Erota vai ei?
Mistä tietää onko parisuhde tarpeeksi onnellinen? Onko ero oikea vaihtoehto, jos tulevaisuus voisi olla parempi erillään? Mistä tietää milloin on aika lähteä, ja milloin riittäisi suhteen korjausliikkeet? Entä jos toinen ei halua korjata, mutta ei erotakaan? Neuvoja kaipaalee lukijamme nimimerkillä Onneton perhe:
”Olen tilanteessa jossa meillä on mieheni kanssa takana reilun 15 vuoden parisuhde, joista 13 vuotta naimisissa. Oltiin aika nuoria kun alkoi lapsia jo tulla, nyt niitä onkin kolme. Kaikki jo kouluikäisiä. On alkanut tulla ajatuksia, olenko onnellinen. Onko toinen osapuoli onnellinen.
Minulla on hyvä työ ja olen kovaa kyytiä luomassa uraa itselleni, vuosien kotiäitiyden jälkeen. Mieheni on ollut omassa työssään yhtä pitkään kuin mitä meillä on yhteisiä vuosia takana. Olen kannustanut miestäni uskomaan unelmiinsa ja yrittämään tavoitella niitä. Arki on sitä, että tullaan töistä, syödään ja mennään nukkumaan. Välissä toki hoidetaan lapset ja koti. Ihan normaalia arkea, kyllä. Mutta jotenkin kaipaan että meillä voisi olla yhteistä aikaa, parisuhdeaikaa. Olen yrittänyt mieheni kanssa keskustella tästä, mutta mitään ei tapahdu. En toden totta muista, milloin olisimme viimeksi olleet kahden edes syömässä.
Olen ehdottanut kahdenkeskisiä ”treffejä”, mutta ne jäävät aina käymättä. Mieluummin hän käy kavereidensa kanssa jossain, tosin sitäkin tekee melko harvoin. Nauramme edelleen toisinaan yhdessä. Mutta meillä ei ole läheisyyttä, ei seksiä kuin max. kerran kolmessa kuukaudessa, mikä sekin tuntuu pakolliselta asialta, joka tulee vain suorittaa.
Miehelläni on ollut melkein jo viimeinen vuosi tapana tiuskia lapsille ja minulle, on lähes jatkuvasti pahalla tuulella. Koen että hän määrää elämässämme kaikesta ja kaiken tulee mennä hänen haluamallaan tavalla. Kun kysyn mikä on vialla, ” – ei mikään”. Olen alkanut ajatuksissani miettiä, millaista elämä olisi ilman häntä. Mutta pian mietin, että annanko liian helposti periksi repiäkseni lapsiltani perheen rikki? Nyt ajatukset erosta ovat jokapäiväisiä, sen jälkeen kun yksi lapsistamme yks kaks sanoi, että ”jos sinä ja isä eroatte, minä ainakin tulen äiti sinun mukaasi”. Selvästikin lapsetkin jo huomaavat ettei kaikki ole hyvin, kun alkavat olla hieman vanhempia ja reagoivat, osa melko vahvasti, isänsä ilkeämieliseen käytökseen.
Olen isälle sanonut, ettei tarvitse purkaa pahaa oloaan lapsiin. Olen kysynyt, mitä hän itse haluaa tulevaisuudelta ja onko hän onnellinen. Vastaus on, hän on onnellinen mutta ei muuta. Keskusteluja olen yrittänyt käydä lukemattomia kertoja, mutta usein se päättyy riitelyyn tai vaihtoehtoisesti sovitaan muuttavamme käytöstämme, mutta melko pian olemme taas samassa pisteessä. Rakastan miestäni, mutta en tiedä rakastanko häntä enää niin, kuten puolisoa pitäisi rakastaa. Mitä minun tulisi tehdä?”
Nimim. Onneton perhe
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 16 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Suora hyppy eroon ei ole hyvä ratkaisu. Pitäisi saada miehestä irti, että mistä se kenkä oikeasti puristaa. Eli onko hän esim. masentunut tai onko taustalla jotain muuta mikä ei päällepäin näy. Sitten kun miehen tilanne ”avattu” niin sitten voit itse alkaa pohtia, että mitä tilanteelle voi tehdä, ja onko suhde pelastettavissa. On koko perheen etu, ettei liian heppoisin perustein lähde eroamaan. Pari-/yksilöterapia erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja silloin kun elämä on tuollaisessa tietynlaisissa käännekohdassa. Voimia!
