”Kuvittelin huutamisen olevan normaalia kommunikointia”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Luin jonkun muun huonon äidin juttua siitä, miten hän kauhistelee miehensä huutamista lapsilleen ja näiden tavaroiden heittelyä. Aloin ensin itsekin kauhistella, mutta sitten muistin, että meillähän oli juurikin tuollaista. Joskus lapsena joku meidän kaverikin kysyi, että oletteko te aina vihaisia toisillenne, kun teillä huudetaan niin kovasti. Aina konfliktin aikana, ja konflikteja oli melkein päivittäin, koko porukka kerääntyi karjumaan toisilleen. Muistan vain, että kuvittelin sen olevan ihan normaalia kommunikoimista.
Onneksi ex-mieheni opetti minulle jo kauan sitten sen, että huutaminen ei ole normaalikommunikointia. Siksi olen onneksi saanut katkaistua tuon huutamisen ja haukkumisen kierteen omassa perheessäni ja oma lapseni on erittäin hiljainen ja rauhallinen, eikä koskaan korota ääntään. Muistan sen, että kun lopetin huutamisen kotona, tuntui kuin joku rauha olisi laskeutunut päälleni. Huvittavaa on se, että perheenjäseneni, tai siis siskoni ja isäni, eivät koskaan hyväksyneet sitä, että meidän läsnäollessamme ei saa huutaa ja metelöidä. Olen useamman kerran pakannut autoni ja sanaakaan sanomatta poistunut paikalta, kun se normaali mesominen on alkanut. Miksi kuuntelisin solvaamista ja huutamista varsinkin kun en siihen halua ottaa osaa? Olen aikuinen ihminen ja minä voin lähteä tilanteesta jos se ei minua miellytä. Varsinkaan lapseni ei tarvitse sellaista kuunnella.
Olen sanonut, että kaikkia kuuluu kohdella normaalien käytöstapojen mukaisesti. Se ei käy siskolleni ja isäni on jo kuollut. Kummallista, että jotkut ihmiset eivät vain yksinkertaisesti kasva aikuiseksi – koskaan. Onneksi itseään voi muuttaa ja kaikkea ei tarvitse sietää. Aikuinen ihminen voi valita seuransa ja toimintatapansa. Omia lapsiaan pitää puolustaa ja suojella pelottavilta ihmisiltä. Olivat ne pelottavat ihmiset vaikka omia vanhempia tai muita sukulaisia. Harmi, ettei minua suojellut kukaan.”
Nimim. Kuuroksi huudettu
Artikkelikuva Heather M. Edwards.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lasten ollessa pieniä tuli kyllä huudettua väsyksissään ja kovaa. Äänihuulet hellänä ja ääni käheänä sen jälkeen. Silti ajattelin, että se on paljon parempi kuin käsiksi käyminen, johon jälkimmäiseen en onneksi koskaan sortunut, vaikka mieli teki monasti jossakin vaiheessa lapsiperhevuosia. Ai että miten lapset osaavatkin olla rasittavia.
Nyt lapset jo isot 21 poika ja 18 tyttö ja niitä minun huutamisia välillä muistelevat naureskellen. Aiheet huudoille olivat yleensä lähinnä huvittavia.
Kumpikin lapsista on sanonut monasti ääneen, että heillä on ollut hyvä lapsuus ja on hyvä koti ja vanhemmat. <3. Eivät ne siitä huutamisesta onneksi rikki ole menneet.
Nimim Kuuroksi huudettu. Olet hienosti kasvanut irti huonosta perinteestä, se on suuri onni Sinulle ja perheellesi❤️
En huuda eikä meillä huudeta.
Todella hienoa, että olet onnistunut katkaisemaan huutamisen ja huonon kommunikoinnin kierteen! Se ei ole helppoa, sillä kotoa opitut vuorovaikutustaidot istuvat tiukasti kiinni; niille sokeutuu ja toisaalta joskus ei yksinkertaisesti osaa tehdä muutakaan, vaikka tiedostaisikin ongelman. Uskon, että oma lapsesi osaa isompana arvostaa sitä, ettet jäänyt altistamaan häntä räyhäämiselle isäsi/siskosi luona. On tärkeä opetus lapsellekin, että tilanteista on lupa poistua, jos tulee tavalla tai toisella huonosti kohdelluksi.
Ex-mieheni harrasti kiukkuusta/aggressiivista kommunikointia ja itselleni se oli erittäin ahdistavaa, kun itse olin kotona oppinut hyvin erilaisen vuorovaikutustavan. En muuten pelkää konflikteja, mutta se kaikesta rageilu oli todella kuormittavaa.
Itse olen pyrkinyt olemaan huutamatta, mutta ei ole kovin helppoa, kun lapset on oppineet et sitten vasta ollaan tosissaan kun äänitasot nousee 🙁
Äsken kysyin tyttäreltä et miten kahden vuoden projekti huudon vähentämisestä on onnistunut. Hän totesi että on huutaminen vähentynyt paljon. Mutta silti on aina itsellä huono omatunto kun ääntään ”joutuu” korottamaan 🙁 Josko projekti edistyisi lisää, kunhan saisi nelivuotiaan uskomaan että lyöminen ei ole ratkaisu kaikkeen, ja tahtoaan ei saa läpi se, joka lujiten karjuu… 😀
Tavoitteena pidän sitä, että meillä huudettaisi vain ilosta, riemusta tai jos on satuttanut itsensä 🙂 Hitaasti mutta varmasti kohti tavoitetta.
Ex-mieheni ei nähnyt omassa huutamisessaan (sisälsi myös solvaamista, nimittelyä, ovien ja seinien hakkaamista nyrkillä yms.). Muutoin hän koki, että en antanut hänen ilmaista tunteitaan ja että piti olla ylivarovainen omassa kodissaan. Minä taas koin, että riidellä saa ja äänikin siinä monesti saattaa vähän nousta, mutta se ei tarkoita sitä että on siedettävä tuollaista uhkaavaa ja loukkaavaa käytöstä. Voimakkaasti periytyvää on, kotoa oppinut ja lapsemme nyt häneltä. Ero tuli, monistakin syistä tämä mukaan lukien.
Aamen ja juurikin niin! Onnittelutt sinulle, kun olet pystynyt katkaisemaan sukupolvien ketjun. Huutamisesta kärsivät kaikki eikä siitä ole hyötyä kuin silloin, jos toinen on fyysisesti kaukana.