuva Sandy Millar.
Ei pikkulapsiaikana tarvitse koko ajan pohtia, että olenko nyt täydellisen onnellinen, ei kai kukaan ole! Kunhan päästään yli seuraavasta viikosta ja kuukaudesta, niin ollaankin jo edetty pitkä aika eteenpäin. Seuraavana hääpäivänä voidaan kysyä, että kai me vielä jatketaan yhdessä? Kyllähän niitä syitä löytyy, miksi nyt voisi erota; en ole onnellinen, en saa riittävästi huomiota, en ole saanut riittävästi vapautta, hellyyttä, seksiä jne. Asia ratkeaisi avioerolla, mutta kyllä se ratkeaa pysymällä yhdessäkin. Olisin onnellisempi, jos tämä ja tämä asia muuttuisi, voidaanko tehdä näin tai näin? Jos asiat pitää sisällään tyyliin ”pidä tunkkis”, niin ei kai toinen osapuoli osaa mitään muuttaakaan.
Kun lapset alkaa olla vähän isompia eivätkä vaadi ihan jatkuvaa hoitoa tai huomiota, riittää aikaa taas huomata, että se oma puoliso onkin ihan rakastettava. Ja siinä vaiheessa mä olen ajatellut, että olen aika ylpeä meistä. Olen ylpeä siitä, että ollaan vielä naimisissa. Olen ylpeä, että meidän lapset saavat kasvaa perheessä, jota ei ole avioerolla revitty ja sekoitettu. #avioliittoeiolevankila ”
Nimim. Avioliitto ei ole vankila
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 143 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tekstistä voi lukea rivien välistä, että ero on ollut mielessä, mutta on siitä huolimatta jatkettu yhdessä ja siitä ollaan ylpeitä. Hyvä niin.
Miten sitten valitaan hyvä puoliso? Jos teininä aletaan olla yhdessä, elämänkokemus on niin vähäistä, että tuurilla mennään. Riippuu myös lapsuuden perheestä ja miten on kohdeltu, että osaa ehkä valita sen kunnollisen tyypin. Jokainen valitsee parhaimman vaihtoehdon vai luuletko että joku ottaa sen mustasukkaisen tai itsekkään miehen ihan tarkoituksella?!
Ero on hyvä vaihtoehto jos yhdessäolo on raskaampaa kuin lasten kanssa oleminen ilman toista aikuista. Ei tarvitse joustaa hulluuden partaalle vain, että ei tulisi eroa. Joustamista tarvitaan, mutta sen pitää olla molemminpuolista.
Uusperhettä en suosittele, mutta ero voi olla kaikkien kannalta parempi. Myös lasten.
Mulle avioliitto oli vankila. Koko yhdessäolo oli vankila. Pienestä asti opetettiin että elämässä pitää löytää joku ja mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Puoliso olikin väkivaltainen, kyttäävä, mustasukkainen ja mitä näitä oli. Kesti aika kauan ennenkuin tajusin, että kyse oli väkivallasta eikä välittämisestä.
Mä olisin kuollut, ainakin sisäisesti, jos en olisi lähtenyt. Elämän pitää olla perustasoisesti tosi hyvää, josta tunnistaa myös hyvän parisuhteen. Suhteissa tulee aina alamäkiä mutta perustyytyväisyys siinä pitää kuitenkin olla.
Hassua, itsestä pikkulapsi aika oli helppoa ja onnellista. Tehtiin paljon asioita perheenä ja vietettiin aikaa. Siivoilut, ruuanlaitot sujuivat siinä samalla. Nyt lapset isompia ja pärjäävät jo ilman valvontaa. Mies nauttii tästä ja istuu kaiken vapaa-aikansa tietokoneella. Mitään yhteistä ei enää ole, koska koko perheenä ei tarvitse mennä uimaan tms vaan toinen vanhempi voi tehdä ne yksin. Miestä ei kiinnosta mikään yhdessä tekeminen (leffat, ulkoilu, yhdessä ruuan laittaminen, kuntoilu, matkustelu). Ravintolassa voidaan pikaisesti käydä yhdessä, jos en jaksa ruokaa laittaa, mutta mielummin tilataan ruoka kotiin. Yhdessä jatketaan lasten takia, en halua olla eroäiti.
