Muun muassa Aamulehti on kirjoittanut siitä, että nainen vaati avioeron yhteydessä gerbiilien tapaamisoikeutta.

Jutusta tuli aikamoinen show, sillä gerbiilikiistaa on käsitelty niin Pirkanmaan käräjäoikeudessa kuin Tampereen hovioikeudessakin. Lopputulemana oli se, että nainen hävisi ja gerbiilien tapaamisoikeutta ei ole.

Näin päällisin puolin tämä on hassu uutinen. Gerbiilien tapaamisoikeus, kaikkea sitä! Mitä väliä jollain gerbiilillä on? Tunnistaako se edes omistajaansa?

Mutta oikeasti tämä on aika surullinen uutinen.

Se kertoo siitä, miten me ihmiset toimimme eron sattuessa. Kirjaimellisesti sattuessa.

Toisin kuin naistenlehtien ”vahvempana eteenpäin” ja ”uusi onni toi elämääni värit” -tyyppisten juttujen pohjalta saattaa erehtyä luulemaan, ero pitkästä suhteesta ei ole mikään pikkujuttu.

Se on valtava mullistus, joka voi suistaa elämän raiteiltaan pitkäksi aikaa. Kun hetken miettii, muistaa, että onhan niitä toisenlaisiakin juttuja avioerosta. Ne ovat niitä, missä koditon ”Reiska” kertoo, kuinka avioerosta alkoi alamäki, jonka seurauksena alkoi juominen, sitten menivät luottotiedot, työ ja asunto.


Kuva Bonnie Kittle, ylin kuva Ricky Kharawala. Kuvituskuvia: kuvissa hamsteri ja marsuja.

Vaikka suurimman osan tarina ei olekaan noin karu, ei eroa kannata vähätellä. Gerbiilikiistoille tai tarinoille siitä, että eksä vei yhdessä rempatusta asunnosta laminaatit lähtiessään, on helppo nauraa. Ehkä naurammekin juuri siksi, että pohjimmiltaan asia on kauhistuttava.

Ulkopuolinen ei tietenkään tiedä, että kuinka paljon kyseiset gerbiilit tarinan naiselle merkitsivät. Kenties todella paljon. Mutta voi olla, että kyse oli pyrkimyksestä takertua edes johonkin tuttuun ja turvalliseen, yrityksestä säilyttää edes jotakin siitä elämästä, jonka oli väistämättä menettänyt.

Kun tämä tapahtuu läheisen kuollessa, meillä riittää ymmärrystä. Läheisen tavaroita ei tarvitse heittää pois, eikä aikuinen ihminen joka haistelee isänsä paitaa vielä kymmenen vuotta tämän kuoleman jälkeen ole kenenkään mielestä outo ja takertuva. Hänhän rakasti, ehkä rakastaa vieläkin. Hän ikävöi. Se on normaalia ja jopa oikein.

Avioerossakin menetetään läheinen. Usein se kaikkein läheisin ihminen. Mutta jos silloin ihminen takertuu järjettömän oloisesti johonkin, sanomme että hän ei ole päässyt yli ja että hän tekee vain kiusaa, kontroilloi, manipuloi.

Osa eroavista ja eronneista tietysti oikeastikin kontrolloi ja manipuloi ja tekee kiusaa. Siltä gerbiilikiistakin saattoi miehestä tuntua. Kiusaamiselta, piinaamiselta, elämän vaikeuttamiselta, takertumiselta. Sellainen tuntuu ikävältä ja toisen piinaaminen on tietysti väärin.

Mutta ehkä voisimme yrittää ymmärtää omassa elämässään gerbiileistä tappelevia hiukan enemmän. Kyseessä ovat isot ja vaikeat tunteet. Turvallisuuden menettäminen, hylkäämisen kokemukset, unelmien särkyminen, epäonnistumisen tunne, tulevaisuudesta luopuminen, syyllisyys, viha, mustasukkaisuus ja rakkauskin. Ne eivät ole mitään gerbiilin, edes kahden, kokoisia pikkujuttuja. Siinä on kyseessä ihan koko elämä. Ei ihme, jos siitä pikkuisen pimahtaa.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Pitäisikö eksän saada gerbiilien tapaamisoikeus?”

  • Jaana sanoo:

    Aikuinen ihminen, joka haistelee isänsä paitaa vielä kymmenen vuotta tämän kuoleman jälkeen on ainakin minun mielestäni outo. Ja kyllä, isäni on kuollut.