Elämässä on vaikeita ja raskaita aikoja, ja sitten on sitä tavallista arkea. Useimmiten juuri siinä arjessa ovat myös ne onnenhetket ja hyvät ajat. Yhdessäolo, luonnosta nauttiminen, hyvä ruoka, elämykset, rakkaus ja ystävyys. Mutta osaammeko me huomata ne ja arvostaa niitä?

Vai onko elämämme pelkkää valitusta kiireestä, töistä ja pienistä vastoinkäymisistä? Huomaammeko kaiken arvon vasta sitten jos kohtaamme menetyksiä, miettii tämä kirjoittaja:

”Tiedätkö sen tunteen kun ihmiset ympärillä valittavat pienistä asioista. Asioista joilla ei loppupeleissä ole juurikaan merkitystä. Koira teki sohvaan reiän, taas sataa, töissä on raskasta, listaa voisi jatkaa ihan loputtomiin. Tuollaisia elämän perusjuttuja, jotka on ohi meneviä harmistuksen aiheita, sellaisia joiden yli on helppo päästä, mutta silti niistä pitää vähän kitistä.

Kun itseä kohtaa tarpeeksi suuret asiat ei valittamiselle jää enää aihetta, ei ole aikaa murehtia reikää sohvassa tai alkavaa sadetta. Kun suuret asiat ovat yllättäneet, olet vain kiitollinen että saat olla tässä ja nyt, kuunnella sadetta, rakkaimmat ihmiset ympärillä.

Se hetki kun menetät läheisen ihmisen ja hetki tämän jälkeen kotisi tulipalossa, et pysty kuunnella ihmisten valitusta väsymyksestä tai lähestyvästä sateesta. Se saa pintaan jopa vihan tunteita, kuinka kiittämättömiä ihmiset ovat. Eivätkö he pysty olemaan kiitollisia kodistaan, perheestään, terveydestä tai vaikka siitä koirasta joka teki sohvaan reiän? Osataanko asioista olla kiitollisia vasta kun ne menetetään? Ymmärtääkö sitä sitten olla kiitollinen elämästä kun huomaat ettet omista edes yksiä kenkiä?

Itse menen päivä kerrallaan eteenpäin kiitollisena. Pienen lapsen univelkaisena äitinä ja yrittäjä miehen avovaimona olen joka päivä kiitollinen heistä ja heidän rakkaudestaan, uudesta kodista ja terveydestä. Harvoin mieleen hiipii valitettavaa, kun minulla on kaikkein tärkeimmät asiat elämässä kunnossa ja olen niistä kiitollinen.

Onneksi olen oppinut sulkemaan korvani ja hymyilemään. ”Töissä on tosi raskasta, väsyttää ihan sikana…” Just, parempi hymyillä ja jättää sanomatta, ”No shit Sherlock, itsehän olen valvonut viimeiset 2 kuukautta hampaita tekevän taaperon kanssa, luulen että mun silmäpussit tarvisi omat rintsikat”.

Hymyilen ja mietin kuinka kiitollinen olen lapseni hymystä, siitä, jossa suussa pilkottaa 4 pientä hammasta.”

Nimim. Kiitollinen

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus alla olevan lomakkeen kautta. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.