Lapseni eivät pidä isovanhemmista
”Haluaisin avautua aiheesta isovanhemmat ja heidän käytöksensä. Paljon puhutaan isovanhemmista, joille lasten lapset ovat niin tärkeitä ja varsinkin ne ensimmäiset. No niin meillä oli se tilanne, että tuli eka lastenlapsi isovanhemmille. Alkuun vouhkattiin koko ajan vauvan kimpussa ja haluttiin hoitaa paljon ja myös saivat hoitaa. Pappa otti heti etäisen roolin, pitää sylissä tasan pakon edessä ei muulloin.
Vuodet vieri, tuli lisää lapsia ja mikä muuttui. Vähemmän tarjotaan apua ja sitten tuli kuvioihin arvostelu, kuinka me ei miehen kanssa osata pitää rajoja lapsille ja annetaan lasten tehdä mitä sattuu. Tämä osui ja upposi syvälle. Ei ehkä ollakaan tässäkään asiassa täydellisiä, mutta mitä ajatuksia muilla herää siitä, että isovanhemmat arvostelee vanhempien kasvatustyötä?
Tämän jälkeen arvostelua ollaan kuultu toisenkin kerran ja aivan yhtä pahalle tuntuu. Tiedetään kyllä, että pääsääntöisesti hyvin menee lasten kanssa ja kukaan muu ei pidä meitä lepsuina kasvattajina kuin toiset isovanhemmat. He ovat sitten itse niin ankaria, että meidän lapsetkaan eivät osa tykkää heistä kun aina vaan komennetaan joka asiasta. Taustalla myös sellaista jännää tunnekylmyyttä lapsia kohtaan. Vauvoja sylitetään ja ihannoidaan, mutta kaksvuotiaasta ylöspäin lapsia ei enää huomioida mitenkään eikä varsinkaan ikinä ihastella heitä ääneen tai kehuta.
Jossain kohtaa toivoin, että meidän lapsilla olisi jotain merkitystä isovanhemmille, mutta pikku hiljaa nostimme kädet pystyyn. Velvollisuudesta mummo tarjoaa hoitoapua harvoin, mutta lapset ei halua häntä tai pappaa hoitamaan ja monesti on hoitamisen jälkeen ollut jälkipuinteja siitä kun joku lapsista ei ole totellut vaikka on kielletty. No mitä tuohon sanoisi? Voidaanhan me lapsille sanoa, että totelkaa isovanhempia mutta kyllä se minusta vika on heissä jos ei lapset tottele.
Me vanhemmat itse pärjäämme hyvin lastemme kanssa ja myös päikystä sekä muilta tulee kehuja kuinka lapsemme ovat rauhallisia ja kilttejä. Mutta isovanhempien mielestä meidän lapset ovat villejä. Vertaistukea kai tässä haen, onko kellään muulla samanlaista? Hyväksi havaittu keino on ollut se, että on mahdollisimman vähän isovanhempien kanssa tekemisissä. Rakkautta on kauhean vaikea väkisillä yrittää luoda lasten ja isovanhempien välille.
Tässäkin minusta pallo on isovanhemmilla? Lapset kyllä hakee huomiota ja olen monesti aatellutkin, että sitä haetaan huonolla käytöksellä kun sillä sitä vaan saa.
Nimim. Äiti
Artikkelikuva Janko Ferlič
PS. Osallistu maalausremontin arvontaan_
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 21 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Näin itse isovanhempana voin ainakin omasta puolestani sanoa, että rajattomien lasten vierailut ovat välillä hyvinkin raskaita. Vanhemmat eivät katso eivätkä ohjaa lapsiaan yhtään. Availlaan kaikki kaapit, hypitään sängyllä ja sohvalla, valitetaan tarjoilusta, juostaan ruokapöydästä likaisin käsin milloin minnekin. Silloin kun lapset olivat pienempiä sitä sieti jotenkin paremmin, koska eihän niin pienet itse ymmärrä ja olivat mummon ohjailtavissa enemmän. Nyt kun lapset ovat vanhempia, eikä vanhempia edelleenkään kiinnosta opettaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja, niin en yksinkertaisesti halua heitä kotiini. Käyn heillä kyllä, koska siellä sotkeminen ja riehuminen ei niin häiritse.
