”Tämä on ”epäsuosittu mielipide” ja vaiettu totuus: lapsiperhearki ilman hengähdystaukoja ja tukiverkkoa tappaa hyvänkin parisuhteen melko helposti. Ero ja yhteishuoltajuus on taivaallista sen jälkeen, sillä onpahan edes omaa aikaa ja se ex-puolisokin säilyy kaverina, joksi muuttui parisuhteen kuollessa.

Olen itse kokenut tämän enkä ihmettele yhtään nuoria aikuisia, jotka eivät halua ottaa tätä riskiä ja perustaa perhettä. Jos parisuhteesi on sinulle arvokas, ettekä kumpikaan koe valtavaa tarvetta vanhemmiksi, kannattaa jättää ne lapset tekemättä.

Takana on yli 20 vuotta yhteistä matkaa ex-puolisoni kanssa ja matka tuli viime vuonna päätökseen. Kaikki oli hyvin yllätysesikoisen syntymään asti. Silloin meistä tuli ensisijaisesti vanhemmat ja parisuhde siirtyi pakosta sivuun. Ei ollut yhteistä aikaa. Ei deitti-iltoja. Ei lapsenvahtia missään, sillä sukulaisia ei kiinnostanut pätkän vertaa, ystävillä sama tilanne omien lasten kanssa ja pientä ei voinut antaa vieraalle vahdittavaksi – eipä siihen olisi ollut rahaakaan pienistä tuloista. Pienen lapsen hoidon ohella siihen ei riittänyt edes energiaa.

Nainen pitää lasta sylissään

Kuva Sharon McCutcheon.

Siihen lapsiperhearkeen turtui ja tottui ja päätettiin yrittää toistakin lasta – ei huomattu että meidän parisuhde oli jo pelkkä kaverisuhde. Kuopuksen synnyttyä parisuhteesta ei ollut mitään jäljellä, vaativa vauva-aika vei kaikki mehut, puoliso siirtyi muualle nukkumaan ja seksiä ei ollut – en olisi kyllä sitä mitenkään halunnutkaan, omat kiinnostuksen kohteet oli nukkuminen ja hiljaisuudesta nauttiminen. Yhteistä aikaa ei ollut, kumpikaan ei koskettanut toista fyysisesti, elämä oli pelkkää vanhemmuutta, kodinhoitoa ja sairastelukierrettä.

Ajattelin, että tällaista tämä on ja pitää vaan kestää. Kestimmekin, olimme molemmat vuosia onnettomia yhdessä. Sitten koin valaistumisen: elämässäni ei ole mitään järkeä, en voi elää tässä rakkaudettomassa ja huonossa liitossani! Juttelimme asiasta samaa kokevan puolisoni kanssa ja kävimme terapiassakin. Ei auttanut, ei ollut enää mitään rakkautta pelastettavaksi. Erosimme ystävinä ja nyt molemmilla on uusi parisuhde.

Ystävyys

Kuva Hannah Rodrigo.

Itse olen onnellisempi kuin vuosiin! Lapset tuntuvat sopeutuneen uuteen tilanteeseen hyvin, tosin ymmärrän että se on heille vaikeaa ja ovat surullisia asiasta. Toivon kuitenkin, että heillä on parempi olla kahdessa perheessä, jossa on rakkautta aikuistenkin välillä, kuin yhdessä jossa sitä ei vain ole. Se, että rakkaus loppuu tukiverkottomana pikkulapsiaikana on yleistä ja tavallista – ja normaalia. Ei tälle voinut mitään niissä vallitsevissa olosuhteissa. Onneksi emme kuitenkaan eronneet kahden vuoden sisällä kuopuksen syntymästä, vaan sovimme että katsomme ainakin sen vaikka hampaat irvessä, tuo kun on se vaarallisin aika parisuhteelle ja sitten voi helpottaa.

Mitä halusin tällä sanoa? No, kannustaa samassa tilanteessa olevia pareja juttelemaan asiasta, menemään terapiaan ja sitten päättämään rohkeasti jatketaanko yhdessä. Elämään voi tulla vielä onnea yksinkin, ei tarvitse jaksaa huonoa suhdetta, jossa ei ole seksiä vaan lähinnä kaveruutta. Ei ole häpeä luovuttaa, kun parisuhde on ajanut aikansa ohi.”

Nimim. Eron jälkeen onnellinen

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 19 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

19 vastausta artikkeliin “”Lapsiperhearki tappoi parisuhteeni, mutta eron jälkeen on parempi olla””

  • balanssi sanoo:

    Tässä tulee esiin miehen ja naisen perustavaa laatua oleva ero.

