”Narkomaaniäidit, nuo kamalaakin kamalammat ja huonoakin huonommat, luonnottomat ihmisjätteet, joilta olisi pitänyt ottaa lapsi pois jo heti synnytyssalissa. Narkomaaniäiti ei ansaitse lasta, koska lapsen on paljon parempi ilman aineita käyttävää nistiäitiä.

Miten, joku edes voi käyttää aineita, jos hänellä on lapsi? Lapsenhan pitäisi mennä kaiken edelle? Tätä miettii myös narkomaaniäiti itse, joka päivä, monta kertaa. Syyllisyys painaa, painaa koko ajan. Kiinnijääminen pelottaa, sillä mitä lapselle sitten tapahtuu, kun jää kiinni käyttämisestä? Tämä on minun,  yhden narkomaaniäidin tarina:

Pystyin lopettamaan raskausaikana, ja olen vieläkin ylpeä, että todella pystyin siihen. En olisi voinut elää itseni kanssa, jos vauvallani olisi ollut vieroitusoireita syntyessään. Synnäriltä mentiin ensikotiin, minä ja vauva, meitä ei voitu kotiuttaa omaan kotiin sekavan perhetilanteen takia ja hyvä niin. Ero lapsen isän kanssa tuli kuukaudessa. Isä ei pystynyt/ halunnut lopettaa aineiden käyttämistä.

Ensikodin jälkeen muutettiin omaan uuteen kotiin vauvan kanssa, kaikki oli hyvin. Minä pysyin puhtaana ja arki sujui leppoisasti. Äitiysloman jälkeen palasin töihin. Kyllä, olin ollut työelämässä yli 10 vuotta, vaikka käytin aineita koko ajan. Lapsi meni päiväkotiin ja minä töihin, maanantaista perjantaihin, joka viikko. Minulla oli sisälläni kuitenkin kasvava tarve, eräänlainen tyhjiö, kutina, jota ei pystynyt raapimaan.

Tunsin syyllisyyttä paljon aiemmin, ennen kuin retkahdin. Sen tapahduttua olin kuin matkustaja junassa ilman jarruja. Ehdin käyttää vuoden verran ja olin ihmisenä niin rikki kuin olla voi. Käyttämisestä kiinnijääminen oli lopulta helpotus. Niin hirveä määrä energiaa kuluu kulissien ylläpitämiseen. Näyttelemiseen, että kaikki hyvin, vaikka mikään ei ollut hyvin.

Rakastan lastani, enemmän kuin mitään muuta asiaa maan päällä ja silti aloin käyttää uudelleen… Pääsin nopeasti katkolle ja jatkohoitoon. Jatkohoitopaikassa olin hetken yksin kunnes lapseni tuli sinne myös. Hoitojakso oli lopulta puolen vuoden mittainen, mutta kotiin palasi muuttunut onnellinen äiti ja lapsi. Paluu arkeen kävi näin jälkikäteen ajatellen liian nopeasti. Olisi pitänyt ottaa pehmeämpi lasku takaisin työelämään, mutta isompi palkka on isompi palkka. Kaikki oli kunnossa muutaman vuoden, kunnes retkahdin taas.

Mikä saa käyttämään aineita taas? Ja taas? Ja taas? Kun on saanut kokea elämää puhtaana, niin mikä saa nousemaan yhä sen jarruttoman junan matkustajaksi? En tiedä. En ymmärrä tätä sairautta, joka minulla on. Olen addikti, joka on taas lähdössä katkolle ja jatkohoitoon. En todellakaan halua käyttää aineita, koska tiedän, että käyttäessä en ole vanhempana lapselleni täysin läsnä ja lapsi kyllä vaistoaa, kun vanhempi ei voi hyvin. Taas on kulissit sortuneet ja taas se oli helpotus. Iso helpotus, koska lapseni on oireillut omalla tavallaan hyvinkin voimakkaasti.

Riippuvuussairaudestani huolimatta, olen ensin äiti, sitten kaikkea muuta. Olen myös jonkun tytär ja jonkun sisko. En todellakaan sairasta tätä riippuvuutta yksin. Koko perheeni voi huonosti, koska olen sairas. Addikti usein luulee tekevänsä vahinkoa vain itselleen. Näin ei todellakaan ole. Koko lähipiiri sairastuu yhden mukana.

Syyllisyys, tuo tuttu jo vuosien ajalta, painaa taas niin kovin paljon. Tällä kertaa mukana on myös raastava tunne siitä, kuinka paljon vahinkoa olen aiheuttanut omalle lapselleni, joka on nyt jo sen ikäinen, että tulee muistamaan tämän. Syyllisyys on kaikkein pahin tunne, jonka kanssa tulen elämään tästä lähtien, koska kun jättää aineet, niin tunteet, kaikki tunteet palaavat, melkoisella ryminällä. Olen onnekas ja kiitollinen, että tukiverkostoni on niin hyvä kuin se on.

Tällä kerralla en pelännyt mitä lapselleni tapahtuu, tiesin minne hän pääsee. Tällä kerralla, en usko, että saan enää uusia mahdollisuuksia tämän jälkeen, aion käyttää tämän annetun mahdollisuuden ja tilaisuuden oikein. En halua palata käyttämään, kukaan käyttäjä ei halua palata takaisin, jos on saanut elää puhtaana, koska mikään ei ole ihanampaa kuin olla vapaa aineista ja saada olla hyvä äiti lapselleen.

Moni saattaa tuomita tämän kirjoituksen, saattaa olla sitä mieltä, että lapsi pois vaan. Tuomita minut, vaikka tuomitsen itseni jo. Tiedän kyllä oikein hyvin mitä väärää olen tehnyt. Teen kaikkeni, jotta saan itseni kuntoon, koska haluan olla vapaa elämään tätä elämää elämänä, en minään tummana varjona pimeässä hapuillen. Toivoa täynnä kohti huomista, nyt ei enää pelota.

Nimim. Kohti uutta

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta, ja kirjoittaja saa palkkioksi Huonon Äidin kirjan. Haluatko kertoa oman tarinasi? Lähetä se alla olevan lomakkeen kautta.

P.S. Riippuvuussairauksia on myös isovanhemmilla: tällaista on, kun on pullontuoksuiset isovanhemmat.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Minä olen äiti – ja narkomaani”

  • Tättähäärä sanoo:

    Pyydä tällä kertaa avopalvelu vierelle kulkemaan kun kotiudut katkolta ja mahdollisesta jatkokuntoutuksesta. Oletko jo miettinyt syvemmin, mikä saa sinut retkahtamaan? Muista, että sinä, juuri sinä, olet paras mahdollinen äiti lapsellesi! ❤ Tsemppiä!