Varmaan lapsista tuntuu vierailut luonani hyvinkin kurjilta, kun koko ajan saa olla sanomassa jostain, jos ei halua tuntikausia siivota heidän lähdettyään. Ja luonani käy kuitenkin ihan normaalejakin vanhempia lapsineen, jotka katsovat lapsensa perään. Vahinkojahan toki voi aina sattua, eikä se ole vakavaa. Mutta sellainen toisten ihmisten kodin totaali arvostamattomuus on ihan eri asia.
Hei! Täällä toinen kohta 70 v mummi. Jotenkin kirjoitus kolahti, mutta päinvastaisesta syystä eli siitä, että miellä ei ole kielletty lapsia, koska lapsenlapset eivät ole aiheuttaneet ongelmia muuten kuin siten, että he eivät viihdy meidän kanssamme. Heillä on meidän luonamme ”tylsää”. Mikä neuvoksi? Olen yrittänyt hankkia heitä kiinnostavaa materiaalia, mutta ne kiinnostaa vain hetken ja sitten taas halutaan lähteä kotiin. Asumme isossa omakotitalossa, jossa on suuri piha, mutta pihallakin on ”tylsää”. Meillä on neljä lastenlasta, joista vanhimman kanssa ei ollut viihtymisongelmia.
Minkä ikäisiä isovanhemmat ovat ja mikä on heidän terveydentilansa ja jaksamisensa, on yksi oleellinen kysymys. Eivät iäkkäät aina kerro vaivoistaan, joita väistämättä tulee, valittaminen kuormittaa..
Toisaalta pyrkisin ymmärtämiseen puolin ja toisin. Keskustelemalla suoraan näistäkin yleensä selviää.
50-luvulla syntyneiden isovanhempien on ollut hyvin vaikea ymmärtää meidän arkea monikko- sekä erityislapsiperheenä. Heistä me olemme lepsuja, laiskoja ja lelliviä.
Erityislapsellamme on aistiherkkyyttä, hajut saavat fyysisesti voimaan pahoin, ruoka tuntuu suussa niin pahalta, että itku tulee, vaatteet ahdistavat ja polttavat ihoa. Kaksosten kanssa olemme menneet sieltä missä aitaa ei ole koskaan ollutkaan, koti on ollut sekaisin, lapsille syötetty eineksiä, ja välillä jompikumpi on joutunut itkien odottamaan vaipan vaihtoa tai ruokaa.
Lapset huomaavat nyt isompina meidän arvostelun ja isovanhempien järkkymättömät säännöt. Olemme paljon keskustelleet isovanhempien kanssa, että toivomme ymmärrystä, koska kun he ovat olleet itse vanhempia, elämä oli hyvin erilaista. Heillä ei ollut kaksosia, eikä erityislapsia. Anoppi oli kotona, kunnes nuorin meni kouluun: meillä ei ole tähän taloudellisesti mahdollisuutta eikä edes halua.
Ihan kirjallinen info aistiherkkyyksistä on auttanut heidän asenteidensa muutoksessa paljon.
Lasten kanssa olemme jutelleet, että silloin kun isovanhemmat ovat olleet itse lapsia, rahaa ja ruokaa on ollut vähän, sitä ruokaa on ollut syötävä, koska muuten olisi ollut nälkä. Siksi isovanhemmille varsinkin syöminen on iso asia ja haluavat teille parasta ja tarjota teille ”hyvää ruokaa”, mistä te ette nyt vain satu tykkäämään, ainakaan vielä. Ja olemme sopineet, että yritetään kovasti ainakin maistaa. Isovanhempien kanssa on ruvettu sopimaan vähän etukäteen mitä ruokaa laitettaisiin, tai että otamme eväät aistiherkälle mukaan, että yhteinen ruokailu pysyisi ilon puolella.
