Elän mielikuvituksella, koska oikeasti olen yksin

Huono Äiti sai avautumisen teemalla yksinäisyys aikuisena, häpeä ja ulkopuolisuus, lapseton ja yksin.

”Mitä aikuinen tekee, kun on oikein yksin? Kun takana on elämänmittainen matka yksinäisyyttä; niin ystävien kuin rakkauden saralla?

No. Mitä lapsi tekee, kun jää yksin tai ympäristö ei anna juuri aihetta leikkiin tai oloon? Aivan. Lapsi kuvittelee. Luo maailmoja ja mielikuvitusystäviä.

Mitä merkitsee, kun aikuinen ryhtyy samaan? Ainakin minut se saa kyselemään itseltäni mielenterveyden ja luovuuden, eräänlaisen henkisen lohtusyömisen, hiuksenhienosta rajasta. Herättää se minussa häpeääkin. Nolottaa. Jopa tätä kirjoittaessa, tätä anonyymiä, nimetöntä tekstiä, minua hävettää.

Olen keski-ikäinen nainen. Ihan tuikitavallinen. Hoitoalan töissä. Hiljainen asunto ja hiljainen kalenteri. Ei lapsia. Jos joku töissä kysyy (harvoin kysyy), saan päiväni kyllä kuulostamaan vilkkailta ja kiinnostavilta: harrastan runsain mitoin erilaisia kulttuuririentoja, liikuntaa, lukupiirejä ja ties mitä. Yhteistä niille kaikille on ulkopuolisuuden tunne; hyvänpäiväntuttavuudet eivät koskaan johda tutustumiseen. Yhdessä harrastusryhmässä olen vetäjän roolissa, ja näin ollen minuun suhtaudutaan sen piirissä muodollisesti. Kuten sanoin; olen tuikitavallinen keski-ikäinen nainen. Niin tavallinen ettei mikään minussa ole sellaista etteikö sitä jo löytyisi kiinnostavammassa muodossa niistä ihmisistä, joita kullakin on elämässään.

Niinpä minä kuvittelen. En näe harhoja tai usko näihin satuihini. En puhu itsekseni ääneen tai sekoita todellisuutta epätodelliseen. Minä vain… olen niin yksin, että kuvittelen itselleni rakkauden. Rakkauden, arjen, yhteisön.

Kuvitelmia on kahta pääsorttia. Molemmat kukkivat hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia ja voivat muodostua ajallisesti pitkäkestoisiksikin.
On elämäntarinoita, joita luon itselleni kaukaisiin aikoihin ja kaukaisiin paikkoihin. Sekä niitä, joissa luon itselleni mielikuvitusmiehen. Kuin lapsi mielikuvitusystävän. Yksilöt tarinoissani eivät koskaan ole todellisia ihmisiä. En lainaa niihin kasvoja tai henkilöitä, joihin törmäisin arkielämässäni. Joskus he voivat olla elokuvien tai kirjojen henkilöhahmoja. Joskus lainaan jonkun lehdessä tai internerin kuvavirrassa esiintyvän ihmisen kasvot ja luon niille kokonaisen uuden hahmon. Silkan seksifantasian sijaan kudelmani sisältää koko arjen kirjon; tai ainakin jotakin, jonka sellaiseksi kuvittelen. Jonkin aikaa olemassaoltuaan mielikuvitusmies tuo mukanaan muutakin. Paikkoja, sukulaisia, ystäviä.

Voikin kysyä, onko se lopulta mielikuvitusmuotoon puettu unelma rakkaudesta vai unelma kuulumisesta johonkin: yhteisöstä, välittämisestä, läheisten ihmissuhteiden verkosta kaikkineen. (No, on näissä kuvitelmissa toki seksiäkin. Todennäköisesti arkisempaa, latteampaa ja tavanomaisempaa kuin fantasioissa keskimäärin, mutta eikö fantasia toisaalta ole juuri sitä? Nautinnollisia kuvitelmia asioista, joita haluaisi tai jotka kiinnostavat, mutta joiden pariin ei syystä tai toisesta ole pääsyä?)

Aihe on minulle arka ja nolo. En tietenkään ole koskaan sanonut tästä kenellekään halaistua sanaa. Ja toisaalta, kelle sanoisinkaan? Opiskeluaikojen kämppäkaverit ja ystävät perheellistyivät yksi kerrallaan, joku muutti ulkomaille, toinen muuten vain kauas, kolmas, neljäs ja viides katosivat niin vilkkaan tai niin toisenlaisen elämän piiriin, ettei minulla enää ollut siellä sijaa. Myöhempinä aikoina ystävyyksiä ei enää ole muodostunut. Vanhempieni kanssa minulla oli hyvät välit, mutta he kumpikin ovat jo muuttaneet tuonilmaisiin. Sukulaisia on vain harvoja, ja välit hyvät mutta muodolliset ja etäiset.

Usein sanotaan, että ystäviä tai rakkautta löytää hakeutumalla ”itseään kiinnostavien asioiden pariin”, harrastamalla ja menemällä mukaan. Totuus kuitenkin on, että useimmat eivät halua tai tarvitse uusia ystäviä harrastustensa parista: useimmat tulevat paikalle, harrastavat harrastuksensa ja menevät sitten kotiin, perheidensä ja ystäviensä pariin. Väkisin ei kenenkään tutuksi voi tuppautua. Eikä väistämättä ajan saatossa huononpuoleiseksi muotoutunut itsetuntoni varmasti auta asiaa.

