Lapseni eivät pidä isovanhemmista
”Haluaisin avautua aiheesta isovanhemmat ja heidän käytöksensä. Paljon puhutaan isovanhemmista, joille lasten lapset ovat niin tärkeitä ja varsinkin ne ensimmäiset. No niin meillä oli se tilanne, että tuli eka lastenlapsi isovanhemmille. Alkuun vouhkattiin koko ajan vauvan kimpussa ja haluttiin hoitaa paljon ja myös saivat hoitaa. Pappa otti heti etäisen roolin, pitää sylissä tasan pakon edessä ei muulloin.
Vuodet vieri, tuli lisää lapsia ja mikä muuttui. Vähemmän tarjotaan apua ja sitten tuli kuvioihin arvostelu, kuinka me ei miehen kanssa osata pitää rajoja lapsille ja annetaan lasten tehdä mitä sattuu. Tämä osui ja upposi syvälle. Ei ehkä ollakaan tässäkään asiassa täydellisiä, mutta mitä ajatuksia muilla herää siitä, että isovanhemmat arvostelee vanhempien kasvatustyötä?
Tämän jälkeen arvostelua ollaan kuultu toisenkin kerran ja aivan yhtä pahalle tuntuu. Tiedetään kyllä, että pääsääntöisesti hyvin menee lasten kanssa ja kukaan muu ei pidä meitä lepsuina kasvattajina kuin toiset isovanhemmat. He ovat sitten itse niin ankaria, että meidän lapsetkaan eivät osa tykkää heistä kun aina vaan komennetaan joka asiasta. Taustalla myös sellaista jännää tunnekylmyyttä lapsia kohtaan. Vauvoja sylitetään ja ihannoidaan, mutta kaksvuotiaasta ylöspäin lapsia ei enää huomioida mitenkään eikä varsinkaan ikinä ihastella heitä ääneen tai kehuta.
Jossain kohtaa toivoin, että meidän lapsilla olisi jotain merkitystä isovanhemmille, mutta pikku hiljaa nostimme kädet pystyyn. Velvollisuudesta mummo tarjoaa hoitoapua harvoin, mutta lapset ei halua häntä tai pappaa hoitamaan ja monesti on hoitamisen jälkeen ollut jälkipuinteja siitä kun joku lapsista ei ole totellut vaikka on kielletty. No mitä tuohon sanoisi? Voidaanhan me lapsille sanoa, että totelkaa isovanhempia mutta kyllä se minusta vika on heissä jos ei lapset tottele.
Me vanhemmat itse pärjäämme hyvin lastemme kanssa ja myös päikystä sekä muilta tulee kehuja kuinka lapsemme ovat rauhallisia ja kilttejä. Mutta isovanhempien mielestä meidän lapset ovat villejä. Vertaistukea kai tässä haen, onko kellään muulla samanlaista? Hyväksi havaittu keino on ollut se, että on mahdollisimman vähän isovanhempien kanssa tekemisissä. Rakkautta on kauhean vaikea väkisillä yrittää luoda lasten ja isovanhempien välille.
Tässäkin minusta pallo on isovanhemmilla? Lapset kyllä hakee huomiota ja olen monesti aatellutkin, että sitä haetaan huonolla käytöksellä kun sillä sitä vaan saa.
Nimim. Äiti
Artikkelikuva Janko Ferlič
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kiitos kaikille kommenteista. Tää on vähän herkkä aihe ja paljon on tästä puhuttu mieheni kanssa. Katkeruus meinaa joskus tulla. Tässä painaa myös se, että kahden muun perheen lastenlapsille ollaan enemmän tarjoamassa apua, heistä aina puhutaan ja tuntuu että meidän lapset ei oikein ole yhtä tärkeitä kuin nämä muiden perheiden lapset. Ent onko tässä iällä väliä, muiden perheiden lapset ovat pieniä (1-3 vuotiaita) ja meillä löytyy jo vähän vanhempia joten heille ei sitten enää osatakaan rakkautta näyttää. Vauvoina meidänkin lapsia on tosiaan vielä huomioitu.
Ollaan myös annettu palautetta takaisin päin isovanhemmille. Muun muassa siitä, että lapset saattavat huonolla käytöksellä hakea vain huomiota heiltä. Mutta jotenkin tullut sellainen mieli et isovanhemmat pysyvät kannassaan ja jos lapset ei tee niinkuin he haluavat, vika on aina lapsissa eikä koskaan heissä.
