Erossakaan ei pääse eroon
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Erosimme miehen kanssa muutama vuosi sitten. Taustalla oli huonoa kohtelua, taloudellista väkivaltaa, uhkailua, pettämistä ja alkoholiongelmia. Nämä alkoivat, kun saimme perheenlisäystä, jota mies kuitenkin oli kovasti toivonut.
Miehen suvussa on tärkeää pitää kulissit pystyssä, vaikka takana olisi mitä. Mieskin esitti ulkopuolisille herrasmiestä eikä paljastanut todellista minäänsä.
Jos on yhteisiä lapsia, joutuu eron jälkeen hoitamaan yhteistyössä asioita. Mies ei vastaa puheluihin ja meileihin vastauksia saa odottaa viikkoja, jos niitä yleensä tulee.
Viestittelen aina neutraalisti ja kohteliaasti, mutta vastaukset eivät ole samaa luokkaa.
Yhteishuoltajuus on, mutta mies ei halua tavata lapsia. Syyksi kertoi, että haluaa pitää hauskaa. Moniin turhiin lupauksiin petyttyään lapset eivät enää odota mitään. Tilanne on sikäli heidän kannaltaan rauhoittunut, että meillä on hyvä yhdessä ja kivaakin usein.
Kun sitten kerron jollekin virkailijalle tms. tilanteesta selittääkseni, miksi asioiden hoito kestää, minuun suhtaudutaan negatiivisesti. Jotkut jopa puolustelevat miehen käytöstä ja suhtautuvat torjuvasti esittämiini asioihin.
Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Eikö mies ole yhtä velvollinen hoitamaan asiallisesti lastensa asioita kuin minäkin? Onko perätön panettelu niin yleistä eroperheissä, että kaikkia epäillään siitä? En kerjää sääliä enkä puhu miehestä epärehellisesti, vaan haluan sanoa asiat niin kuin ne ovat.
Sama koskee osaa yhteisistä tutuista. Moni ei halua edes kuulla mitään negatiivista, vaan muistelee, kuinka herrasmies mies oli ja haluaa kertomansa mukaan pysyä puolueettomana. Kenellekään ei tule mieleen, että se oli pinnallista näytelmää. Ehkä heidän on vaikea hyväksyä sitä, että mies on onnistunut vedättämään heitä. Tai voiko taustalla olla hyödyn tavoittelu; ehkä miehellä on heidän mielestään enemmän tarjottavaa kuin minulla ja lapsilla. Tällaiset ”puolueettomat” tutut joutavatkin mennä.
En siis halua estää tuttujen ja miehen yhteydenpitoa, mutta on mielestäni lasten kannalta tärkeää, että asiat ovat rehellisellä pohjalla. Olisi vahingollista, jos lapset huomaisivat, että isä kohtelee heitä väärin ja muut aikuiset hyväksyvät asian. Miestä ei haukuta, mutta hänen toimiaan ei puolustella.
Perhesurmien uutisoinnissa toistuu muuten sama; naapurit kertovat, miten rauhallinen ja mukava mies/nainen oli ollut aina, ennen kuin tappoi perheensä. Ei ymmärretä, että perheessä voi tapahtua mitä vaan, vaikka ulospäin julkisivu kiiltää.
Parhaiten tilanteen ymmärtävät ne, jotka ovat itse eronneet. Jotkut ovat kertoneet kiusaamisen jatkuneen kymmenen vuotta eron jälkeen.
Arvaan, että moni haluaa selittää, että miehellä on ehkä ollut vaikea lapsuus ja sen vuoksi puutteita ihmissuhdetaidoissa. Kaikilla meillä varmasti on omat ongelmamme, mutta aikuisina olemme itse vastuussa teoistamme. En halua olla nojatuoliterapeutti, vaan odotan, että mies hoitaa asiallisesti osuutensa.
Erossa ei siis pääse eroon, jos on alaikäisiä lapsia. Edelleen joutuu kestämään sitä käytöstä, josta on halunnut eroon. Miten olette ratkaisseet tällaiset asiat?
Nimimerkki: Paula
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 36 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ei auta vaikka lapset täysi ikäisiä. Kiusaaminen, arvostelu, rahallinen eriarvoistaminen jatkuu heidän kautta. Puhuu heille p####kaa miten asiat meni ja kohtelee lapsiaan eriarvoisesti.
