Kiivas keskustelu synnyksen inhimillisyydestä, hoitajien resurssipulasta ja hoitajan ja synnyttäjän kohtaamisista jatkuu yhä. Omat ajatuksensa jaettaviksi lähetti myös Huonon lukija nimimerkillä Yksinkö sittenkään:

”Olen itse kokenut synnytyslaitoksella ne kolikon kaksi puolta. Sen, miten yksin koin jääneeni esikoista synnyttäessäni ja sen, mitä tapahtuu siellä kulisseissa, kun on oikeasti hätä.

Esikoista synnyttäessäni kätilö oli paljon poissa. Olin todella kivulias ja koin hädissäni tarvitsevani apua, mutta enimmäkseen olin yksin. Ensisynnyttäjänä en tiennyt mikä on normaalia ja mikä ei, mistä pitää huolestua ja mistä ei. Kätilö kävi aina vain pikaisesti luonani ja lähti taas pois. Tottakai koin tilanteen kätilön osalta välinpitämättömyydeksi ja kuvittelin hänen siellä jutustelevan niitä näitä muun henkilökunnan kanssa, kun minulla oli hätä.

Asia ei varmasti ollut näin. Esikoiseni syntyi yöllä, joten varmasti henkilökuntaa oli muutenkin vähemmän, kuin päivällä. Ja jotain siellä varmasti oli meneillään, kun kätilö ei ehtinyt luonani kuin äkkiä pyörähtämään. Joku siellä varmasti pärjäsi huonommin, kuin minä, vaikka toki olisin tukea synnytyksessäni paljon enemmän tarvinnut. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, ettei se ollut kätilön syy. Sain paikalle anestesialääkärin antamaan epiduraalin, sain kätilön ja toisenkin ottamaan vauvani vastaan ja antamaan hänet minun rinnalle. Sain parhaan lopputuloksen, vaikka alku olikin kärsimystä ja hätää. Varmasti kätilöt ja lääkäri sen näkivät, että kivuista huolimatta kaikki sujui kohdallani hyvin.

Kaupallinen yhteistyö Huippukiva.

Toisin kävi kuopuksen syntymässä.
Hän syntyi muutama kuukausi ennen laskettua-aikaa. Emme osanneet aavistaa sitä ollenkaan kirjautuessamme synnärille liikehälytyksenä, että tunnin päästä siitä, vauva olisi jo syntynyt. Olimme varmoja, että kaikki oli ok ja pääsemme kotiin.

Heti käyrillä se alkoi, kätilö kävi luonamme jatkuvasti ja antoi ohjeita, joita lääkäri oli pyytänyt. Haki meidät salia kohti, työnsi käytävälle hellästi tsempaten. Käytävällä juoksi henkilökuntaa joka huuteli toisilleen tietoja, yhtäkkiä synnytyssali oli täynnä henkilökuntaa, hoitajia, kätilöitä, kaksi lääkäriä yhdessä katsomassa meidän vauvaa, jolla oli hengenhätä. Eikä aikaakaan, kun me olimme jo leikkurissa kiireellisessä sektiossa hoitajien ja lääkärien ympäröimänä. Näimme ensi kertaa vitivalkoisen, 1,5 kiloisen vauvamme vain vilaukselta.

Hänestä huolehti moniammatillinen työryhmä ja auttoi hänet elämään kiinni. Samalla minua auttoi moniammatillinen työryhmä ja auttoi minua hädässä. Ensin pelastamalla vauvamme hengen ja sen jälkeen huolehtimalla minun voinnistani. Tämän jälkeen olen oppinut ymmärtämään, että suurin apu on siellä missä sitä eniten tarvitaan.

Olisipa kuitenkin vaan mahtavaa, että resursseja olisi enemmän ja kaikilla olisi mahdollisuus saada parasta mahdollista hoitoa. Samaten hoitajat, kätilöt, lääkärit ja muu hoitohenkilökunta saisi mahdollisuuden antaa itsestään aina parastaan eikä vain sen, mitä jaksavat tai ehtivät. Yksin me emme onneksi kuitenkaan hädän hetkellä jää.”

Nimim. Yksinkö sittenkään

Artikkelikuva Craig Pattenaude.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia