Sinkkuäitinä olen se yksinäinen puu
Huono Äiti sai yksinäiseltä avautumisen:
Olen 40-vuotias. Asun kahdestaan lapseni kanssa. Minun aikani koostuu työstä, lapsesta ja kodista. Turvaverkoista ei voi varsinaisesti puhua, koska suurin osa lähisukulaisistani on joko kuollut, asuu yli 100 km päässä tai keskittyy mielummin omiin harrastuksiinsa. En itse asiassa ole nähnyt heitä yli vuoteen. En kai ole soittanut heille tarpeeksi usein, koska ei minuun päin yleensä pidetä yhteyttä. En vaan ole sen arvoinen. Toisaalta, enpä tiedä mistä puhuisin heidän kanssaan. Pitäisi jaksaa ymmärtää ja tukea muita ihmisiä. Ymmärtää heidän huoliaan. Hiljaa ihmettelen miksi minua ei kukaan ymmärrä eikä auta. Kaikki arjen sankaruus on minun niskassani. Pitäisi jaksaa ymmärtää ja tukea muita ihmisiä, vaikka ei edes ehdi nukkumaan, kun yöllä joko tekee töitä, järjestelee kaappeja, korjaa vaatteita, maksaa laskuja tai jynssää kaapin ovia. Päivällä kun pitää käydä töissä, tehdä ruokaa, kuulustella kokeisiin, käydä kaupassa, korjauttaa auto, pumpata pyöränkumit, kiinnittää huonekaluja, pyykätä ja muistutella lasta arjen asioista. Pitäisi olla hirveästi empatiaa ja ymmärrystä, kun muiden puolisot ovat pitkään töissä, kaappien vetimet ovat väärän väriset tai ilmastokriisi iskee. Niin iskeekin, mutta samaan aikaan minun lapseni on unohdettu.
On lapsella toki isä. Joka viettää hänen kanssaan aikaa keskimäärin 3 tuntia viikossa. Isä kauniisti sanoikin, että aika lapsen kanssa menee kaiken edelle. Isän puolen sukulaisia lapsi pääsee tapaamaan 2-3 kertaa vuodessa, kun vaan ehdin sen suunnittelemaan ja neuvottelemaan. On lapsella myös kummitäti, mutta kummitädillä on tärkeä työ ja uudet paremmat ystävät. Ei kummitäti toki ole lasta unohtanut, nähtiin jo yhden kerran tänä vuonna. Joitain ystäviä luulin meillä olleen, mutta heille ilmaantuivat puolisot. Silloin sinkkuäiti on pöydässä liikaa. Olen pyytänyt lapselle tukiperhettä, mutta tuskin sitäkään ilmestyy, kun äiti jaksaa käydä töissä, siivota, kasvattaa lapsen ja maksaa harrastukset.
Joskus haaveilin parisuhteesta. Se ei taida olla ajankohtaista seuraavaan kymmeneen vuoteen. Sitä varten pitäisi olla lapsivapaata, rakennekynnet, muotoillut kulmat, kehittäviä harrastuksia ja kuntosalikortti. Lenkillä käyminen ja arjen pyörittäminen eivät tee kenestäkään haluttua valioyksilöä.
Joulu lähestyy. Ehkä silloin lapsi muistaa minua. Se olisi saman verran kuin syntymäpäivänäni.
Nimimerkki. Yksinäisyys periytyy
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Sama kokemus täällä, vaikka en ollutkaan yksinhuoltaja. Mies ei osallistunut juurikaan lapsen asioitten hoitoon. Tämä tuli yllätyksenä, koska oli toivonut lasta. Puhuminen ei tuonut muutosta asiaan.Tein matkoineen 12-tuntisia työpäiviä ja keräsin univajetta. Sukulaiset ja tutut kävivät kylässä lähinnä passauttamassa itseään. Kukaan ei tarjonnut apua eikä pyydettäessä tullut apuun. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja omissa asioissa on riittävästi. Tukea voisi löytää samassa tilanteessa olevilta, mutta mistä heidät löytäisi?