    Miehelle usein riittää, että nainen on ja naiselle pitää olla parisuhteessa suuria tunteita ja draamaa ei riitä hyvä arki ja turvalliset olosuhteet lapselle kasvaa.

    Kliseinen naisen parisuhdehistoria meneekin niin, että

    – ensin ”juostaan juoksuja”
    – sitten kun on pyöritty erilaisten jännämiesten kanssa tarpeeksi pitkään, etsitään se lapsille turvallinen isä jonka kanssa omakotitalo.
    – muutama vuosi lapsiperhearkea, ja huomataan, ettei se toinen jaksakaan sinua enää palvoa ja kerran miehen tullessa kotiin tulee ne kuuluisat sanat ”kulta meidän pitäisi vähän jutella”
    – Sitten ollaankin aloittajan tilanteessa.

    • minullehetikaikki sanoo:

      En minä kyllä ole huomannut tällaista eroa miehen ja naisen välillä. Ihan yhtä hyvin se voi olla mies, jolle ei riitä se tasainen perhearki. Näin oli meillä. Kaikki oli hyvin, mutta aina löytyi miehen mielestä jokin asia mikä oli huonosti. Kun asia korjattiin, tuli hetken päästä taas jokin toinen juttu joka miehen mielestä ei toiminut.
      Meillä mies oli se, jota piti palvoa ja kehua. Oli kuin yksi lapsi muiden joukossa. Kiukutteli, jos ei saanut tarpeeksi huomiota. Oli mustasukkainen lapsille, eikä ymmärtänyt miksi hänen tarpeensa ei enää menekään lasten edelle. Ihmiset puhuvat parisuhteen hoitamisesta, mutta aika monesti se tarkoittaa vain niitä omien tarpeiden tyydyttämisiä.

    • Kahden isä sanoo:

      Omasta mielestä aloittajan tilanteessa korostui tukiverkkojen puute ja tunne siitä että lapsiperhearki ajaa suhteen paitsioon. Haluaisin heittää kysymyksen , että missä määrin arkisen pieni huomaavaisuus, kosketus, voi pitää suhteen tunteen korkealla arvostuksella.

      Jos ”muutama vuosi lapsiperhearkea, ja huomataan, ettei se toinen jaksakaan sinua enää palvoa” johtaa aina suhteen vaihtoon, on jossain kohtaa taaksepäin katsoessa sirpaleisempi historia. Tietyt suhteen vahvuudet tulee esiin ja vahvistuu yhteisistä ongelmista selvitessä. Jos on aina ”uusi lähtö” ei tälläistä vahvuutta synny. Jossain vaiheessa se uusikin suhde arkipäiväistyy. Silloin ollaan pisteessä jossa ollaan taas arkipäiväistyneessä suhteessa, erillisillä lapsilla uusine pelisääntöineen. Ilman pitkän suhteen historiaa. En mä tuomitse ketään. En sitä tarkoita. Mutta aika vähän on meidän kulttuurissa nykypäivänä arvostusta pitkien liittojen säilymiselle. On niin helvetin helppoa olla viehättävä jos ei kanna arkista kuormitusta niskassaan 😀

      Liekö osin kyse siitä että perhearki näyttäytyy aika kaukaiselta asialta varrattuna nuorten elämän ihanteisiin/arvoihin.

  • Kahden isä sanoo:

    Alkuperäinen viesti kirvoitti tunnistamaan nykypäivän asenneilmapiirin. Eli parisuhteeseen kohdistuu perheytymisen jälkeen samat odotukset kuin silloin kuin oltiin kaksin. Jos lisäksi on työssä kilvoittelun ilmapiiri rajallisista kehittymismahdollisuuksista ja on sen verran lainaa niskassa että edellytetään jatkuvasti kahden vanhemman täyspäiväistä työntekoa. Ei oo muuten kohtuullisia odotuksia. Tähän vähän treeniä päälle ja kavereiden näkemistä. Tulee muuten äkkiä kokonaiskuormituksen rajat vastaan.

    Tämä näyttää korostuvan jos on pitkä seestynyt ja vakiintunut kaksinolon jakso ennen ensimmäistä lasta.

    Muut rasitustekijät kohtuullisemmalle tasolle jos lapsiperhearkea aiot rakentaa miellyttäväksi. Jos et tätä tunnistanut etukäteen, olet myös itse vastuussa tarvittavasta muutoksesta. En väitä että olis helppoa. Aina voi asua vähän pienemmin ja taustalla rakentaa seuraavaa askelta. Talous ja stressitaso on ihan toinen, jos on kolme henkeä joista yksi käy töissä. Ja säästöjä kannattaa koittaa rakentaa koko ajan taustalla.

    Ero ja uusi suhde on se helppo ratkaisu. Aikanaan hyvän suhteen uuteen kukoistukseen saattaminen vaatii myös itsetutkiskelua ja uuden elämäntilanteen ymmärtämistä. Se on vaativampi reitti. Silloin kunnioitat sitä puolisoa, jonka kanssa lapsen teit. Vaikka saatkin seksiä aniharvoin.

  • Eronnut sanoo:

    Tämä oli todella lähellä omaa tarinaani. Tosin itse en kadu parisuhdetta, enkä lapsia – lapset on parasta elämässäni.

    Mutta parisuhde muuttui jossain vaiheessa kaverisuhteeksi ja yhteisyritykseksi, joka siinä merkityksessä toimi erinomaisesti – siksi kaikkien on niin vaikea ymmärtää erohalujani. Sitten yksi kaunis pöivä sain rohkeuden ja aloin haastamaan elämän kuvaani, tätäkö haluan lopun elämääni, 30v ja joka pv yhtä suorittamista. Nyt eropaperit vetää, uudessa kodissa ja en vois olla onnellisempi. Lapset on tottuneet hyvin ajatukseen kun ollaan osattu hoitaa asia vanhempina ja jättää heidät ulos meidän asioista. Lopulta on paljon parempi että on kaksi onnellista kotia kuin yksi jossa vanhemmat on yhdessä mutta kituvat.

    Ja paskaa tulee niskaan joka suunnasta, siihen kannattaa varautua, mutta sillä ei ole mitään merkitystä – ne on muiden mielipiteitä ja tää onnen tunne on ainoa joka merkitsee ❤

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Väärä ratkaisu. Jos rakkautta on joskus ollut, eikä kumpikaan ole tehnyt mitään peruuttamattoman pahaa, voi se tismalleen sama rakkaus löytyä uudestaan. Parisuhdekurssille olisi ollut syytä hakeutua.

    Ihan samalla tavalla se uusikin rakkaus laimenee, jos ei opettele puhaltamaan uutta liekkiä kytevään hiileen. Sitten taas puoliso vaihtoon, koska, aaah, eroamisesta tulee niin hyvä olo!

  • Onnellisessa parisuhteessa sanoo:

    Mä uskon, että tällaisissa tapauksissa parisuhde oli lähtökohtaisesti lähtenyt väärille raiteille jo ennen lasta. Kommunikaatiota ei ole ollut aikasemminkaan, koska en usko että lapsi mitenkään todellisuudessa vaikuttaa tähän asiaan.

    Oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Kommunikaatiota oli jo ennen lasta ja lapsen syntymän jälkeen siitä tuli entistä tärkeämpi pilari pitämään parisuhde kasassa. Mitkään ns. treffit yms. ei pidä parisuhdetta kasassa, vain se kommunikaatio. Jos se puuttuu, parisuhde kaatuu ennen mittaan joka tapauksessa.

    Parisuhde on kahden ihmisen välinen asia. Lapsi ei kuulu siihen. On väärin ajatella että lapsiarki rikkoi parisuhteen. Ei, vaan ne kaksi ihmistä keskenään rikkoi parisuhteensa. Lapsiarki tietysti vaatii enemmän organisointia ja enemmän kommunikaatiota. Jos perusta oli jo ennen lasta hutera, on tosi vaikea kaiken väsymyksen keskellä alkaa rakentamaan hyvää perustaa parisuhteelle. Kuitenkaan se arki itsessään ei kenenkään parisuhdetta kaada.

    • Onnellinen parisuhde ja kaksi lasta sanoo:

      Aivan täsmälleen samaa mieltä, olin tulossa kommentoimaan samoja ajatuksia.

  • Onnellinen yhdestä mutta ei lisää kiitos sanoo:

    Juu yhen lapsen olen tehny ja yksin sen kasvattanu, mitään hinkua ei ole koskaan ollut tehdä niitä enempää.
    Nykyisellä miesystävällä ei ole lapsia eikä hän niitä haluakkaan, oman mielipiteeni lisälapsista kerroin heti alkuunsa.

