”Miksi kukaan ei puhu ruuhkavuosien yksinäisyydestä?

Vauvavuodet olivat todella rankkoja ja yksinäisiä. Yksin öisin valvoit pienen lapsen kanssa, päivisin pohdit kotona, olisiko ketään jolle vois soittaa, ei ollut vaan kaikki oli töissä. Iltaisin, joskus iltaisin saattoi nähdä jonkun, joka jaksoi kuunnella sen pienen hetken kitiseviä pikkuisia.

Yksinäisiä nekin hetken oli, keskustelut versoilivat ympäriinsä koko ajan häiriötekijöiden takia, eli niiden ihanien pienten ihmisalkujen, joiden täysipäiväisiksi palvelijaksi olin ryhtynyt.

Tämä oli ennakoitavaa, joka paikassa siitä saa lukea. Ajattelin että kyllä mä kestän sen ajan, nopeasti ne kasvaa vauvasta taaperoksi ja siitä isommaksi. No niin, ne kasvoivat ja alkoi ruuhka-arki. En voinut kuvitella että silloin olen vielä yksinäisempi.

Työ/opiskelumaailmassa ei vaan hyvän päivän tuttuja syvempiä juttuja tule. Nautin kyllä kun saa välillä edes aikuisten kesken jutella, mutta vähässä ovat ne ihmiset, jotka saavat sydänystäviä töistä/koulusta.

Itse opiskelen ja olen välillä käynyt töissä. Opiskelijat ovat niin erilaisessa elämäntilanteessa itseni kanssa, ja samoin töissä käyvät. Opiskelutoverit suunnittelee maailmaa mullistavia bileitä ja työkaverit viikon ruskamatkoja Lappiin. Pienten lasten vanhempana olen väliinputoaja molemmissa yhteisöissä.

Jalat peilissä ja parkettia

Nyt syksyksi, täytin kalenterin täyteen lapsille harrastuksia ja jopa itselleni. Onhan sanottu että harrastusten avulla löytyy ystäviä ja lasten harrastukset yhdistää vanhempia.

Kuulosti ihanalta, mutta siellä tuntuu kaikki jo ”pariutuneen”. Ne hyvät ystävät tuovat yhdessä lapsensa harrastukseensa ja keskustelevat keskenään koko tunnin ajan. Olen koittanut kysyä ihan aiheellisia kysymyksiä harrastukseen liittyen, jos vastaus tulee niin se on hyvin lyhyt ja he menevät kauemmas juttelemaan. Ymmärrän, se on heidän laatuaikaansa.

Tiedän etten ole ujo ja tiedän että olen jopa joidenkin mielestä oikein mukava. Joten voin valehtelematta väittää, että aikuisena on todella vaikea löytää ystäviä.

Kaikki väylät tutustua uusiin ihmisiin on käytetty. Esim. täälläpäin on Face-ryhmä, jossa voi huikkia seuraa, mutta en ole kuullut et siellä olisi kukaan ystävää oikeasti löytänyt.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Vai olenko vain ainoa joka kokee olevansa yksinäinen? Lisättäköön vielä, onneksi on kaksi maailman ihaninta lasta joiden seurassa viihtyy hyvin :)”

Nimim. Niin yksin että halkeen

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

10 vastausta artikkeliin “Miksi kukaan ei kertonut, miten yksin ruuhkavuosina on?”

  • Murmeli sanoo:

    +40 sinkkunaisena olisin todella yksinäinen, jos en olisi aikuisena onnistunut useammankin kerran ystävystymään. Viimeisimmän ystäväni löysin naapurustosta koiralenkillä ja sitä edellisen opintojen parista.

    Oma taustani on sellainen, että olen ollut hyvin yksinäinen lapsi, nuori ja aikuinen. Koin yksinäisyyttä myös lapsuuden perheessä. En koe vieläkään olevani mitenkään supersosiaalinen, mutta siitä huolimatta olen ystäviä löytänyt. Halusin kertoa tämän, koska ajattelen, että jos minä olen onnistunut ystävystymään, niin sinäkin ehkä pystyt siihen. Mulla on ollut pitkään todella ulkopuolinen olo eri yhteisöissä, mutta olen päässyt siitä tunteesta lähes kokonaan eroon.

    Ihan varmasti joka työpaikalla tai opiskeluissa on joku toinenkin, joka kaipaisi ystävää. Monesti ihmiset osaa piilottaa yksinäisyytensä hyvin eikä silloin ehkä synny muihin yhteyttä.