Luin tekstin ja kommentit. Tätähän tapahtuu sukupuolesta riippumatta ja tuntuu kestävän kauan. Tuota tekstiä lukiessani olen oikeastaan onnellinen, että lapseni isä vain ”katosi” ja sossussa tajuttiin tilanteeni joten sain yksinhuoltajuuden. Ei halunnut pitää yhteyttä, mutta lapsella on oikeus molempiin vanhempiin. En koskaan haukkunut isää ja yritimme saada yhteyttä isään, kun lapsi isää kaipasi. Ensimmäinen tapaaminen tapahtui 12 vuotta isän lähtemisen jälkeen. Lapsi on nykyään jo aikuinen eikä ole paljon tekemisissä isänsä kanssa kun isä ei vaan halua/pysty. Lapsi on ymmärtänyt, että iskä taitaa välittää vaan itsestään. Elatusmaksuja ei koskaan maksanut ja jätti velat mulle lähtiessään. Toisessa parisuhteessa mies koki, että hänen tehtävä ei ole olla lasten kanssa, koska hän ei ole mikään piika. Sitten kun erottiin tämänkin kanssa, niin lapset vei aina äitinsä luo kun oli oma vuoro pitää lapsia. No omapa häpiäsä, kyllä lapset muistaa. Ihmettelen vaan monesti, mikä aikuisia vaivaa. Olen myös törmännyt siihen erään tuttavani kohdalla, että isä kyllä haluaisi olla lapsensa kanssa, mutta äiti ei anna olla. Peruu usein tapaamiset ja niin edelleen. Tätä tapahtuu monelle, mitä ne vanhemmat pelkää? Sitäkö, että ei olekaan lapselle enää se ykkösvanhempi vaan lapsi tykkää molemmista? No nyt meni vähän aiheen ohi. Yritä kestää, ole mahdollisimman vähän tekemisissä ja aina asiallisesti. Jätä viranomaisten hoidettavaksi asiat ja sitten kun lapset on tarpreksi vanhoja, niin kyllä ne keksii keinonsa tavata myös toista vanhempaansa, vaikkei se haluiskaan. Lapset myös kyllä osaa viimeistään teini-iässä tehdä omat johtopäätöksensä.
Tämä on totta.
Me emme ole eronneet eikä tarvettakaan. Silti tämä että ”kukaan” ei kestä kuulla mitään kriittistä kommenttia.
Olen – nykyisin todettaisiin adhd- henkilön kanssa naimisissa. Jos ikinä olen sanonut jotain vaikka tuskissani ( hän sekoitti raha-asiansamelko pahasti) tai joku muu tuskastuttava asia. Minä vaikutin ikävältä ihmiseltä ja jokainen -myös paras ystäväni, selitti hänen puolestaan. Sehän ei poista sitä todellisuutta että pinnani oli kireällä vain koska tarvitsin tukea kun minulle aiheutui harmia joka keskeytti sen mitä kulloinkin olin tekemässä.
Tarvittiin paljon keskinäistä läpikäyntiä jotta voin puhua menneessä aikamuodossa. Hän on mikä on, ja nykyisin yrittää. Sekin että hän saattaa naureskella tuttaville piirteillään jolloin minun persoonani ei näytäkään enää niin pahalta.
Mutta tosiaan, väitän varsinkin naisilla on tapana torpata toisen naisen tuntemukset koska hänhän on niin hauska ja hurmaava mies.
Sanomalla suoraan, ilman pahaa sanaa , että meillä ei ole keskusteluyhteyttä. Emme pysty hoitamaan lasten asioita keskenämme. Aina on koulusta ja hoitavasta tahdosta oltu itse isään yhteydessä. Ei ole mikään pakko, vaikka on yhteisiä lapsia olla missään yhteydessä. Ei niitä asioita nyt niin paljon ole , että niistä stressiä tulee.
Ainoa on, jos tarvitsee passia hakea, tilejä avata yms.
Mahtaako syy littyä jonkinlaiseen henkiseen väkivaltaan tai luottamuksen pettämiseen aikanaan? Rakkaus kun ei ole asia joka vain tulee yhtäkkiä