  • Ihmettelijä sanoo:

    Kyllä ihminen on ensin mies tai nainen ja vasta sitten isä tai äiti. Ja kaikkien ei tarvitse lapsia hankkia. Se on ihan jokaisen oma asia ilman syyllistämistä itsekkyydestä. Ja onnellisen perheen ja onnellisten lasten perustana on onnellinen parisuhde.
    Jos elämä pyörii vain lasten asioissa, lasten haarrastuksissa, kaverisynttäreissä ja mitä kaupasta pitää ostaa niin kyllä ei ole ihme, jos parisuhde kuivuu kokoon ja elämästä tulee uhrautuvaa suorittamista. Ja ajatus, että jatketaan parisuhdetta sitten kun lapset ovat isoja on absurdi. Ja myös haitaksi lapsille. Kaikilla, myös äideillä ja isillä on tämä yksi elämä joka on tässä ja nyt.

  • Arjen keskeltä sanoo:

    Tunnistan kirjoituksesta monia asioita. Myös meillä parisuhde muistuttaa monella tavoin ystävyyssuhdetta tai ”yhteisyritystä”. Treffi-iltoja on ehkä kerran pari vuodessa. Ruuhkavuosiarki on rankkaa ja jossain vaiheessa haaveilin erosta saadakseni joskus omaa aikaa. Lapsia en ole silti missään vaiheessa katunut tai neuvoisi jättämään tekemättä. Minulle lasten myötä elämään on tullut uusi ulottuvuus ja ”merkitys” sekä uudenlaista rakkautta. Nyt lasten kasvettua taaperoiän yli on välillä tilaa omille ajatuksillekin. Olen nykyisessä tilanteessa onnellinen.

  • minullehetikaikki sanoo:

    Tuntuu oudolta, jos ihmisille tulee yllätyksenä, että lapsiperhearki on raskasta ja kuormittavaa. Siihen menee voimat, ja parisuhde jää usein silloin lasten jalkoihin jos ei tukiverkkoa ole käytettävissä. Etukäteen voisi puhua siitä, että kuinka selvitään se 15-20 vuotta sitten kun niin käy. Kamalaa syyttää lapsia siitä, että parisuhde ei kestä!
    Molempien pitää ymmärtää, että ensisijaisesti huolehditaan omasta jaksamisesta ja lapsista, ja sen jälkeen (jos voimia on) voidaan keskittyä siihen toiseen aikuiseen ihmiseen ja parisuhteeseen. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, jos puolisoilla on erilainen arvojärjestys (niin kuin omassa avioliitossani oli). Jos toinen laittaa parisuhteen tai omat tarpeensa lasten edelle, ja toisella lapset ovat sijalla yksi, niin voi käydä huonosti.
    Jos minulle olisi 20 vuotta sitten selvinnyt lasten isästä tämä perustavanlaatuinen ero arvomaailmoissamme, tuskin olisin alttarille astellut ja perhettä hänen kanssaan perustanut.
    Itselleni avioliitto on pyhä, ja olin ajatellut, että kaiken se kestää myötä- ja vastamäessä. Vuosien jälkeen kävi kuitenkin hyvin selväksi, että toinen ei ollut varautunut vastamäkiin. Ei ollut valmis jäämään ”kakkoseksi”.
    Kirjoituksesta pisti silmään, että erosta on vuosi, ja molemmilla uudet perheet. Minusta jo tämäkin kertoo jotain nykyajan arvoista… Kauhea kiire saada itselle mielihyvää. Muutaman vuoden päästä voi taas vaihtaa, kun arki ei enää tunnukaan kivalta.

  • Bye bye sanoo:

    Ihan asiaahan tämä on. Mutta on myös meitä, jotka katuvat parisuhdetta mutta eivät lapsia. Kunpa olisin vaan tajunnut olla menemättä naimisiin ja pitänyt omat asunnot. Samalla tavalla olisin silloin hoitanut ja elättänyt lapset kuin nytkin. Miehestä on pelkkä suunnaton riesa joka heittelee kapuloita jokaisiin rattaisiin. Oikeudenkäyntiin en nyt suostu, koska nuorimmankin täysi-ikäisyyteen on enää pari vuotta. Sen jälkeen ukko saa vetää vaikka v—tun päähänsä, kunhan se ei ole minun.

  • Pikkulintu sanoo:

    Meillä on vajaan vuoden ikäinen vauva ja kaikki tukiverkot monen tuhannen kilometrin päässä. Kuvauksesi osui kieltämättä nappiin meidänkin parisuhteen osalta, mutta… en silti ikimaailmassa katuisi tapahtuneita, vaikka ero tulisi, tai voisi suositella muille lapsettomana pysymistä. Lapseni on, arjen uuvuttavuudesta huolimatta, ylivoimaisesti parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Hän on maailman rakkain ihminen minulle, ja uskallan sanoa, että miehelle myös. Jos parisuhteemme ei lopulta kestä, niin se ei kestä. Kaikki oli silti sen arvoista, että sain elämääni tämän pienen ihmisen.

  • Maaria sanoo:

    Itse koen että vanhemmuus on vain parantanut parisuhdetta. Ensimmäisen lapsen jälkeen käytiin kriisit läpi kun haettiin uutta paikkaa ja muuttunutta tilannetta. Mies kasvoi vanhemmuuteen hitaammin.

    En myöskään koe että eron jälkeen tulevat uusperhekuviot olisivat yhtään sen helpompia kun se alkuperäinen ydinperhe.

  • Epätoivoinen sanoo:

    Koen olevani samanlaisessa tilanteessa. Minusta vain tuntuu ettei mieheni ymmärrä, ettemme ole onnellisia, vaan on takertunut tähän oravanpyörään. Keskusteleminen asiasta on todella vaikeaa ja se yleensä menee minun syyllistämisekseni sekä hänen huutamisekseen. En tiedä enää mitä tehdä.

    • S sanoo:

      Vähän samalta tuntuu minustakin…ollaan aina oltu huonoja puhumaan asioista ja siinä suurin syy miksi nyt ollaan eron partaalla. Silloin kun sitten puhutaan niin minä itkeä vollotan ja mieheltä silloin kyllä puhetta riittää ja aina tuntuu että minua syyllistetään, minä olen se syy tähän tilanteeseen,vaikka ollaan todettu moneen kertaan että molemmissa on vikaa.
      Yhdessä oltu 12 v, lapsi on nyt 3,5 v. Ennen lasta parisuhde oli ihan hyvää, ei täydellistä mutta oli hyvä olla. Lapselle annettiin pitkän harkinnan jälkeen lupa tulla jos on tullakseen, kaksi vuotta siihen meni. Ei koskaan oltu mitään koko ajan toisessa kiinni tyyppejä mutta lapsen tulon jälkeen kaikki läheisyys loppui, seksi loppui. Edellisestä kerrasta jo 1,5 v. Aamulla ja illalla vaihdetaan yksi pusu, siinä kaikki. Sekin tuntuu että on vaan pakko, yrittää edes sen verran. Rakkaus on vaan hävinnyt, ilmeisesti minun kohdallani koska mies kuulema rakastaa vaikka tuntuukin että minä olen se joka tehnyt ja tekee kaiken väärin. Minulla on välillä niin ahdistunut olo tästä tilanteesta että koen jo fyysisiä oireita, välillä en juurikaan ajattele asiaa. Välillä olen täysin varma että haluan erota, välillä mietin että kärvistelen lapsen takia vaikka tiedän ettei se saa olla syy jäädä. Eihän näin voi elää omaa elämäänsä…mutta mistä rohkeus lähteä!?!? Toivoisin että mies tekisi sen päätöksen mitä en itse uskalla.
      Lapsi on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja rakastan häntä yli kaiken, lasta en koskaan kadu! Syyt tähän tilanteeseen ovat ihan muualla, ne vain kärjistyivät lapsen tulon jälkeen…

      • Tarina sanoo:

        Nimimerkki S: sinun tilanteesi kuulostaa aivan samalta kuin minun. Meillä lapsia kaksi, ja parisuhde lähes olematon, kun kommunikaatio ei ota onnistuakseen. Koen olevani jatkuvan syyllistämisen ja kritiikin kohteena, mistä johtuen olen välillä ollut ihan oikeasti vähällä tulla hulluksi (hakeuduin jo kerran vähäksi aikaa psykiatriseen hoitoon). Keskustelut juuri sellaisia, että minä itken silmät päästäni ja miehellä riittää sormella osoitettavaa minun virheistäni. Lapset eivät tietenkään ole syypäitä, ongelmat ovat meissä aikuisissa, jotka emme osaa hyväksyä itseämme ja toisiamme sellaisina kuin olemme, mutta tilanne ei varmasti olisi äitynyt tällaiseksi ilman lapsia. Olen haaveillut erosta usein, mutta taloudellinen riippuvuuteni on esteenä. Toisaalta jaksan kuitenkin uskoa, että selviämme ja pystymme vielä luomaan hyvänkin parisuhteen, jos vain kumpikin sitä haluamme ja uskallamme katsoa peiliin. Uskon, että rakkaus löytyy vielä kaiken sen päälle kasautuneen roskan alta.

  • Heli sanoo:

    Kiitos!

    Tämä kirjoitus oli kuin oma tarinani, tosin itse vasta keskellä erokriisiä, vaiheessa jossa vielä yritän ”taistella” parisuhteen puolesta.

    Koska faktat ovat samat kuin tarinassasi, sain tästä paljon ajateltavaa ja voimia hyväksyä tapahtunut.