En pysty rentoutumaan kotonani kun mies sotkee niin paljon
Yhteisessä kodissa kummankin pitää saada päättää asioista. Miestä ei saa pakottaa leikkaussalimaiseen steriiliyteen. Naisen siisteysvaatimukset eivät ole ainoat oikeat.
Ja niin edelleen. Näin keskustelupalstoilla, naistenlehdissä ja parisuhdeneuvonnassa kaikissa sanotaan sottaiseen kotiin ja sottaiseen mieheen väsyneelle naiselle. Hellitä! Älä vaadi niin paljon! Kodissa saa näkyä elämä! Sinun standardisi eivät ole tärkeämpiä kuin miehen!
Onhan siinä totta toinen puoli. On olemassa himosiivoavia naisia, joiden kodissa kukaan ei saa elää rauhassa, ei edes nainen itse. Eikä sottaisuus tai siisteys tietenkään ole kiinni sukupuolesta. Mutta monesti on niin, että nainen toivoo ihan normaalia, suht siistiä kotia, jossa on mukava olla. Miehelle on aivan sama, vaikka joutuisi kävelemään tavaraläjien päällä ja joka pinta olisi täynnä sekä roinaa että likaa. Miten on mahdollista, että miestä ei haittaa sotku?
Monia naisia sekaisuus ja liika tavara sekä väärissä paikoissa olevat tavarat ahdistavat niin, että rentoutuminen on ihan mahdotonta ennen kuin siivoaa. Tunne voi olla ihan tosiaan ahdistus, ei pelkästään ärtymys sekaisuudesta ja sotkusta. Monia miehiä taas ei hetkauta lainkaan se, että pöydät ja tasot vyöryvät tavaraa ja likapyykit ovat pitkin lattioita. Sotku ei ahdista.
Mistä (naisten) sotkusta ahdistuminen johtuu? Tekeekö sotku meistä ahdistuneita vai eivätkö ennestään ahdistuneet ihmiset kestä sotkua?
Psykologi Sherrie Bourg Carter kertoi Psychology Today -lehdessä, että sotku on ylimäärinen aistiärsyke. Aivomme reagoivat ärsykkeeseen, joka on turha, ja se rasittaa meitä. Kun näemme sotkua, tulee sellainen olo, että työtä on tekemättä, ja siksi emme voi rentoutua. Ajatus siitä, että joku tulisi yllättäen kylään sen kaaoksen keskelle, on ahdistava. Ja se, että joudumme etsimään tavaroita sotkun keskeltä, stressaa.
UCLA:n Center on Everyday Lives of Families (CELF) -tutkimuskeskusessa tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että sotku haittaa äitejä enemmän kuin isiä. Tutkijoiden mukaan syy on se, että äidit tuntevat enemmän vastuuta siitä, missä kunnossa koti on. Jos kotiin tulee vierailijoita, sotkua pidetään äidin tai naisen syynä, ei miehen tai isän. Lisäksi äitejä rasittaa se, että he joutuvat huolehtimaan kodin kaikista tavaroista.
Kuva Ashim D Silva.
Eräs äiti kertoo:
”Miestäni ei häiritse sotku. Lisäksi hän on todella huono heittämään mitään pois. Kaikkea voi vielä tarvita, tämän ja tuon voi vielä korjata, sillä ja sillä esineellä on tunnearvoa. Hän säilyttää mökki- ja remonttivaatteita vaikka meillä ei ole mökkiä eikä hän tee remonttia. Hukumme tavaraan.
Hän tyhjentää kaiken taskuistaan ikkunalaudoille, pöydille ja kirjahyllyyn. Jokainen esine jää siihen, mihin hän sen käsistään laskee. Työpöytä on täynnä likaisia kahvikuppeja ja käytettyjä nenäliinoja. Hänellä on laatikoita, joiden sisällä ei ole mitään järjellistä tavaraa, pelkkää mihinkään kuulumatonta silppua. Mutta mitään ei voi heittää pois.
Hän ei näe tavaramäärää eikä koe tarvetta päästä siitä eroon. Myöskään ihan lika ei haittaa häntä. Hän voisi olla helposti siivoamatta monta kuukautta.
Tämän kaiken seurauksena koti on aina siinä kunnossa, että ketään ei voi pyytää kylään. Kaaos on jatkuvaa, koska en voi kulkea miehen perässä laittamassa tavaroita paikoilleen. Eivätkä voimani riitä siivota koko perheen sotkuja jatkuvasti.
