Julkaisimme äskettäin kirjoituksen siitä, kun ei tunne kuuluvansa joukkoon missään.

Se herätti samaistumisen tunteita monissa teissä. Nimimerkki Kolmas pyörä lähetti Avaudu tästä -lomakkeen kautta kirjoituksen, jossa hän kertoo, kuinka töihinpaluu on helpotus. Siellä ei suljeta pois porukasta, ja juosta juttelemaan kiinnostavamman kaverin luo:

”En liioin tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään joukkoon.

Olen ihan äärettömän sosiaalinen, niin siksi tällainen tilanne oli minulle täysi shokki. Esikoisen aikana olin todella paljon yksin kotona, ja meninkin uutena jäsenenä perhekerhoihin ja -jumppiin ihan vain sen takia, jotta löytäisin itselleni seuraa. Niissä kyllä keskusteltiin kanssani, mutta usein lauseeni jäivät täysin kesken, kun paikalle tuli joku tosi hyvä kaveri, jonka luo piti heti päästä keskustelemaan jostain hauskasta reissusta tai jutusta, ja jäin hölmönä istumaan yksin. Tunsin itseni tosi typeräksi!

Joitain äitejä pyysin Facebookissa kaveriksikin, ja ajattelin jos sen kautta tulisi pyyntöjä edes puistoon lasten kanssa tai synttäreille, ei tullut. Pyysin itse, mutta eivät päässeet kun aina oli jotain muuta. Samat naamat julkaisivat kuitenkin kuvia keskenänsä, kuinka hauskaa oli viikonloppuna, ja vieläkin naurattaa. Tällöin tuumasin että pitäkää kuppikuntanne!

Lapsia on nyt kaksi, ja olen omasta mielestäni onnistunut heille luomaan sosiaalisen elämän. Heillä on ollut hauskaa, ja se on pääasia. Itselleni näistä perhekerhoista ja jumpista muodostui totaaliset pakkopullat.

Luojan kiitos pääsen takaisin töihin! Siellä on juttukavereita, ja siellä kysytään mitä minulle kuuluu, ja haluanko tulla mukaan milloin minnekin!”


Kuva Amy Hirschi, ylin kuva Mateus Campos Felipe.

Miksi niin moni äiti on yksin?

Saamme paljon kirjoituksia yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Varsinkin äidit tuntuvat olevan hirvittävän yksinäisiä.

Mistä se johtuu? Entä mistä johtuu monen kokemus siitä, että heidät suljetaan ulos porukasta?

Joidenkin kanssa toki synkkaa paremmin kuin toisten. Ja tietenkin kaikilla on oikeus vaihtaa kuulumisia ja viettää aikaa sen ”oman kaverin” kanssa.

Mutta ehkä olisi hyvä katsoa peiliin…olenko minä se, joka sulkee muita pois? Tai kannattaisiko minun kokeilla tupata vähän enemmän porukkaan – ehkä muut luulevat, että en edes halua seuraan?

Kenties voisi auttaa, jos opettelisimme sanomaan kaksi lausetta: Tule mukaan! ja Voinko tulla mukaan?

Onko sinulla ajatuksia siitä, mistä tämä yksinäisyys johtuu? Tai siitä, mitä sille voisi tehdä? Kerro kommenteissa!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Onneksi pääsen takaisin töihin enkä joudu enää olemaan yksin!”

  • Purnaaja sanoo:

    Tyypillistä naismaista käyttäytymistä, joka alkaa jo ennen koulua. Hengataan vain sen yhden ”bestiksen” kanssa. Itselläkin tuntuu että naisten kans on tosi vaikea ystävystyä. Miehet taas jotenkin ovat enemmän laumaeläimiä, osaavat toimia isommassa porukassa ja kaveripiirissä.

    Allekirjoitan tämän kirjoittaneen tarinan. Olen sosiaalinen tyyppi, mutta vanhempainvapaat olivat yksinäisiä. Äitiä ei ole auttamassa, siskoja ei ole. Jaksoin kulkea kerhoissa ja facessa seurasin eri mammaryhmiä, mutta lopulta koin ne enemmän energiaa vieväksi kuin antavaksi. Töihin oli kiva palata. Varsinkin. Kun työpaikkakin on miesvaltaisella alalla niin kuppikuntia ei sieltäkään löydy.