Sama rakkauden suhteen. En ole koskaan seurustellut. Minulla on takanani kaksi melko lyhyttä tapailusuhdetta. Toisessa mies osoittautui nopeasti väkivaltaiseksi, toisessa kovin persoksi alkoholille. Ja sen verran itsetuntoa minullakin on, että ymmärsin paremmaksi olla yksin kuin huonossa seurassa. Käyn yhä välillä treffeillä. Aktivoin deittisovelluksen. Yleensä niissä on hiljaista, mutta toisinaan tapaaminen on saatu sovittua. Kohtaamiset ovat olleet pääosin asiallisia ja päättyneet joko molemminpuoliseen ”oli mukavaa, mutta ei tarvetta ottaa uusiksi” -tuntemukseen tai siihen, että mies ns. ghostaa tai sanoo minun kysyttyäni uudelleen tapaamisesta, että kivaa oli muttei niin kivaa. Muualla en miehiä oikeastaan tapaa. Työni ja vapaa-ajan tekemiseni ovat melko naisvoittoisia ympäristöjä.

Tahdon täsmentää, etten ”kilpailuta” elävän elämän miehiä mielikuvituslempeäni vasten. Omasta mielestäni hahmotan hyvin todellisuuden ja sadun rajan sekä niiden eri merkitykset. Koen, että mielikuvitussuhteeni ovat eräänlainen selviytymiskonsti: en halua masentua tai vaipua apatiaan, joten luon näitä tarinoita ikäänkuin tinnituksesta kärsivä joskus käyttää ns. valkoista kohinaa vaimentamaan korvien soimista. Kun en koskaan saa seuralaista teatteriin tai mökkilomalle… ei ehkä ole suuri synti kuvitella, että pakkaan eväitä tai istun katsomossa jonkun seurana? Jossain määrin saatan saada näistä kuvittelukavereista myös rohkeutta ylipäätään lähteä erilaisiin aktiviteetteihin sen sijaan, että jään hiljaiseen asuntooni ja antaisin kynnyksen ulkomaailmaan vain kasvaa korkeutta.

Kun olen tästä pikku piirteestäni aina ollut hiljaa, mietin toisinaan että lienenköhän ainoa aikuinen joka tällaista harrastaa. Joskus sitäkin, onko tämä toisaalta asia josta minun tulisi pyrkiä eroon. Ilman muiden ihmisten antamaa mittakaavaa on vaikea sanoa.”

Nimim. Kristalli

Kiitos, että uskalsit kirjoittaa tämän. Lukemalla tekstisi kerta toisensa jälkeen, nousee pintaan yksi sana: selviytymisvoima.

Sinä kuvaat häpeää ja noloutta, mutta me näemme tekstissäsi jotain aivan muuta. Näemme ihmismielen uskomattoman kyvyn suojella itseään. Vertauksesi tinnituksen poistamiseen ’valkoisella kohinalla’ on nerokas. Jos todellisuus on liian hiljainen tai satuttava, miksi olisi syntiä värittää sitä mielikuvituksella, joka auttaa jaksamaan hoitoalan raskaassa työssä ja antaa rohkeutta lähteä kotoa teatteriin?

Et todellakaan ole ainoa. Ilmiölle on olemassa termejäkin, kuten Immersive Daydreaming (uppoutuva päiväunelmointi). Monet aikuiset rakentavat mielessään turvapaikkoja, joissa he tulevat nähdyiksi ja rakastetuiksi juuri sellaisina kuin ovat. Se ei ole merkki mielenterveyden järkkymisestä, vaan pikemminkin merkki poikkeuksellisesta luovuudesta ja psyykkisestä joustavuudesta.

Tässä muutama ajatus tekstin herättämistä teemoista:

• Häpeä on turhaa: Meillä on tapana ajatella, että vain lapsilla on lupa mielikuvitusmaailmoihin. Mutta aikuinenkin tarvitsee leikkiä ja lohtua. Sinun tapasi ’lohtusyödä’ tarinoita on kaunis ja ketään vahingoittamaton keino pysyä pinnalla.

• Harrastusten paradoksi: Sanoitat hienosti sen, miten vaikeaa uusiin porukoihin on päästä sisälle. ’Mene harrastamaan’ on helppo neuvo, mutta se ei poista sitä ulkopuolisuuden lasiseinää, jonka moni yksinäinen kokee.

• Mielikuvitus siltana: Jos mielikuvitusmies antaa sinulle rohkeutta lähteä mökille tai näyttelyyn, hän tekee sinulle palveluksen. Hän on työkalu, joka pitää sinut kiinni elämässä.

Sinun ei tarvitse pyrkiä eroon tästä, jos se ei hallitse elämääsi negatiivisesti. Se on sinun salainen puutarhasi. Mutta ehkä tämän tekstin julkaiseminen on ensimmäinen reikä siinä lasiseinässä – nyt tiedät, että täällä ruudun toisella puolella on muitakin, jotka tunnistavat itsensä tarinastasi.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.