”Löysin itseni itkemässä työpaikan vessassa. Tiesin että jossain vaiheessa murrun työni paineiden alla, ja se päivä koitti nyt.

Olen töissä lastenhoitajana ihan tavallisessa päiväkodissa, ja ryhmässäni on tällä hetkellä 19 kolmevuotiasta lasta. Meitä ammattitaitoisia aikuisia on ryhmässä kolme, ja lisäksi apuna on silloin tällöin opiskelijoita. Siitä huolimatta minut valtaa päivittäin se toivoton tunne, että en riitä mihinkään. Teen työtäni rakkaudella, ja mielestäni lapset ovat iloisia, välittömiä, idearikkaita, vallattomia ja herttaisia. Samalla puutumme päivittäin ja hetkittäin tilanteisiin, joihin liittyy tönimistä, lyömistä, repimistä, puremista, sanallista satuttamista tai leikin ulkopuolelle jättämistä. Kaikki tämä on ihan sitä normaalia arkea päiväkodissa, ja meillä on keinot sekä ammattitaito näiden tilanteiden loppuun viemiseen. Vain yksi asia puuttuu: aika.

Minun sydämeeni sattuu se, että joka ikinen päivä on lukemattomia tilanteita, joissa tiedän, että olisin voinut hoitaa työni paljon paremmin jos olisin saanut vietyä tilanteen loppuun saakka. Jos vain olisin ehtinyt pysähtyä tilanteeseen, sanoittaa lapsen tunteita, rauhoittaa tilannetta ja kehoittaa anteeksipyyntöön. Usein käy niin, että ristiriitatilannetta selvitellessäni selän takana tapahtuu jo jotain muuta johon on ihan pakko puuttua, joten se ensimmäinen riita jää selvittämättä. Näitä keskeytyneitä tilanteita on arjessa aivan liikaa. Ryhmämme tavoitteisiin kuuluu varsinkin sosiaalisten taitojen opettelu, mutta päivittäin se tavoite vesittyy, kun omat kädet ja korvat eivät vain riitä joka paikkaan. Toisin sanoen, minulla ei ole aikaa tehdä työtäni hyvin.

Kuva Veri Ivanova. Ylin kuva BBC Creative.

Lapsilla on hirveä ”aikuisennälkä”, ja olisi todella tärkeää että jokainen lapsi tulisi päivittäin kuulluksi ja nähdyksi. Jaamme ryhmämme mahdollisuuksien mukaan kahteen tai kolmeen pienryhmään rauhoittaaksemme arkea, ja se tarkoittaa sitä, että olen siinä pienryhmässä aikuisena yksin valvomassa leikkiä, ohjaamassa päivästä riippuen jumppaa/kädentaitoja/lauluhetkeä/ulkoilua ja selvittämässä niitä lukemattomia riitoja. Kun lapsi pyytää minua leikkiin mukaan, vastaukseni on lähestulkoon aina kieltävä, vaikka leikistä kieltäytyminen tuntuu hirveän kurjalta. Samalla mietin, että tähänkö minä silloin sitouduin kun valitsin alani? Että en koskaan ehdi kunnolla pysähtyä lapsen luo, jokainen päivä on yhtä suorittamista ja poukkoilemista tilanteesta toiseen ja että hyvin menneen päivän määritelmä on se, että kaikki lapset ovat tallessa. Ammatilliset tavoitteeni olivat paljon korkeammalla kuin mihin kykenen nyt yltämään.

Nämä päivittäiset, tavalliset haasteet ovat jokaisen ammattitaitoisen työkaverini tiedossa ja kokemuspiirissä. Me yritämme moniammatillisena tiiminä keksiä keinoja jotka rauhoittaisivat arkea, vähentäisivät lasten impulsiivista ja levotonta käyttäytymistä ja toisivat enemmän keskeytymättömiä tilanteita meille kaikille. Mutta niin kauan kuin lapsiryhmät ovat tämän kokoisia kuin nyt ovat, tarpeeksi suurta muutosta ei asiaan ole tulossa.

