Kaikkien muiden lapset ovat innoissaan koulusta, mutta oma ei…mitä silloin voi tehdä? Entä onko se omaa syytäni?

Niitä kysymyksiä miettii tämä äiti:

”Raahaat lapsen puoliväkisin kauppaan valitsemaan koulureppua. Olet yrittänyt jo ainakin kuukauden päivät ehdotella jokaista vastaan tullutta vaihtoehtoa, mutta mikään ei ole kiinnostanut. Hän ei tarvitse reppua, hän ei ole menossa kouluun. Piste. Nyt olisi pakko ostaa jokin, koulu alkaa huomenna.

Lapsi valitsee yhden, et jaksa katsoa edes hintalappua, toivottavasti se ei ole kovin arvokas. Penaalia hän ei suostu valitsemaan. Samapa tuo, ottakoon jonkun äidin vanhoista. Hän kuitenkin valitsi repun. Kyllä tämä tästä. Kaipa kotoa löytyy muutama kynäkin.

Ensimmäinen kouluaamu menee hyvin. Siellä te seisotte pihalla muiden lasten ja saattajien joukossa. Aivan normaalisti. Hyvinhän se meni. Lapsi jää hymyilevänä luokkaan. Aivan niin kuin kaikki muutkin lapset. Kyllä tämä tästä.

Haet innoissasi lapsen kotiin. Oliko kiva päivä? Mitä teitte? ”Joo, mutta mä en mene huomenna…”. Lapsi käyttää ylpeänä uutta lippistään. Tottakai hän menee. Onhan hän kuitenkin salaa ylpeä.

Katselet iloisia lapsia, jotka saapuvat päivä toisensa jälkeen koulun pihalle. Osa rohkeimmista kulkee matkan jo yksin. Mietit hiljaa mielessäsi kuuluuko ekaluokkalaista enää kantaa kouluun… Ei varmaan, mutta mitä muuta keinoa on, jos lapsi ei suostu kävelemään.

”Kyllä tämä tästä, joillakin alku on vain vähän hankalampaa…”. Et jaksaisi enää hymyillä. Olet kuullut saman jo miljoona kertaa aiemmin. Onneksi opettaja ilmoittaa läksyt Wilmaan. Olet alkanut pitää Wilmasta, siitä on ainakin jotain hyötyä. ”Mä vihaan läksyjä.”

Onneksi lapsi on fiksu, hän saattaa oppia jotain vähemmälläkin opiskelulla. Aapisessa on kivoja kuvia, joista voi ottaa mallia piirustuksiin. Pikkuveli jaksaa sentään harjoitella innoissaan uusia tavuja. Kyllä tämä tästä. Viimeisetkin oppivat lukemaan ennen joululomaa. Koskeeko se myös niitä, jotka eivät halua oppia…? Pitää kysyä opettajalta.

Katsot itseäsi peiliin ja mietit löytyykö vika sieltä. Miksi sinun lapsesi tuntuu olevan ainoa, joka on hypännyt kouluinnostuksessa suoraan yläastelaisen tasolle? Etkö osaa kannustaa tarpeeksi? Olisiko pitänyt vaatia hanakammin koulun aloituksen siirtoa?

Kyllä tämä tästä. Onhan koulusta löytynyt jo jotain kivaa… Välitunnit.”

Nimim. Kouluinto, jota ei koskaan ollutkaan

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

5 vastausta artikkeliin “”Mä en mene kouluun!””

  • Utelias sanoo:

    Olisin utelias lapsen kokemukselle, mikähän koulussa on niin kamalaa. Mistä joutuu mielestään luopumaan tai onko koulussa joku asia, mikä pelottaa, jännittää, ärsyttää… Jos tätä kautta avautuis sitten väylä löytää ideoita, miten siitä koulusta sais kivemman tai ainakin aluks siedettävämmän paikan.

  • Tapahtui 2010-luvulla sanoo:

    Meillä avoin, sanavalmis ja sosiaalinen lapsi lähti eskarista innolla kouluun päiväkodista tutun porukan kanssa. Mutta sattuipa niin että ensin opettajan ja sitten rehtorin kanssa kemiat eivät kohdanneet. Lapsesta kuoriutui täysin eri persoona joka kirjaimellisesti ahdistettiin nurkkaan (eristettiin sermeillä omaan karsinaansa, esimerkiksi). Omat erävät mielipiteemme johtivat siihen, että rehtori ilmoitteli lapsen kavereiden vanhemmille ettei ole hyväksi että lapset leikkivät yhdessä. Kun lasta kiusattiin, opettaja tai rehtori eivät kokeneet tarpeelliseksi selvittää mustelmien alkuperää. Omaa syytään, mitäs on niin ärsyttävä. Kiusattu alkoi puolustatautua ja kostaa, ja sehän ei sopinut. Pikku hiljaa hän koulun vaihdon myötä hiljeni ja erakoitui ja alkoi vihata lähes kaikkia, ilmeisesti ensim!äisen opettajansa ja rehtorinsa suunnitelman mukaisesti.
    Opiskelusta käydään vääntöä vieläkin vaikka pk on jo ohi.
    Syitä on monia itse kenelläkin, mutta koulun asenneilmapiiristä kannattaa ottaa selvää.
    Tai sitten tiettyä akateemista ja elitististä profiilia tavoitteleva paikallinen ala-aste, lähikoulu siis, oli omalla kohdallamme todellakin väärä valinta, ihmisillä kun on taipumus oppia erilaisilla tavoilla. Voi kun olisi vaihtoehtoisia reittejä!

  • Ope sanoo:

    Mä olin itse vastarannankiiski. Koulun alku ikävällä tavalla keskeytti mun vapauteni metsissä, niityillä ja mielikuvituksessa. Ekana kouluaamuna karkasin saattajilta ja mut sullottiin koulutaksiin vastaanhangoittelevana. Ekan koulusyksyn seisoin liikuntatunnit ja välkät rappusilla ja vain katselin toisten touhuja. Lukemaan oppimiselle en kokenut mitään tarvetta saati innostusta. Mutta mulla oli ihana, kärsivällinen opettaja ja sen ajan mittapuulla valveutuneet nuoret vanhemmat – isä luki kanssani lukuläksyjä ja jutteli asiasta, niin että ymmärsin lukemisen olevan hyvä juttu! Aina joskus törmään kaltaisiini ja tiedän, että pakottaminen ja kiristys eivät toimi, mutta kärsivällisyys, keskustelu ja pienet houkuttimet saavat ylittämään kynnyksiä. Yhtä asiaa kuitenkin vaatisin ja se on se, että kotiin ei jäädä, vaan kouluun mennään joka päivä ja luotetaan siihen, että siellä osataan kohdata oikein sekä innokkaat että epäileväiset. Open kanssa kannattaa asiasta jutella. Ja mites mun kävi? Kurkkaa nimimerkistä! 😊

  • Saman kokenut sanoo:

    Voisiko taustalla olla kiusaamista tai ulkopuolisuuden kokemusta? Tässä tapauksessa siis jo päiväkodissa/ eskarissa. Lapsi ei välttämättä puhu yksinäisyydestään, mutta sisällä saattaa myllertää. Jos pelkää jo valmiiksi jäävänsä ulkopuolelle tai tulevansa taas kiusatuksi, kouluinto voi ymmärrettävästi olla hukassa. Osaisikohan koulupsykologi auttaa, tai ainakin ihan vaan jutella lapsen kanssa ja pohdiskella yhdessä miksi koulu ei kiinnosta?

  • Samassa veneessä soutanut sanoo:

    Joissakin 6-vuotiaiden kodeissa taas elää vaihtelevan pitkän ajan tunnemyrskyissä kamppaileva ”pieni murrosikäinen”. Näin todetaan MLL.fi sivuilla https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/6-7-v/6-7-vuotiaan-persoonallisuuden-kehitys/

    Meillä ainakin oli juuri tuollainen lapsi ja sitä kesti ekasta luokasta tokan luokan kevääseen. Mitä välii ja onks pakko kuultiin joka päivä. Kuudennen keväällä lapsi sai stipendin kohteliaasta käytöksestä koko koulun väkeä kohtaan. Toivoa siis on, vaikka muistan kyllä edelleen, miten raskasta se aika oli! Lapsi on nyt jo aikuinen, ja varsinainen murrosikä ei ollut ollenkaan niin mahdoton.