Varmaan tiedät tunteen. Sinulla on maailman ihanin ja suloisin lapsi, jota haluat helliä ja suukotella – mutta voisiko joku nyt pliis viedä tuon lapsen pois niin ETTÄ SE EI KOSKE MINUUN.

Mitä pienempi lapsi, sitä suuremmassa fyysisessä kontaktissa hänen kanssaan pitää olla. Kosketus on kehitykselle välttämätöntä, ja luonto onkin järjestänyt niin, että yleensä se on myös ihanaa. Lapset ovat söpöjä ja suloisia ja ihania ja rakkaita, ja heitä haluaa helliä.

Mutta monesti aikuisella ihmisellä on myös tarve omaan tilaan. Ja on hirveän vaikeaa, että joku on iholla koko ajan. Siis AIVAN KOKO AJAN. Ihan pikkuisen vauvan kanssa se on vielä suhteellisen ok, mutta puolisoa joutuu ehkä hätistämään kauemmaksi kun vuorokaudesta tarvitsee edes pari minuuttia niin, että ei anna kroppaansa toisen käyttöön.

Kun lapsi kasvaa, asiasta tulee monimutkaisempi. Häntä haluaa edelleen halia, helliä ja suukotella, mutta oman tilan tarve kasvaa molemmilla. Lisäksi on vielä sellainen vaikeus, että kun ennen oma vartalo oli kokonaan vauvan käytettävissä, isommalle lapselle täytyy opettaa, mihin sopii koskea ja mihin ei.

Ennen lapsi sai koskea rintoihin, mutta nyt se tuntuu oudolta, ja itselle tulee siitä vaikea olo. Mutta myös kieltämisestä tulee vaikea olo.

Lapsi haluaa syliin ja janoaa kosketusta, mutta välillä on sellainen olo, että on tyhjiin ammennettu kaivo. Kaikki koskevat minuun ja imevät minusta ravintoa tai energiaa, enkä saa tarpeeksi päättää, milloin minuun kosketaan ja milloin ei, on monelle tuttu ajatus.

Sitä ymmärtää kyllä, että on normaalia kaivata omaa tilaa ja ruumiillista koskemattomuutta. Mutta silti tuntuu todella pahalta ja väärältä haluta omaa rauhaa ja tilaa. Minkälainen äiti väistää lapsensa kosketusta?! Mikä ihmishirviö olen, kun joudun taistelemaan vastaan sitä halua, että työntäisin lapsen kauemmaksi?

Monesti on helpointa koskettaa lasta ohimennen tai vaikka hiuksia kammatessa. Se, että asettuisi vain hellimään, tuntuu joinain päivinä vaikealta. Haluan olla minä ja vain minä! Haluan tietää missä rajani menevät ja haluan päättää niistä itse! Ennen kaikkea haluan päättää siitä, kuka koskee minua ja milloin.

Mutta se ajatus sopii niin huonosti yhteen vanhemmuuden kanssa. Saako lapsen rakkaus ja hellyys ällöttää äitiä, vai pitäisikö aina ja joka tilanteessa olla syli ja mieli avoinna?

Nimim. Omaa tilaa kiitos

P.S. Ällöttääkö sinuakin tehdä lantionpohjan jumppaa?

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

5 vastausta artikkeliin “Lapsen hellyys ällöttää minua”

  • Ärsyyntynyt sanoo:

    Kaikesta sitä näköjään saa ongelman itselleen tehtyä!
    Ei ole kiintymysuhde oikein rakentunut jos oman lapsen läheisyys ällöttää. Toki siihen saatavilla oloon väsyy ja silloin on otettava se tauko jotta jaksaa. Lapsen tarvitsevuus voi yllättää.

    Oman lapsen syntyessä peilaa omaa lapsuutta ja kokemuksia, voi tulla isokin kriisi. Jos esim oma äiti ei ole pitänyt sylissä tai näyttänyt tunteita, kannattaa miettiä jatkaako samaa linjaa vielä seuraavaan sukupolveen. Lapsi myös vaistoaa vanhemman tunteet todella hyvin.

    Pyytäkää apua, kasvakaa aikuisiksi, menkää terapiaan! Ja ennenkaikkea lapsen etu on tärkein, ei se miltä vanhemmasta sattuu tuntumaan!

  • JKurkkari sanoo:

    Lapsen kosketus ei yleensä ole ongelma niinkään, kuin vaatteissa roikkuminen. Erityisesti paidan kauluksesta kiinni pitäminen tuntuu tuovan jotain turvallisuuden tunnetta, joten tuntuu pahalta kieltää se välillä lapselta, mutta kun ei vaan aina jaksa. Inhoan muutenkin vaatteista nyppimistä ja olen pienestä asti ollut herkkä esim. sille, jos sukan saumat tai vaatteet muuten on jotenki huonosti.

    Mies tässä ehkä enemmän kärsii, kun tosiaan lapsi tarvii sitä eri tavalla, ja hänen kohdallaan venyminen vie kosketuskapasiteettia mieheltä. Lapsen mentyä nukkumaan on lähinnä sellanen olo että kenenkään ei muuten tartte koskea ollenkaan.

  • Äläkoske sanoo:

    Ihan oikeasti, minua ällöttää todella kovin kun lapsi tulee halaamaan. On sellainen olo, että tekee hän sen miten vain, se ei tunnu yleensä yhtään ihanalle.. ja tuntuu pahalle sanoa kokoajan ei nyt(kään), eikä tänään(kään). Mietin, onko hänen tapansa koskettaa samanlainen kuin jollakin ikävällä lapsuuteni ihmisellä, mutta en muista kyllä yhtään ketään joka tulisi hänestä mieleen. Pelkään aiheuttavani hänelle omalla käytökselläni huonon itsetunnon, kun edes äiti ei halua halata.

    Olen usein pohtinut mistä tämä johtuu. Enkö rakasta lastani? Vai onko minun vaikea vastaanottaa niin pyyteetöntä rakkautta?

    Kurjaa sanoa, mutta ihana että joku muukin tuntee samoin! Pelkäsin olevani ainoa ja siksi vaikenin asiasta!

  • Tanja sanoo:

    Tärkeä asia. Itse olen ajatellut, että asettamalla rajat lapselle ruumiini koskemiseen, myös he oppivat asettamaan omat rajansa omaan ruumiiseen. Esimerkistä lapsetkin oppivat parhaiten.

    • Läheisyys on lääke sanoo:

      Minulla on ollut kylmä äiti.
      Oma tyttäreni ei oikein pidä kosketuksesta.
      Itse koen olevani lämmin ihminen ja pidän läheisyydestä. Onneksi ihana miesystävä.