En saa tavata lapsenlastani. Siitä on kohta 4 vuotta kun viimeksi tapasin. Pienenä sain hoitaa mutta nyt aikuisuuden kynnyksellä en saa edes tavata.
Älä piittaa, anna silti tavata. Lapset päättää isompana tavata.
Meillä on tyttöjä ja serkut on poikia. Saman ikäisiä suurinpiirtein. Lasten isovanhemmat suosivat vain toisia.. Näiden poikien kanssa touhutaan. Pelataan, retkeillään ja ostetaan lelut ja vaatteet. Tapaavat monta kertaa viikossa, meitä ehkä 1xkk, vaikka asutaan kaikki samalla paikkakunnalla. Meidän tytöille ostavat vain lahjakortteja, eivät muka muuta osaa.. Ja jos pakosta joutuvat ottamaan hoitoon, menee koko vierailu lasten tuijottaessa ruutua. Lapset myös kertoneet, että mummo huutaa, jos yrittävät leikkiä jotain.. yritämme silti pitää yhteyttä ja käydä kylässä. Aina, kun heille sopii. Onneksi lapset vielä niin pieniä, etteivät tajua, miten eriarvoisia ovat serkkujen kanssa. En tiedä, johtuuko siittä, etteivät osaa olla tyttöjen kanssa, vai mistä. Olen myös yrittänyt löytää vikaa itsestä, mutta en tiedä missä olisin tehnyt väärin..
Kannattaa aina muistaa, että jokainen ihminen on oman aikansa lapsi. Se mikä tänä päivänä katsotaan tunnekylmyydeksi, oli toisessa, menneessä ajassa hyväksyttävää tunnehallintaa. Samoin ne kasvatusopit olivat mitä olivat. Valtio ja kirkko ovat aina halunneet puuttua siihen miten tulevia kansalaisia kasvatetaan, ja jälki on välillä ollut aika karua, otetaan esimerkiksi kirkon lanseeraama piiskausohje, joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Siinäpä sitä kasvatusohjetta kerrakseen. Toinen oli järjetön ohjeitus vauvojen hoitoon neljän tunnin välein, ja muutoin vauvaan ei saanut koskea. Muistaakseni Suomessakin ihannoitiin jossain vaiheessa preussilaista sotilaallista kasvatustapaa, jossa pojista pyrittiin kasvattamaan tunteettomia sotilaita. Kaikkia kummallista on kokeiltu, joten ei ihme jos ne isovanhemmat ovat hiukan, noh omituisia. Kannattaa kysellä heidän lapsuusmuistoja, ja varsinkin siitä miten heidät itsensä on kasvatettu. Voitte kuulla uskomattomia tarinoita, ja ihmetellä miten isovanhemmat ylipäänsä selvisivät aikuisiksi.
Puhut asiaa. Omien lasten isovanhemmat asuivat kaukana ja pysyivät valitettavan etäisinä. Itse päätin mummuna olla mahdollisimman paljon lastelasten kanssa ,koska koin edellä mainitun isona puutteena. Olen lapsilleni myös kiitollinen,koska he mahdollistivat yhteydenpidon. Rakastan lasteni lapsia ja hekin tuntuvat pitävän minusta. Rakastavia ihmisiä saisi olla paljon kaikkien lasten elämässä ja he heijastavat eteenpäin sitä mitä ovat saaneet. T. Mummu
Usein sukulaiset tai ystävät eivät kehtaa sanoa ajatuksiaan suoraan. Vaikka vanhemmat kokevat pärjäävänsä hyvin, se voi todellisuudessa olla kaverivanhemmuutta, missä lapsi saa päättää mitä tehdään. Ei ole syytä kiukutella kun ei ole ikäviä rajoja. Isovanhempien luona vastaava käytös ei onnistukaan ja tulee ristiriitoja. Päiväkodissa lapsilla on selkeät rajat ja usein muualla huonosti käyttäytyvä lapsi asettuu päiväkodin sääntöihin ongelmitta. On vaikeaa sanoa, mistä teidän tapauksessa on kyse. Ehkä isovanhempien näkemys kasvatuksesta on jäänyt 70-luvulle.