Pariterapiaan! Ja mies lääkäriin
Itsellä oli sama tilanne, eroa mietin vuosia, juurikin sitä että koska tietää että se on oikea ratkaisu, tähän riitti yksi pieni teko ja muutama sana, ei mitään maatakaatavaa edes, niin silloin tajusin että tämä oli tässä. Ja niin se olikin, erottiin enkä asiaa ole kertaakaan surrut vaan jatkoin onnellisena elämääni. Lasten kanssa ja heidän vuoksi välimme on todella hyvät exän kanssa, asiat hoituu hyvin, samoin raha-asiat. Tietenkin täytyy asua niin että rahat riittää, en raaskisi asua esim omakotitalossa enää. Rivitalo sopinut minulle mainiosti 😊
Meillä yhteisiä vuosia takana yli 20, pari yläkoululaista lasta. Kuvio oli vähän sama, mies aina huonolla tuulella, ei viihtynyt kotona, seksiä oli n. kerran viikossa, mutta oli joskus toivonut, että olisi useammin. Ei kuitenkaan itse tehnyt koskaan mitään, että olisin jaksanut innostua siitä useammin. En itsekään saanut aikaiseksi enempää ja omat aloitteet harvassa. Epäilytti jo vuosia, että ehkä hakee seksinsä muualta, jos ollut tyytymätön. Sitä vähemmän uskalsin olla aloitteellinen. Lopulta oltiin tosi etäisiä, mies huiteli omissa menoissaan, vaikka olin ilmaissut harmitukseni usein. Olin tosi yksinäinen. Kysyin monesti, onko sillä toinen. Ei ole. Aloin kuitenkin olla vakuuttunut toisesta naisesta, muttei ollut todisteita. Pikku hiljaa niitä alkoi kertyä, seurailin tilannetta ja vakuutuin yhä enemmän, olin jo varma, kuka tämä nainen on. Ja sieltähän minä tämän naisen luota mieheni löysin, toista vuotta olivat olleet suhteessa. Sanoin suhteemme päättyvän siihen paikkaan ja mies lähti. Tuli kuitenkin katumapäälle heti ja otin takaisin, koska pitkä suhde ja lapset… Halusin yrittää kaikkeni. Terapiassa käyty ja saatu suhteeseen läheisyys ja seksi takaisin. Luottamusta ei niinkään ole, mutta ehkä sekin ajan kanssa tulee. Neuvoisim aloittajaa, että puhu miehesi kanssa. Luulen, että hän on tyytymätön suhteeseen ja vähään seksiin, vaikkei toista naista olisikaan.
Voisiko miehen käytös johtua jostain sairaudesta, josta hän ei itsekään tiedä?
Meillä on ollut samanlainen tilanne, mies tiuski lähes joka asiasta eikä kiinnostunut juuri mistään. Seksikin harveni merkittävästi muutaman vuoden aikana.
Viimein hänellä todettiin vaikea uniapnea sekä sydämen vajaatoiminta. Lääkityksen ja hoidon alettua hän muuttui parissa viikossa täysin eri ihmiseksi.
Tee itse yksin ja lasten kanssa asioita, mistä tulet iloiseksi. Älä mene miehen mörökolli-jumitukseen, vaan näytä että elämästä voi nauttia. Voit myös mennä yksin terapiaan.
Jos perheessä ei ole väkivaltaa, riittää lapsille yksi iloinen vanhempi. Mies on ehkä masentunut, mutta hän on itse vastuussa itsensä hoidosta.
Ehkä mies lähtee myös mukaan iloisiin asioihin tai sitten ei. Uskon että itseään hoitamalla vahvistuu myöhemmin varmuus lähteä vai jäädä ja mitä haluaa asioille tehdä.
Kuulostaa että hän on teistä se passiivisempi. Mikäli hän ei aijo tehdä asioiden eteen mitään sellaista mikä edistäisi teidän välejä, voit suoraan sanoa että pelkäät kuinka teille käy. Mieti millaista olisi ilman häntä. Mitkä ovat syyt jäädä. Hätiköiden ei kannata edetä mutta jos koet ettei asiat ei muutu, kannattaa miettiä onko suhde sen arvoinen että jäät. Uskon itse että avoin keskustelu ja toisen kuuntelu ilman syyllistämistä on ainut keino. Se miten toinen reagoi kertoo paljon. Voimia sinulle. Itse erosin vuosi sitten pitkästä liitosta. Rankkaa se oli mutta nyt asiat alkaa sujumaan. Nyt tulemme toimeen eivätkä lapset menneet rikki erosta koska se hoidettiin lasten näkemystä ajatellen.
Olen eronnut kahdesti, joista toinen oli pitkä prosessi minulle, muille ehkä hieman yllättävä. Kun puolisoni sanoi, että elämä nyt on tällaista paskaa maailman tappiin, niin se avasi silmäni. Minä en halua olla hänen elämäänsä paskentamassa enkä omaani pilata kivirekeä raahaamalla perässä keinohymy kasvoillani. Hänellä oli jonkun asteinen masennus/uupumus, mutta ei halua hoitaa asiaa. Ei vaikka raahasin parikin kertaa lääkäriin ja istuin vieressä tukemassa. Olen nyt uudessa suhteessa. Syvästi rakastunut. Emme asu yhdessä, mutta koen meidän olevan perhe silti. Lapsia on, muttei yhteisiä eikä sellaisia ole odotettavissa. Arjen pitää olla siedettävää kaikille osapuolille, jotta yhdessä kannattaa jatkaa. Käy juttelemassa vaikka perheneuvolassa. Lapset eivät ole syy pysyä yhdessä, mutta hemmetin hyvä syy tehdä kaikkensa ennen eroa. Kun saat oman pääsi sisäiset asiat ääneen ammattilaisen kanssa puitua, voit ehkä nähdä ratkaisun kirkkaampana. Kumpi ikinä se sitten onkaan.