Olen ollut ns. Yh äiti jo useamman vuoden ja olen nauttinut olostani. Toki kaikki kotityöt on minun harteilla, mutta eipähän tarvitse ärsyyntyä siitä, ettei kumppani tee yhtä paljon kotitöitä, kuin minä. Kodin ei tarvitse olla täydellinen eikä ulkonäön tarvitse olla malli luokkaa. Kunhan on sinut itsensä kanssa. Toivottavasti pääset positiivisempaan olotilaan ja saat nauttia elämästä lapsesi kanssa.
Kuulostaa ihan omalta yh-elämältä niin pitkältä ajalta kun odotin ensimmäistä, paitsi että voisi hieman lisätä joitain juttuja.
Ymmärrän että on rankkaa .
Mutta yh äitinä haluaisin korjata pari asiaa. Jotta voisi deittailla ja saada jopa kumppanin niin ei tartte olla kuntosali korttia tai rakennekynsiä tai maalattuja kulmia ( ellei halua meikata. Meikkejä saa tosi halvalla myös) Jos pääset ilman lasta lenkille tai kahvilaan niin siten treffit saa aikaiseksi.
Itse tosi harvoin hinkkaan kaapin ovia koska ne ei kiinnosta. Joskus pahimmat roiskeet vaan pois. Meillä ei ole kliinisen siistiä. Se riittää. Joskus on jopa epäsiistiä ja sitten tsemppaan. Nyt hommaat jonkun harrastuksen mikä piristäisi vähän mieltä. Itselleni ohjenuora on että joka päivä teen jotain kivaa. Ihan vaan itseni vuoksi. Ei kallista vaan jotain mieltä ylentävää. Tsemppiä ❤️
Olen niiiiiin samaa mieltä kuin sinä!
edelliseen Lapseton ex-sinkku kommenttiini vielä sen verran, että tuttavapiirissäni on useita äitejä eri sosiaalisella statuksella, mutta keskustelin tästä kipeästä aiheesta erään äidin kanssa joka oli aikanaan ollut 2 lapsen yksinhuoltaja. Hän kertoi että teini-iässä hänen kokemuksensa mukaa on hyvä että äiti on läsnä/kotona luoden perusturvaa lapsille, mutta silloisia 16 vuotiaitaan hän ei enää kokenut lapsiksi vaan nuoriksi.
Nyt ”lapset” ovat jo yli 20v opiskelijoita. Alkuperäisessä kommentissani ex-ystäväni ”lapsi” on nykyisellään n. 16 v ja olen tavannut äitiä koko yhteishuoltajuuden ajan, mutta vasta nyt osoittautui ongelmaksi tämän minun lapsiperheen arjen ymmärtämättömyyteni. Älkään pliis mammat tehkö itsestänne äitiyden marttyyrisankareita, jäätte ihan
maailman tappiin yksinäisiksi puiksi. Koittakaa edes joskus vastata ihmisten yrityksiin kontaktoida kanssanne tai ottakaa itse kontaktia.
Joskushan ne lapsetkin kasvavat aikuisiksi ja aika lapsuudesta teiniksi ja teini-iästä aikuisuuteen on käsittääkseni aika lyhyt. Kun ”lapsiperhe arjen” aika on ohi, en tule olemaan enää se yksipuolisen ystävyyden toinen osapuoli vaan pidän kiinni omasta elämästäni.
Lapsettoman sinkun kommentti:
Olin pitkään yhden yhteishuoltajan ystävä, hän otti seuraa kaivatessaan yhteyttä ja silloin pistin sinkkuna omaat juttuni sivuun ja läksin seuraksi leffaan tai ravintolaan.
Vaihdoin paikkakuntaa ja matka piteni n. 10 km, ajallisesti ei lainkaan. Pidimme yhteyttä ja koitimme yhteistä harrastusta jonka sopimiset alkoivat olla hankalia joten se jäi sikseen. Sittemmin olen viestitellyt ja ollut harvakseltaan yhteydessä mutta nykyisen viestintäteknologian myötä jäin jotenkin sivuraiteelle; what’s up viestit menevät rannekelloon josta kaverini ne näkee, muttei koskaan vastaa. Tämä alkoi tietysti harmittamaan itseni, tuntui todella nöyryyttävältä että viesteihini ei vastattu. Ystävälläni alkoi vaihdevuodet ja harvoin tavatessamme hän oli kireä kuin viulunkieli.