Itse isoäitinä vältän kommentoimasta lastenlasteni kasvatusta, mutta meillä mummolassa lapset tottelevat aikuisia ja tietyt rajat on olemassa (esim ketään ei lyödä). Silti suhtaudun lapsiin lämmöllä, teen heidän kanssaan asioita ja keksin toimivia keinoja kun lapsia kiukuttaa. Lapset viihtyvät meillä ja saavat puuhata kaikenlaista mukavaa, mikä maalla onnistuu, mutta kotona kaupungissa ei ole mahdollista (esim ajaa mönkijällä pihalla). Aikuisen pitää olla se, joka linjaa turvalliset rajat, ettei lapsen pidä kantaa asioista vastuuta.
Ei minunkaan lapset. Ovat jo aikuisia, eivätkä taineet menettää mitään.
Kiitos kaikille kommenteista. Tää on vähän herkkä aihe ja paljon on tästä puhuttu mieheni kanssa. Katkeruus meinaa joskus tulla. Tässä painaa myös se, että kahden muun perheen lastenlapsille ollaan enemmän tarjoamassa apua, heistä aina puhutaan ja tuntuu että meidän lapset ei oikein ole yhtä tärkeitä kuin nämä muiden perheiden lapset. Ent onko tässä iällä väliä, muiden perheiden lapset ovat pieniä (1-3 vuotiaita) ja meillä löytyy jo vähän vanhempia joten heille ei sitten enää osatakaan rakkautta näyttää. Vauvoina meidänkin lapsia on tosiaan vielä huomioitu.
Ollaan myös annettu palautetta takaisin päin isovanhemmille. Muun muassa siitä, että lapset saattavat huonolla käytöksellä hakea vain huomiota heiltä. Mutta jotenkin tullut sellainen mieli et isovanhemmat pysyvät kannassaan ja jos lapset ei tee niinkuin he haluavat, vika on aina lapsissa eikä koskaan heissä.
Näin 31 vuotiaana voin vihdoin myöntää että en minäkään lapsena pitänyt äidin puoleisista isovanhemmistani isän puolen en ehtinyt koskaan nähdä. Ja myös serkkuni eli äitini siskon lapset ei myöskään pitäneet äidin puoleisista isovanhemmistaan. Ja syy tähän oli se että meitä lapsen lapsia kohtaan oltiin hyvin kylmiä ei koskaan syliin, ei koskaan saanut kysyä mitään,ei tehdä oikeen mitään heidän aikanaan ei heidän kodissaan eikä omassa kodissaan ja muutenkin he asettivat lapset eri arvoiseen asemaan äitini ja hänen siskonsa yrittivät kaikkensa että me lapsen lapset oltaisiin kaikki saman arvoisia mummolle ja papalle,mutta ei onnistunut. No he olivat kuitenkin minun ainoat isovanhempani,mutta silti vieläkin tunnen katkeruutta aika ajoin ☹️ Mieheni isän äiti on aivan ihana ja hän vielä 93 vuotiaana kantaa huolta lapsen lapsista ja heidän puolisoistaan sekä lapsen lapsen lapsistaan on lämmin,sydämellinen ja ihana ihminen. Olen todella kateellinen miehelleni ja hänen siskolleen tuollaisesta mummosta.
Monesti vaan on kyse siitä että mummit ja vaarit ei jaksa energisiä lapsia kuin nuorena!
Niinhän se on, että sukuaan ei voi valita. Itselläni ei ollut anoppia, ja oma äitini ei hoitanut käytännössä lainkaan lapsiani. Suhde heihin oli kylmän etäinen. Muiden sisarusten lapset asuivat mummolassa kesäisin, minun eivät saaneet jäädä koskaan yöksi. Kun kerran kyyneleet silmissä kysyin syytä, äitini vastasi, että olen ainoa lapsi, josta ei tarvitse olla huolissaan. Tämä kaikki on sitten vaikuttanut minun mummouteeni syvästi. Aina valmiina auttamaan ja hoitamaan tasapuolisesti. Ja oikeasti rakastan heitä ikään katsomatta!