Yritän pitää makuuhuonetta siistinä ja tyhjänä tavaroista, jotta minulla olisi edes yksi paikka kotona jossa voisin rentoutua. Sekään ei aina onnistu. Missään muualla kotona en pysty lepäämään tavarakaaoksen ja sotkun takia. Miehen mielestä olen neuroottinen siivoushullu. Häntä sotku ei yksinkertaisesti rasita. Onko reilua, että minä kuormitun kotonani jatkuvasti siksi, että toinen ei osaa luopua mistään eikä ole kiinnostunut siivoamisesta?”
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 34 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Meillä sama. Miehen jäljiltä keittiönpöydällä on tyhjät leikkelepaketit, maitopurkit, astiat, avatut kirjeet, mainokset, munankuoret, kurkkujen kannat jne… Olkkarin pöydällä karkkipaperit ja pikku ripleet taskuista. Mitään ei saada nostettua lattialta ylös, mitä sinne putoaa, edes kissaruokapusseja ei saa roskiin. Vituttaa, eikä mene sana perille melkein viisikymppiselle ukolle. Jopa roskis pitää pyytää viemään, kun ei omatoimisesti älyä.
Ihanaa ja kamalaa, vertaistukiketju! En koskaan oikein halua ”haukkua” miestäni muille, niin en tykkää puhua tästä kuin anonyymisti.
Oma ”tavanomaisen sotkuinen” mieheni muuttui järjettömän sotkuiseksi samoihin aikoihin kun itse sairastuin ja saimme ensimmäisen lapsemme. Kuopuksen syntyessä hoidin hyvin tottuneesti vielä kaikki kotihommat (ruoat, siivoukset, koiran, pyykit ja tietysti lapset) yksin, mutta sitten sairaus paheni. Ikävä kyllä esikoisellakin on vaikeita terveysongelmia. Samalla kun oma sairaus ja liikkuminen huononi, mies osallistui kaikkeen vähemmän, edes tiskejään ei saanut koneeseen, saati että olisi koskaan ruokaa tehnyt tai osannut lapsille ruokaa hoitaa (siis edes eineksiä). Töissä kävi, tosin kärsi burnoutista. Lasten hoitoon vienti oli äärettömän vaikeaa, heidän pukemisensa mahdotonta. Juttelin mukavasti vuosia, ymmärsin, uhriuduin, keskustelin, sovittiin kaikkea, mikä ei pitänyt, mies ei edes muistanut että mitään oltiin puhuttu. Lopulta aloin raivota ja lopulta puuhata eroa, koska en vain enää kestänyt sitä pskaa. Miehen mielestä ihan syyttä suotta raivosin – no niin kai, kun ei muistanut mitä kymmenen minuuttia sitten oli tapahtunut.
Tietenkin sitten lopulta mies oli sairaslomalla tarpeeksi pitkään, sai vihdoin toimivan masennuslääkityksen, kävimme parisuhdeterapiassa ja molemmat omassakin terapiassa. Itselleni liian uhriutuvana ihmisenä on ollut hyötyä jopa ehkä enemmän ja jotenkin paremmin saan pidettyä omia rajojani. Mies on aktivoitunut, vaikka on kyllä edelleen sokea sotkulle – sentään vanhoista valokuvista näkee sen verran, että miksi siihen yhteen aikaan raivosin, kun kämppä oli ihan räjäytetyn näköinen ja tietää, että itse noihin aikoihin vain makasi sohvalla. Imuroi, pyykkää, yrittää selvittää omia sotkujaan, touhuaa pihalla, ulkoilee, noudattaa jtn siivousjuttuja, kun sanon niistä. Ennen ei kuunnellut minua missään.
Suurin syy tosin siihen, miksi lopulta emme eronneet, on sairastava esikoinen. On helpompaa, kun talossa on kaksi aikuista. Ja nyt sentään on. Mutta toki jos tilanne olisi jatkunut ja hän ei olisi suostunut menemään lääkäriin tai tulemaan parisuhdeterapiaan, en olisi voinut enää jäädä tähän. Elämä oli muuttunut niin sietämättömäksi.
Ja silti harmittaa kirjoittaa toisesta kuin lapsesta. Varsinkin kun oma pystyminen ja selviytyminen on nykyään paljon huonompaa. Mutta onnun silti eteenpäin sitä mukaa kuin itsestäni irti saan. Ja yhä järjestelen ja siivoilen muiden jälkiä kun pystyyn pääsen, vaikka muistaakseni minun pitäisi keskittyä hoivaamaan itseäni. No, joku päivä sitten.
Oma asunto on ehdoton ✋ Siitä en enää ikinä luovu. Olen asunut miesten kanssa 4v ja 10v ja ei enää ikinä 😂
Lapsen kanssa kaksin sotkua on helpompi hallita ❤️👍