Ja toden totta, lapsiryhmämme ei ole edes vielä täynnä. Ryhmäämme mahtuu virallisten määritelmien mukaan vielä vähintään kaksi lasta lisää. Välillä tekisi erittäin katkeroituneena työntekijänä mieli kutsua päättävässä asemassa olevia henkilöitä seuraamaan ihan sitä tavallista arjesta selviytymistä päiväkodissa. Puhutaan varhaiskasvatuksen tärkeydestä ja merkityksestä lapsen kasvulle ja kehitykselle, mutta minun tekisi synkimpinä hetkinä mieli huutaa maailmalle, että pitäkää lapset kotona niin kauan kuin mahdollista, päiväkodissa ei ole mitään sellaista jota ilman lapsi ei pärjäisi!

Kuva Tanaphong Toochinda.

Palaan vielä siihen itkuuni. Huomasi puhuneeni eräälle lapselle hirveän tiukkaan, jopa rumaan äänensävyyn varsinkin niissä tilanteissa jolloin hän oli toistuvasti lyönyt, repinyt ja töninyt kaveriaan. Lapsen huolestuttava käytös on seurausta suurista mullistuksista hänen elämässään, ja tiesin, että tämä lapsi tarvitsisi vain hetken verran rauhallista yhdessäoloa aikuisen kanssa. Näiden riitojen selvittely muun ohjauksen ohessa oli kuluttanut minut aivan puhki. Kello kulki eteenpäin, kauhealla tohinalla puettiin puolikas lapsiryhmä ulkovaatteisiin ja lähetettiin ulkoilemaan ennen kuin loput lapsista tulisivat jumpasta ja aloittaisivat saman ruljanssin. Tämä lapsi, joka oli lyönyt kaveriaan, jäi mielellään viimeiseksi puettavaksi ja olisi rauhoittunut siitä, että aikuinen on hänen kanssaan hetken verran kahdestaan. Mutta sillä hetkellä kun viimein pääsin pukemaan tätä lasta, kuulin, että toinen ryhmä on jo rymistelemässä jumppatuokiostaan takaisin. Jouduin siis nopeasti riuhtomaan lapselle vaatteet päälle ja lähettämään hänet pihalle. Herkkä, odotettu ja todella tarpeellinen hetki keskeytyi.

Miten paljon parempi tuokin hetki olisikaan voinut olla lapsen kannalta! Huomasin olevani jälleen kerran itkun partaalla. En vain oman jaksamiseni takia vaan myös siksi, että jos laskisin yhteen ne tilanteet yhden viikon aikana, jolloin olen joutunut tuottamaan aikuisennälkäiselle lapselle pettymyksen tavalla tai toisella, ei kahden käden sormet riittäisi!

Minä haluaisin riittää paremmin! Haluaisin että laadukas varhaiskasvatus ei olisi vain sanahelinää tai mahdollista toteuttaa vain silloin kun kolmasosa lapsista on pois päiväkodista. Siksi olen useasti pohtinut alan vaihtoa tai vaikka perhepäivähoitajaksi ryhtymistä, mutta totuus on se, että vaikka lähtisin pois, näiden lapsien arki päiväkodissa jatkuu silti samanlaisena riippumatta siitä, kuinka ammattitaitoinen henkilökunta siellä on. Sitä tosiasiaa en voi unohtaa.”

Nimim. Uupunut varhaiskasvattaja

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

12 vastausta artikkeliin “”Minulla ei ole aikaa tehdä työtäni hyvin””

  • Uupunut varhaiskasvattaja sanoo:

    Kaikista saamistani rohkaisevista kommenteista johtuen rohkenin lähettää seuraavanlaisen sähköpostin opetusministeri Jussi Saramolle:

    Hei!

    Otan yhteyttä ihan näin yksittäisenä kansalaisena, joskin koen että sanojeni takaa voisi löytyä lukematon määrä varhaiskasvattajia ympäri Suomea.
    Ensimmäiseksi haluan kiittää siitä, että Sipilän hallituksen muutos varhaiskasvatuksen suhdeluvusta 1:8 on muutettu takaisin suhdelukuun 1:7. Samaan hengenvetoon sanon kuitenkin, että se ei millään vielä riitä.

    Varhaiskasvattajat ympärilläni ovat todella uupuneita. Moni on jo vaihtanut alaa, ja yhtä paljon harkitsee samaa, osa on jatkuvilla sairaslomilla ja loput odottavat eläkeikää. Itse kuulun niihin, jotka rakastavat työtään, yrittävät tehdä siitä niin mielekästä kuin mahdollista näissä puitteissa, mutta polttaa itsensä vähitellen loppuun. Jos elämän realiteetit eivät iskisi kasvoille (asuntolaina, pienet lapset, vähät varat) lähtisin ilman muuta heti kouluttautumaan toiselle alalle. Enkä ole yksin näiden ajatusteni kanssa. Samaan aikaan kun varhaiskasvatuksen tärkeyttä ja merkityksellisyyttä suitsutetaan otsikoissa, yksi tärkeimmistä palikkatornin perustuksista, pysyvä henkilökunta kiintymyssuhteen luomiseksi, on horjumassa.

    Lapsia on lapsiryhmissä yksinkertaisesti liikaa. Välillä on lähes mahdotonta toteuttaa yleviä, varhaiskasvatussuunnitelmassa mainittuja tavoitteita kaiken sen arkipäiväisen kaaoksen selvittämisen lisäksi.
    Olen ollut alalla nyt 14 vuotta, ja tänä aikana lasten erilainen oireilu on merkittävästi lisääntynyt. Erilaiset huolenaiheet lasten kasvussa ja kehityksessä, perheiden ongelmalliset tilanteet, diagnoosit ja erityistä tukea tarvitsevat lapset täyttävät arkemme.

    Kaiken kruununa on se ikuinen oravanpyörä: Lapsi alkaa oirehtia päiväkoti-ikäisenä. Mikäli oirehtiminen huomataan, siihen pyritään puuttumaan ja tavoitteet kirjataan ylevästi vasuun. Sitten tulee se arki, joka muistuttaa, että sen yhden lapsen lisäksi ryhmässä on 20 muutakin lasta, jotka tarvitsevat sitä aikuista, ehkä juuri jopa sillä samalla kriittisellä kiukun hetkellä. Kun lapsi ei saa päiväkodissa sitä tukea jota hän tarvitsee, lapsi alkaa oirehtia yhä enemmän ja vakavammin, ja henkilökunnalla on yhä vähemmän keinoja/aikaa/kykyä puuttua lapsen oirehtimisen hoitamiseen. Ja kaiken tämän lisäksi pitäisi yhtä lailla ottaa huomioon ne lapsiryhmän herkät, kiltit ja joustavat lapset, jotka voivat hyvin jäädä täysin vaille aikuisen huomiota, koska he eivät ole sitä kovaäänisesti vaatineet. Kunnes heistäkin osa alkaa osoittaa tahtoaan ikävällä tavalla, kun eivät muuten tule huomatuiksi.

    Näistä lähtökohdista on haasteellista, välillä jopa mahdotonta toteuttaa laadukasta varhaiskasvatusta. On väärin iloita siitä, että lapsia puuttuu joskus päiväkodista, mutta meistä työntekijöistä (ja paikalla olevista lapsista) jokainen nauttii siitä väliaikaisesta, hauraasta huomion määrästä!

    Laitan liitteessä kirjoituksen, jonka olen lähettänyt toimittaja Huonon Äidin sivustoille, ja sieltäkin kautta kollegat ympäri Suomen jakavat tämän saman kärsimyksen kanssani.

    En osaa tällä purkauksellani vaatia välittömiä toimenpiteitä, mutta unelmieni maailmassa jokainen lapsi saisi tulla kuulluksi ja nähdyksi myös päiväkodissa, jossa hän viettää vähintään kolmasosan arkipäivistään. Onko sellainen maailma mahdollinen?

    Terveisin uupunut varhaiskasvattaja

  • Väsynyt kasvattaja sanoo:

    Työskentelen lapsuuteni haaveammatissa päiväkodissa. Opiskelin kolme vuotta tälle alalle intoa puhkuen. Nyt olen työskennellyt varhaiskasvatusalalla neljä vuotta. Olen väsynyt ja turhautunut kiireeseen, meluun ja siihen tunteeseen, ettei kädet ja silmät riitä. Keikun jatkuvasti uupumuksen partaalla, ja olen huolissani myös työkavereideni jaksamisesta. Aikeissani on kevään jälkeen vaihtaa alaa.