Kuulostaa mun isältä. Äitini erosi hänestä vasta kun löysi uuden miehen ja tajusi että onnea ja rakkautta on parempaakin. Olin silloin 10v ja sopeuduin eroon hyvin. Totesin kaikille jo silloin että parempi näin. Suhde isään jäi etäiseksi, mutta ei haittaa. On aikuisen vastuulla muodostaa lapsiin suhde, isäni ei sitä tehnyt joten viesti tuli hyvin selväksi. Ei käy lapsenlapsiakaan katsomassa mutta onneks isäpuoleni on erittäin hyvä pappa heille.
Mieti, tulisitko erosta surulliseksi? Jos olisut yksin? Nykyään ollaan jatkuvasti hakemassa uutta jännitystä. Uusperheily se vasta paskaa on, kysy keltä vaan. Ehkä mielummin lomareissu miehen kanssa ja turvallinen, luotettava ja tavallinen suhde.
Jos olet varma ettei miehesi rakentele uutta suhdetta toisaalla. Tiuskiminen, seksin vähyys ja vastaukset ”ei vaivaa mikään”, ja haluttomuus kahdenkeskisiin hetkiin viittaa vahvasti siihen. Oma mieheni toimi juuri näin 14 v yhdessäolon ja 11v avioliiton jälkeen. Oli jo vuoden verran ( ehkä kauemmin) toteutunut valheellisesti tinder naisensa kanssa. Mutta jos vain arjen väsymyksestä kysymys niin yritä saada miehesi pariterapiaan. Uskon että molempien halutessa sitä molemminpuolinen rakastaminen löytyy uudelleen. Itse en miestäni tähän saanut. Kannustan siis muita. Kyse on juurikin siitä että osaa rakastaa, ei rakastua.
Meillä samat vuosimäärät ja tosiaan tiuskiminenen ja ”ei vaivaa mikään” ilmeni sitten lopulta sivusuhteeksi. Vielä puolisen vuotta ennen eroilmoitusta minun aloitteesta kävimme ison keskustelun liiton tilasta ja sovimme että jatkamme yhdessä – äijällä oli silloin jo haku päällä.
Jos 15 v on menty samaa latua se alkaa puuduttamaan ja mielenkiinto herpaantuu
Yllätä hänet ja tee asioita eritavalla. Arvattavuus on parisuhteen syöjä. Jos et ole onnellinen jatka matkaasi . Vain sinä olet vastuussa omasta olotilastasi ei puoliso.
Itsetutkiskelun paikka.
Kuulostaa hyvinkin tutulta, sillä erolla että minä, äiti, olen tuon kertomuksen mies…ja sillä erolla että seksiä on ollut viimeksi 2 vuotta sitten ja minä olen se joka eroa miettii, joka päivä!!!
En vaan löydä voimia tehdä asialle mitään, mietin ihanaa iloista lastamme, miten ero häneen vaikuttaisi.
En ole onnellinen, yöt nukun huonosti, joka päivä ahdistaa, mies varmasti sen huomaa, lapseni kanssa kyllä voin olla iloinen itseni.
Johonkin se mies on tyytymätön, jos pitää käyttäytyä ikävästi perhettään ja erityisesti lapsiaan kohtaan. Itse epäilisin (ei välttämättä tässä järjestyksessä) stressiä töissä, tyytymättömyyttä sinuun, eli vaimoonsa tai yleistä väsymystä perhearkeen. Onko teillä mahdollisuutta saada lapset vaikka koko viikonlopuksi hoitoon? Yhden päivän voisitte viettää ihan kahdestaan ja toisen sitten molemmat yksin. Jos miehesi on yhtään introvertti, niin muiden ihmisten jatkuva läsnäolo alkaa ahdistaa todella paljon. Silloin parasta on, jos saa olla ihan yksin välillä. Itsekin miettisin erillisiä asuntoja, jos se vaan on mitenkään mahdollista. Tilan saaminen voi selkeyttää ajatuksia.
Parisuhde arkistuu väkisin. Se onnellisuus on usein pienissä asioissa. Yhteiset treffit kuulostaa hyvältä. Mitä jos vaikka varaat teille illan valmiiksi? Joskus me odotamme liikaa että juuri toinen aktivoituu, sen sijaan itse voi myös olla aloitteellinen. Asumuseroa voi myös koettaa, onko se sitten sitä mitä haluaa. Tietysti se on taloudellinen kysymys mutta aina ei ole pakko samantien laittaa eroa vireille vaan asua jonkin aikaa erilleen. Vasta silloin voi havahtua siihen mitä kaipaa.
Kyllä, erillään asuessa huomaisi hyvin, pärjääkö ilman miehen tuloja. Asumiskulut voi pompsahtaa heti 1000 eurosta 2000 euroon, kun yksin makselet niitä. Mutta. Jos tästä huolimatta tunnet olosi paremmaksi ilman miestä (ja pystyt elättämään itsesi JA lapset), asia on sillä selvä. Kuuntele vaistoasi!