Näin 31 vuotiaana voin vihdoin myöntää että en minäkään lapsena pitänyt äidin puoleisista isovanhemmistani isän puolen en ehtinyt koskaan nähdä. Ja myös serkkuni eli äitini siskon lapset ei myöskään pitäneet äidin puoleisista isovanhemmistaan. Ja syy tähän oli se että meitä lapsen lapsia kohtaan oltiin hyvin kylmiä ei koskaan syliin, ei koskaan saanut kysyä mitään,ei tehdä oikeen mitään heidän aikanaan ei heidän kodissaan eikä omassa kodissaan ja muutenkin he asettivat lapset eri arvoiseen asemaan äitini ja hänen siskonsa yrittivät kaikkensa että me lapsen lapset oltaisiin kaikki saman arvoisia mummolle ja papalle,mutta ei onnistunut. No he olivat kuitenkin minun ainoat isovanhempani,mutta silti vieläkin tunnen katkeruutta aika ajoin ☹️ Mieheni isän äiti on aivan ihana ja hän vielä 93 vuotiaana kantaa huolta lapsen lapsista ja heidän puolisoistaan sekä lapsen lapsen lapsistaan on lämmin,sydämellinen ja ihana ihminen. Olen todella kateellinen miehelleni ja hänen siskolleen tuollaisesta mummosta.
Monesti vaan on kyse siitä että mummit ja vaarit ei jaksa energisiä lapsia kuin nuorena!
Niinhän se on, että sukuaan ei voi valita. Itselläni ei ollut anoppia, ja oma äitini ei hoitanut käytännössä lainkaan lapsiani. Suhde heihin oli kylmän etäinen. Muiden sisarusten lapset asuivat mummolassa kesäisin, minun eivät saaneet jäädä koskaan yöksi. Kun kerran kyyneleet silmissä kysyin syytä, äitini vastasi, että olen ainoa lapsi, josta ei tarvitse olla huolissaan. Tämä kaikki on sitten vaikuttanut minun mummouteeni syvästi. Aina valmiina auttamaan ja hoitamaan tasapuolisesti. Ja oikeasti rakastan heitä ikään katsomatta!
Myös isovanhemmille saa ja kannattaa antaa palautetta heidän omasta toiminnastaan. Täytyy myös muistaa että jos ihmissuhde pahentaa omaa tai lapsen hyvinvointia, siitä kannattaa luopua.
Kannattaa miettiä minkälaisen mallin lapsilleen antaa. Sopeutuuko isovanhempien järjettömiin oikkuihin, vai onko ehkä liiankin herkkä hermostumaan heihin? Lapset ovat viisaita tarkkailijoita. Kaikki isovanhemmat eivät ole hyviä ihmisiä. Itse olin tottunut myötäilemään, kunnes lapset naureskelivat, että sieltä se passiivis-aggressiivinen mummo taas tulee. Onneksi olivat äitiään viisaampia!
Meillä lapsenlapset kelpaavat vain, kun tekevät kuten mummo käskee. Nykyään on helpottanut kun hajurakoa mummoon on kasvatettu, mutta ennen lapset olisi pitänyt vaatettaa vain mummon ostamilla vaatteilla, lapset olisivat saaneet leikkiä vain mummon tuomilla leluilla mummon toivomalla tavalla.
Lapset (8 ja 10) eivät halua olla mummon kanssa tekemisissä. Tämä on lisätty minun pitkään syntilistaab, mutta ikinä en ole anoppiani lapsilleni haukkunut. Itseasiassa vältän arjessa koko ihmisen mainitsemista. Fiksut lapset ovat kyllä huomanneet mummonsa ”hankalan” ja ilkeän luonteen. Anoppi haukkuu minua ja lasteni isää lapsille. Jopa silloin, kun olemme paikalla.
Emme ole juurikaan tekemisissä, vuosi vuodelta vähemmän. En näe mitään syytä tukea lasteni ja anopin suhdetta. Näen monta syytä suojella lapsiani anopin seuralta. Pidämme huolen, että lapset eivät esimerkiksi ikinä jää ilman aikuisen valvontaa anopin seuraan.
Meillä lähimpänä asuvalle isovanhemmalle viina on se tärkein. Muut asuvat vähintään parin tunnin ajomatkan päässä. Lapset eivät edes halua käydä kylässä eikä heitä pakoteta. Itse on isovanhempi valintansa tehnyt.
Nimenomaan, rakkautta ei voi pakottaa siihen väliin, missä sitä ei ole ja missä se ei elä.
Myös teennäinen ”välittäminen” on tuhoisaa.
Isovanhempien ei ole pakko rakastaa lapsenlapsiaan, mutta jyllä heidän pitäisi osata pitää mölyt mahassa ja käyttäytyä.
Lapsen ei ole mikään pakko myöskään rakastaa isovanhempaansa, mikäli siltä tuntuu. Lapsi ei järkeile, lapsi tuntee. Jos lapsi ei halua tavata isovanhempaansa, muuta kuin muiden kanssa yhdessä, ei todellakaan saa olla mikään pakko tehdä niin.
Ihmissuhteet on kemiaa, ja aina kemiat vaan ei kohtaa. Aikuisrn ihmisen pitää silti kuitenkin ymmärtää, että lapsi on lapsi ja käyttäytyä aikuisen tavoin.