Sittemmin laitoin erään tapaamisen jälkeen hänelle viestin
jossa yritin viestiä että ymmärrän hänen hankalaa elämäntilannettaan
mutta vastaan tuli kommentti ettei hän halua sääliä eikä enää halua jakaa
”normaalin lapsiperhe arjen” asioitaan kanssani, no mikä jottei, kerron etten niitä voi ymmärtääkään, eihän minulla
ole lapsia. Siinä sitten meni aika pitkä ystävyys,
mutta en minäkään jaksa taipua ihan kohtuuttomuuksiin
tai jatkuviin kiukutteluhin tai ”mitätöintiin”. En odottanut ystävyydeltämme
mitään ylistystä tai kiitosta, vaan vastavuoroista viestintää ja toisaalta osoittaa empatiaa ja ymmärrystä hänen elämäntilanteessaan.
Onhan se tämä yksihuoltajan arki välillä raskasta, mutta kyllä mä öisin nukun. Päivällä tehdään se mitä ehditään ja mitä ei ehditä, oottaa seuraavaan päivään. Miesystäväkin löytyy, ja löytyi ihan ilman kauneuslisäkkeitä, mutta onkin toisaalta jalat maassa oleva arkityyppi, jonka mielestä tää meidän elämä on vaan mukavaa kun on tohinaa ympärillä. Luultavasti peruspositiivinen asenne on saanut minut pysymään ihan onnellisena. Ystäviäkin on, joiden huolia jaksan kuunnella ja he minun. Tsemppiä kirjoittajalle, kun lapsi kasvaa oma aikakin lisääntyy.
No eihän tässä sitten mitään, jos sinulla on kaikki hyvin.
Kaksi lasta ja totaaliyh. Yöllä en todellakaan jynssää kaapinovia. Paikat rempallaan ja sekaisin. Kavereita yritän silti silloin tällöin nähdä, kun jaksan ja ehdin, se pitää vähän positiivisempena. He kertovat asiansa ja minä omani. Tukiverkkoa ei ole itselläkään, mutta onneksi lapset kasvaa. Toiset sinkkuäidit oli suuri tuki lasten oltua pienempiä.
Kannustuksena sanon että ei siihen parisuhteeseen tarvita noita kaikkia. Itse löysin nykyisen kumppanin tinderistä hoitaessani yksin kolmea lastani, kotia ja käyden töissä. Nyt ex mieheni ottaa välillä vastuuta pienimmästä, mutta lapsivapaata ei ole ollut vuosiin ellen itse järjestä kaikkia eri paikkoihin.
Ymmärrän hyvin että jaksaminen on kortilla, samoin itselläni jatkuvasti. Olen myös joutunut pohtimaan kuinka paljon mun pitää suorittaa, kuka sen määrää ja laskemaan löysiä asioista jotka olivat ennen itselle tärkeitä. Se etten enää pese lattioita viikoittain, ei ole aiheuttanut kenelläkään mitään.
Täällä toinen! Tosin olen ollut totaaliyh jo raskaudesta asti, isä ei ole millään tavalla kuvioissa mukana. Kerran olen tänä aikana seurustellut, mutta siitäkin on kohta 10 vuotta aikaa! Lapsi täyttää ihan kohta 16, ja kasvaa pian aikuiseksi. Pitäisi varmaan jo vähitellen alkaa miettimään aikaa, kun hän muuttaa pois kotoa, mutta en enää osaa edes ajatella itseäni parisuhteeseen. Ei sillä, sellainen olisi mukava! Mutta täälläkin puuttuu kaikki kynnet ja ripset ja myös se kuntosalikortti.. 🙂
Mulla oli lapselle tukiperhe, kun hän oli pienempi, sain kerran kuussa viikonlopun ihan omaa aikaa! Olisko sellainen teillekin mahdollista? Lisäksi kesäisin järjestetään lomaviikkoja esim. jossain maalla sellaistakin voisit hakea. Yksinhuoltajuus on noissa yksi kriteereistä, jolla sellaisen voi saada! Kyllä se äitikin tarvitsee joskus omaa aikaa ihan itselleen!