Myös isovanhemmille saa ja kannattaa antaa palautetta heidän omasta toiminnastaan. Täytyy myös muistaa että jos ihmissuhde pahentaa omaa tai lapsen hyvinvointia, siitä kannattaa luopua.
Kannattaa miettiä minkälaisen mallin lapsilleen antaa. Sopeutuuko isovanhempien järjettömiin oikkuihin, vai onko ehkä liiankin herkkä hermostumaan heihin? Lapset ovat viisaita tarkkailijoita. Kaikki isovanhemmat eivät ole hyviä ihmisiä. Itse olin tottunut myötäilemään, kunnes lapset naureskelivat, että sieltä se passiivis-aggressiivinen mummo taas tulee. Onneksi olivat äitiään viisaampia!
Meillä lapsenlapset kelpaavat vain, kun tekevät kuten mummo käskee. Nykyään on helpottanut kun hajurakoa mummoon on kasvatettu, mutta ennen lapset olisi pitänyt vaatettaa vain mummon ostamilla vaatteilla, lapset olisivat saaneet leikkiä vain mummon tuomilla leluilla mummon toivomalla tavalla.
Lapset (8 ja 10) eivät halua olla mummon kanssa tekemisissä. Tämä on lisätty minun pitkään syntilistaab, mutta ikinä en ole anoppiani lapsilleni haukkunut. Itseasiassa vältän arjessa koko ihmisen mainitsemista. Fiksut lapset ovat kyllä huomanneet mummonsa ”hankalan” ja ilkeän luonteen. Anoppi haukkuu minua ja lasteni isää lapsille. Jopa silloin, kun olemme paikalla.
Emme ole juurikaan tekemisissä, vuosi vuodelta vähemmän. En näe mitään syytä tukea lasteni ja anopin suhdetta. Näen monta syytä suojella lapsiani anopin seuralta. Pidämme huolen, että lapset eivät esimerkiksi ikinä jää ilman aikuisen valvontaa anopin seuraan.
Meillä lähimpänä asuvalle isovanhemmalle viina on se tärkein. Muut asuvat vähintään parin tunnin ajomatkan päässä. Lapset eivät edes halua käydä kylässä eikä heitä pakoteta. Itse on isovanhempi valintansa tehnyt.
Nimenomaan, rakkautta ei voi pakottaa siihen väliin, missä sitä ei ole ja missä se ei elä.
Myös teennäinen ”välittäminen” on tuhoisaa.
Isovanhempien ei ole pakko rakastaa lapsenlapsiaan, mutta jyllä heidän pitäisi osata pitää mölyt mahassa ja käyttäytyä.
Lapsen ei ole mikään pakko myöskään rakastaa isovanhempaansa, mikäli siltä tuntuu. Lapsi ei järkeile, lapsi tuntee. Jos lapsi ei halua tavata isovanhempaansa, muuta kuin muiden kanssa yhdessä, ei todellakaan saa olla mikään pakko tehdä niin.
Ihmissuhteet on kemiaa, ja aina kemiat vaan ei kohtaa. Aikuisrn ihmisen pitää silti kuitenkin ymmärtää, että lapsi on lapsi ja käyttäytyä aikuisen tavoin.
Kaikissa näissä vastauksissa totuutta. Itse koitan jaksaa selittää lapsille, miksi kiellän ym. Mutta mies vain äksyää heille..kotikasvatuksen erilaisuus.
Koitan löytää iänmukaista tekemistä lapsille..vaan ei koko ajan jaksa touhuta kun ikää tulee.
Saattaa olla, että teistä taas puhutaan muille perheille hyvää ja vertaillaan hyvällä. Kaikki eivät osaa suoraa kommunikointia. Ihan helpottaisi jos asioista juttelisi nätisti suoraan isovanhemmille..