Voi taivahan käki. Onko puolisosi samaa mieltä? Kyllä saattaa sinullekin koittaa tuossa omahyväisyydessä päivä, kun puolisosi sanoo, että se on tässä.
Muistan, että nuorena toivoin, että vanhemmat eroaisivat. Minun olisi ollut helpompi elää äitin kanssa, ei olisi tarvinnut kuulla heidän riitelyjä ja katsella isää humalassa. Äitikin olisi ollut varmasti iloisempi ja vapaampi (ei alistettu), kun olisi sen tajunnut. Itse valitsin ehkä saman mallin vuoksi miehen, joka meni menojaan niinkuin omakin isä. Itse uskalsin onneksi erota. Halusin antaa lapsille terveemmän mallin parisuhteesta.
Olen ollut naimisissa 41 vuotta,
On ollut ylämäkeä, alamäkeä ja välillä tasankoakin.
Lapsia on kolme puolisoineen ja lapsenlapsia kohta viisi.
En kannata ”kevyin perustein eroa”, mutta jos puoliso on alkoholisti, väkivaltainen tavalla tai toisella tai psyykkisesti sairas, niin en usko, että vaihtoehtoja jatkaa tällaisessa suhteessa juurikaan on. Kukaan ei eroa huvikseen. Silti tutkimusten mukaan noin puolet eronneista katuu myöhemmin eroa, ehkä siksi, että uudet liitot ym. eivät ole olleet helppoja nekään. Myös tutkitusti monet erolapset kärsivät erosta vuosikausia.
Silti välillä on valittava kahdesta pahasta pienempi. Elämä ei ole yksinkertaista ja toisten valintoja on turha arvostella. Eiköhän omien valintojen miettimisessä ole ihan tarpeeksi. Ja siinä prosessissa voi jopa kasvaa!
Millaisen esimerkin parisuhteesta ja avioliitosta haluaa lapsilleen antaa? Miten kohdellaan puolisoa? Millaisen mallin siirtää eteenpäin…
Se että on kaksi ihmistä jotka eivät kohtaa – kylmää ja surullista elämää eikä suhdekaan ole ollut suhde vuosiin… siihenkö pitäisi jäädä lasten vuoksi?
Mä olen ylpeä siitä että erottiin eikä sekoitettu lasta sillä että vanhemmat on yhdessä vaan tavan vuoksi. Ystäviä toki ollaan edelleen ja taatusti paremmissa väleissä kuin jos ei oltaisi erottu ❤️
Aika monissa kirjoituksissa toistuu harhakuvitelma, että kun vaan ottaa ongelmat puheeksi niin siitä ne taianomaisesti lähtevät ratkeamaan. Ei se niin ole. Eikä aina ei auta pariterapiakaan. Kohta neljän vuoden ajan käännetty kaikki kivet, keskusteltu, terapioitu yksin ja yhdessä, käyty nettikursseja, perheneuvonnassa, missä vielä. En haluaisi erota, olen samaa mieltä että siinä kärsivät kaikki, mutta kyllä kärsii tässäkin tilanteessa, alkaa voimat loppua.
Onneksi mun lapset ei koskaan tule näkemään mitä on onneton liitto. Kauheeta olis jos lapset näkis et vanhemmat on yhdessä vain koska niin kuuluu olla.
Jahas terveisiä 50-luvulta.
Tilanteita on yhtä monta kuin pariskuntia eli et voi tietää mitä kenelläkin on oikeasti eron syynä, eikä se sulle kuulukaan.
Oletko tuossa omahyväisyydessäsi ajatellut minkälaisen mallin annat lapsillesi jos väkisin yrität ylläpitää jotain mitä ei ole olemassa? Ja koska avioliittoon kuuluu kaksi henkilöä niin myös puolisosi voi hakea eroa vaikka kuinka yrittäisit pitää kiinni.