  • Kokemuksella sanoo:

    Subjektiivisen päivähoito-oikeuden saisi poistaa. Ammattikasvattajana, mutta myös pienten lasteni kanssa kovia kokeneena, en näe tätä järjestelmää hyvänä. Sen sijaan erittäin hyviä kokemuksia on tukimuodoista, joissa koko perhettä tuetaan. Miksi?
    Jos masentunut äiti menee lapsensa kanssa yhtään mihinkään, lapsi ja perhe saavat kannattelevaa rutiinia.
    Jos maahanmuuttajaäiti lapsineen osallistuu suomenkieliseen toimintaan, molemmat oppivat kieltä ja kotiutuvat paremmin.
    Jos päihderiippuvainen äiti saa itsensä ohjattuun toimintaan, sekä äiti että jälkikasvu ovat ainakin hetken paremmassa turvassa.
    Mitään näistä päiväkoti ei voi tarjota, eikä sen pitäisikään voida! Päiväkodin ei pitäisi olla tukitoimien korvike!

  • Huolestunut varhaiskasvattaja sanoo:

    Koen tätä samaa riittämättömyyttä ja työskentelen esiopetuksessa. Ryhmässämme on 21 lasta, 3 kasvattajaa + avustaja. Me työskentelemme isossa koulussa ja käytössämme on 1 luokkahuone. Lapset ovat vielä leikki-iässä ja leikin merkitys on erittäin suuri. Valitettavasti näillä lapsilla leikki jää hyvin pieneksi viikon aikana, koska tilaa ei ole. Toki jakaudumme ulkoilemaan puolikkaana ryhmänä, mutta silti aika ei riitä. Pienten ryhmissä nämä asiat korostuvat vielä jyrkemmin, mitä isommat ryhmät, sitä vähemmän aikaa olla lapsille läsnä. Siirtymissä menee hurjasti aikaa varsinkin talvella ja sateisilla säillä. En tosiaan ymmärrä miksi subjektiivinen päivähoito oikeus tuli takaisin. Niinkun aloittaja sanoi, varhaiskasvatuksen nykyinen tilanne ei palvele alle 3-vuotiasta lasta mitenkään. Lapsi on osa laumaa ja päivä on vain yhtä selviytymistä. Yksilöllistä huomiota ei vain pysty antamaan. Minullakin olisi niin paljon annettavaa ja aivot räjähtää ideoiden määrästä, mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta toteuttaa näitä. Aloitin työt päiväkodissa kun olin 18-vuotias. Rakastuin alaan, kouluttauduin 3vuotta ja nyt olen ollut n. 6vuotta töissä. Aion vaihtaa alaa heti kun pääsen kouluun. Toivon, että päättäjät heräisivät tähän tilanteeseen ja kuuntelisivat työntekijöitä, niitä jotka elävät sitä arkea 5 päivää viikossa. Omaa lasta en tule laittamaan päivähoitoon ennen 3vuoden ikää.

  • Haahuaja sanoo:

    Minua vähän pelottaa, että joudun taloudellisten syiden vuoksi laittamaan lapseni hoitoon alle vuoden ikäisenä, ja se tuntuu minusta todella pahalta. Kun tulee äidiksi opiskelijana, valtio ei sitä kovin tue, eikä kotihoidontuella selviä meidän elämäntilanteessa. En ole mikään 18v lukiolainen, ihan 34v kolmen lapsen äiti nyt, alla jo monta tutkintoa ja korkeakoulussa nyt. Siitä huolimatta rahallisesti niin, että nuorimmaiseni joutuu ihan pienenä hoitoon. Mielelläni hoitaisi kotona edes vuoden ikään…. Voimia kaikille varhaiskasvatuksen työntekijöille, tiedän että teette pahraanne rajallisilla resursseilla. Valitettavasti sama tilanne se on meillä vanhusten hoidossakin, liikaa asiakkaita, liian vähän hoitajia, ja huono omatunto ainaisena seuralaisena. Teette valtavan arvokasta työtä!!!!!!

