Käydäänpäs vaa’alla
Vuodenvaihteessa on tapana puntaroida. Itseä, parempaa puoliskoa, omaa takapuoliskoa ja myös elettyä elämää. Puntarissa on yleensä liikaa eikä liian vähän.
Pyhien seutu on otollista aikaa puntaroida Vantaan surullista perhesurmaa ja muita kotimaisia perhemurhia tältä vuodelta. Perhe Ikaalisissa, perhe Varkaudessa, perhe Tyrnävällä, Perhe Kouvolassa. Ei pitäisi olla näin monta menetettyä perhettä eikä ennen kaikkea näin monta menetettyä lapsen elämää. Se, että surmaa kokonaisen perheen, kertoo käsittämättömästä määrästä ahdistusta. Ei perhettä surmata sattumalta suutuksissaan vaan viimeisenä epätoivon hetkenä kun ympärillä on pelkkä synkkyys. Ei enää mitään valoa näkyvissä, ei missään eikä koskaan tulossakaan.
Niin suuri määrä ahdistusta on näkyvää. Kenellä on näköhäiriö, kun surmat silti tapahtuvat? Vissiin kaikilla meillä on näköä rajoittavaa kaihia. Me olemme tottuneet olemaan puuttumatta ihmisten asioihin, koska ihmisten asioihin ei ole tapana puuttua. Omissakin on tarpeeksi, kyllä sen joku muu hoitaa. Samaan aikaan viralliset jotkut muut ovat lakanneet olemasta olemassa. Kunnat eivät anna lapsiperheille kotipalvelua, neuvoloissa supistetaan, kouluterveydenhoitaja rientää monen koulun välillä ja kappas kukaan ei huomaa, että perheen aikuinen on sortumavaarassa tai jo sortunut. Harva kirjoittaa Facebookiin, että taidan tappaa nyt lapseni ja itseni sen perään.
Me olemme nykyään niin yksin. Me hoidamme lapsemme yksin, yhä useammin ilman mummoloita ja muita sukulaisia, me yövalvomme korvatulehdukset yksin, me suremme yksin, me murrumme yksin. Ei tämä mikään lintukoto elää ole tämä maa, jossa eläminen on kallista, palkat pieniä, työtahti entistä tiukempi ja jos työttömäksi joutuu, takaisin työlliseksi ponnistelu on vaikeampaa kuin Atlantin ylitys uimalla. Yrittämisestäkin mieluimmin rangaistaan kuin palkitaan. Elä tässä nyt sitten lintukotoa yksinäisessä hatarasti rakennetussa linnunpöntössä.
Samaan aikaan kun lehdet kasvattavat irtonumeromyyntiä perhesurmalööpeillä, perheissä tapahtuu näkymättömissä hiljaista lastentuhoa. Vanhemmat pahoinpitelevät Suomessa 50 tuhatta lasta joka vuosi. Se tarkoittaa hakkaamista, tukistelua, lyömistä, tupakalla polttamista, ravistelua, kuristamista ja kaikkea näitä lievempiä lajeja. Puhumattakaan huutamisesta, nälvimisestä, alentamisesta, sorsimisesta, tiuskimisesta ja lapsen kaiken mittaisesta halveeraamisesta. Suomalainen lastenkasvatusilmasto jatkuu sukupolvilta seuraaville. Mistä se lienee saanut alkunsa – elämän kovuudesta, suosta, kuokasta ja Jussista vissiin.
Tämä siitä huolimatta, että meidät on opetettu puolustamaan pieniä eikä sortamaan heitä. Joku meissä aikuisissa ihan tosissaan saa uskomaan, että lapset ihan piruuttaan ärsyttävät aikuisia. Ovat tahallaan hankalia ja pilaavat vanhempiensa elämän olemalla olemassa. Vaikka jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan täysin puhtaana paperina, jonka ympäristö määrää millaista lorua siihen paperiin kirjoitetaan. Loru voi olla maailman kaunein mestariteos tai rujo kauheus, eikä sitä lapselta paljon kysytä.
Eduskunnan joululoma sattui suomalaisen perhesurmakulttuurin kannalta sillä tavalla otolliseen aikaan, että ei tarvitse tuoreeltaan ottaa kantaa. Sitten kun kansanedustajien loma helmikuussa loppuu, voidaan puhua jo uusista tärkeistä aiheista, kuten siitä siirryttäisiinkö markkaan vai lopetettaisiinko Nato. Halla-ahokin voi taas liittyä Facebookiin ja Hakkarainen sanoa neekeri-sanan.
Jos perheiden asia olisi oikeasti merkityksellinen asia, sille olisi jo tehty jotakin. Olisi annettu määrärahoja, säädetty lakeja ja vaadittu kuntia pitämään laeista kiinni. Timo Soini olisi pitänyt sellaisia palopuheita, että kipinät olisivat sytyttäneet toimittajien mikrofonit liekkeihin. Peruspalveluministeri olisi eronnut tai edes ottanut vastuuta.
Että eipäs siellä vaa’alla kovin hyvät näkymät ole. Suomalainen perhe-elämä on palannut Mikko Niskasen kahdeksan surmanluodin käsikirjoitukseen ja kovin ovat näkymät meillä mustavalkoisia.
Julkaistu Annassa 5.1.2012
— Huono Äiti
Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