Kirjoitus on selvästi osunut niihin jotka ovat oikeasti eronneet ns kevyistä syistä. Siksi raivo ja viha sinullakin.
”Kirjoitus on selvästi osunut niihin jotka ovat oikeasti eronneet ns kevyistä syistä. Siksi raivo ja viha sinullakin.”
Siellä kirjoittaa joku katkera liittoonsa jäänyt 😂. Kommentissa mihin kommentoit, ei ollut mitään vihaa tai raivoa. Kannattaa miettiä itse, miksi sinusta tuntuu, että on.
Ihmisiä ja liittoja on erilaisia ja kyllä, jutun kirjoittajan kaltaisia omahyväisiä on myös jätetty. Siinä omassa omahyväisyydessä voi jäädä huomaamatta, että se puoliso ei olekkaan siinä vieressä onnellinen. Liitossa on AINA 2 IHMISTÄ, voit puhua vain omasta puolestasi mikä on sinun mielestäsi liiton tila. 80% avioliitoista päättyy eroon, tähän mahtuu jättäjiä ja jätettyjä hyvinkin erilaisista syistä. Ihmiset muuttuvat ja elämä muuttuu, kysyppä itse puolisolta miten meillä menee ja onko hän onnellinen. Jos vastaus on pelkkä murahdus tai et saa muuten selkeää vastausta, kannattaa alkaa omahyväisyyden sijaan miettimään suhteen tilaa
Puhuuko siellä joku lennosta vaihtaja? Jos puhuu niin oletko ylpeä sellaisesta? Miten opetat tämän lapsillesi?
Niin minäkin nuorena sinisilmäisenä kuvittelin.
Yli 20 v liitossa, jossa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pakkoseksiä, miehen juopottelua sekä jatkuvaa yksinoloa 3 lapsen kanssa. Mies lähti omille reissuilleen jopa 2 viikoksi jättäen meidät autotta (lähikauppa 10 km päässä ja lapset pieniä).
Onneksi sinisilmäisyys kaikkosi ja uskalsin lähteä myrkyllisestä suhteesta. Erosta on yli 20 v ja yhä edelleen kannan traumoja mukanani.
Kirjoitus herättää varmasti tunteita ja suorastaan vihaa sellaisissa jotka ovat vaan hajottaneet perheensä koska ei ole sitä kipinää. Tästä kipinän puutteesta toiselle tietenkään kertomatta. Sitten ratkaistaan asia mahdollisimman dramaattisella erolla, kenties suoraan toiseen suhteeseen hyppäämällä pettämisen kautta.
Tietenkin väkivalta, päihteet, uskottomuus on aivan viisaita syitä erota. Ei kukaan sitä kiistä.
Kritiikin kärki kohdistuu niihin jatkuvan alkuhuuman tavoittelijoihin jotka eivät kerro tätä haluaan ääneen suhteen alussa jotta näitä osaisi välttää.
Olen samaa mieltä, että naimisiin mennään kerran elämässä, mutta joillekin avioliitto voi olla vankila.
Narsisti ei tasan tarkkaan kerro olevansa narsisti, sen huomaat vasta siinä vaiheessa, kun hän on saanut sinusta kaiken irti; käytettyään sosiaalista, taloudellista ja henkistä väkivaltaa sinuun. Jatkoin liian pitkään sillä ajatuksella, että lapsella pitää olla yhtenäinen perhe.
Eron jälkeen huomasin, että lapsi voi paremmin ja itsekin aikanaan, kun sain käytyä läpi kaiken huomasin voivani paremmin. Sain tehdä niitä asioita, jotka liitossa oli minulta kielletty ja ennenkaikkea olin vapaa.
Ole onnellinen, että liittosi on kestänyt, mutta älä arvostele meitä, jotka olemme eronneet. Et voi tietää mitä neljän seinän takana eletään ja millaista kulissia pidetään yllä muiden läsnäollessa.