  • mie sanoo:

    Toivottavasti ap tai kuka tahansa tämän saisi lähetettyä luettavaksi ylemmäksi, ihan asioistamme päättäville ihmisille. Ja mahdollisimman monelle ja monelta taholta. Tässä oli asia esitetty selkeästi ja sanon, että se on juuri nuin. Itse vakaopena olen miettinyt alanvaihtoa niinkuin moni muukin, mutta nyt aluksi siirryin perhepäivähoitajaksi. Jutun viestiä on jo pitkiään koetettu tuoda muidenkin kun vain päiväkodin työntekijöiden tietoon mutta se ei tunnu menevän läpi. Kuka osaisi sen tehdä niin että meitä kuultaisiin?

  • Lapsellinenaikuinen sanoo:

    Johan nyt, olen kuullut tästä asiasta tosi paljon ja se on tosi huolestuttavaa.

    Tätini oli päiväkodissa töissä, kuin myös äitini (väliaikaisesti) mutta se oli vielä sitä aikaa, kun kaikki oli paremmin. Ryhmät olivat pienempiä ja henkilökuntaa oli riittämiin.
    Minunkin aikanai, kun oli päiväkoti-ikäinen mukula, niin ei ollut kiirettä. Silloin ryhmät olivat maksimissaan 10 hengen omaisia ja per ryhmässä oli korkeintaan kaksi taiko jopa kolme aikuista.
    Noin pitäisi olla näin nykyäänkin. Ei ne aikuiset ole mitään robotteja, jotka jaksavat joka päivä samaa rumbaa.

  • Mymmeli sanoo:

    Tämä on niin totta. Pitkään päiväkodissa työskennelleenä tunnistan päiväkodin ongelmat. Lapsia on vain liikaa. Alle kolme vuotiasta en laittaisi päiväkotiin hoitoon, koska perusturva jää puuttumaan liian usein. Sijaisia ei palkata ja ruokahuoltoa usein joutui myös hoitamaan työntekijöiden puuttuessa syystä tai toisesta. Itse uuvuin ja lopulta irtisanoin itseni. Työn arvostus ja palkkaus saisi olla paljon parempi.

  • huolestunut äiti sanoo:

    Kyllä vain. Ja mitenkäs ne hyvin käyttäytyvät hiljaiset lapset, jotka eivät saa mitään huomiota aikuisilta, koska eivät koskaan riitele, hauku tai lyö toisia. On täysin kestämätöntä, että ryhmäkoot ovat niin suuria ja kasvattajien aikaa menee lisäksi kaiken maailman suunnittelutehtäviin ja palavereihin.

  • Toinen väsynyt sanoo:

    Kirjoittaja puhuu asiaa. Tunnistan työssäni varhaiskasvattajana aivan samat asiat. Juuri ennen joululomaa olin niin uupunut, että meinasin hermostua yhdelle lapselle. Tässä tarvitaan todella ”lehmän hermot”. Kun silmät, korvat, kädet ja aika eivät millään riitä. Ja hyvin sanottu juuri tuo, että lapsilla on valtava aikuisen nälkä. Kun selviää kunnialla työpäivästä, ei virtaa sitten omalle perheelle jääkkään. Siitäkin joutuu kantaa huonoa omatuntoa.

  • Lasten kanssa sanoo:

    Puhutaan oikeista asioista. Laatu kärsii lasten määrän lisääntyessä. Tunnollisimmat uupuvat aina ensin.

    • Liisi sanoo:

      Kuulostaa tutulta. Lähipiirissäni on päiväkodissa työskenteleviä ihmisiä sekä hoitoalalle työskenteleviä ihmisiä ja kummaltakin alalta kuuluu sama viesti; resurssointi on vedetty niin tiukille, että työtä ei ole mahdollista tehdä enää kunnolla. On se kumma, että vielä 2000-luvulla naisvaltaisia aloja pidetään jotenkin vähempiarvoisina (siinä miten niihin politiikassa resurssoidaan)!

      Voimia kirjoittajalle! <3