  • Ideoita sanoo:

    Tiedän tunteen. Ikävää, kun jää ulkopuoliseksi ryhmässä, jos esim. ei pääse osaksi keskustelua, vaikka yrittää. Kun toiset eivät yritä ottaa sinua mukaan tai tutustua paremmin. Tai tuntuu, ettet halua keskeyttää tai häiritä kun toiset ennestään tutut jo keskustelevat.

    Ei huolta, kyllä vielä jostain ystävä löytyy, luota siihen, vaikka nyt onkin turhauttavaa.
    Aikuisena voi tosiaan olla vaikeampi ystävystyä. Mutta ei suinkaan mahdotonta (vaikka siltä ehkä nyt tuntuu).

    Itse olen saanut ystäviä seurakunnasta, kun olen muuttanut kaupungista toiseen enkä alussa ole tuntenut oikein ketään. Seurakunnilla on toimintaa lapsiperheille ja myöskin usein sellaisia pieniä ryhmiä, jotka tapaa melko säännöllisesti ja joissa ainakin oman kokemukseni mukaan on helpompi ystävystyä. Voi vaikka kysellä olisiko jotain äitiryhmää, sellaisiakin usein on.
    Tavallista työssäkäyvää porukkaa niissä on ollut ja jutellaan niitä näitä, arkisia asioita kahvikupin äärellä kahvilassa tai kotona. Vaikka muut tuntisivat jo ennestään niin et uutena jää yksin vaan olet tervetullut. Tämä ainakin on ollut minun kokemukseni.

  • Yksinäinen lapseton sanoo:

    Niin no. Jos olisi viitsinyt pitää yllä yhteyttä vanhoihin ystäviin, ei ehkä olisi niin huutava tarve uusille. Mutta eihän ne vanhat siis VOI ymmärtää sun uutta ja uniikkia elämäntilannetta, jos ei niillä ole itsellä lapsia. Siinähän joutuisi välillä jopa puhumaan jostain muusta kuin lapsista. Ei, parempi heittää ne vanhat pois ja etsiä uudet, jos löytää.

  • Höpöhöpöä sanoo:

    Täällä taas päin vastoin. Ystäviä on saatu mm. Vauvauintien ja perhevalmennuksen kautta jopa synnäriltä.

    Jos on jo valmiiksi sisäänpäin kääntynyt ja ahdistunut ”yksin olosta” on ihan varma ettei ystäviä ja kavereita saakkaan. Kukaan ei kotoa hae sua kahville eikä harrastuksista saa kavereita jos ei suutaan aukaise.

  • Kotiäiti sanoo:

    Itse olin uusi paikkakunnalla ja minulla oli 1v lapsi ja odotin toista, en tuntenut ketään, saati lähimainkaan oman ikäistä. Yksi päivä mieheni luki lehdestä että paikkakunnalla avattiin perhekahvila. Mieheni rohkaisi mwnemään sinne ettei tarvitse yksin olla kotona. mietin mikä perhekahvila, pitääkö olla käteistä, kahvillekko menen yksin 😳 , mutta menin kuitenkin. Siellä käytiin läpi keitä paikalla on, juotiin kahvia, laulettiin ym.
    Joten annoin mahdollisuuden ja menin toistekin. Nyt olen käynyt perhekahviloissa vuosia, ekan vuoden jälkeen rohkaistuin myös seurakunnan kerhoon ja mukaani kerhoista on tarrtunut kavereita ja niitä ihan oikeita ystäviä.
    Ensin sovittiin kerhon ulkopuolelle puisto- ja leikkitreffejä, sitä kautta tutustuminen oli helpompaa.
    Enää en ole yksin.

  • Siilis sanoo:

    Mulla taas ihan päinvastoin. Olennilonen ettei muksuilla ole mitään harrastuksia joissa joutuis sosialisoimaan. Niin vähän saa ja ehtii olla omas rauhassa. Kotona on muksut ja puoliso. Ei vaan energiat riitä enää mihinkään muuhun sosialisointiin. Metsään menen välillä et saan olla ihan yksin.

    • Nimetön sanoo:

      Ihanaa, että on muitakin tällaisia erakoita 😅 Päivät töissä, monesti iltaisin harrastuksissa, kotona lapsi ja sitten vielä miesystävä (joka ei onneksi asu samassa taloudessa). Juuri ja juuri jaksan nämä, sen jälkeen en kyllä halua tavata yhtä ainoaa ihmistä. Aina välillä ihmettelen, että eikö ihmisillä ole mitään muuta tekemistä elämässä, kun ehtii niitä kavereita kaipailla. Luulisi etenkin ruuhkavuosien olevan sen verran kiireisiä, että ei enää edes ehdi tavata kavereita.

  • pipari sanoo:

    …ja kun tähän lisätään se, että avioseksi loppuu, niin eipä ole muuta tekemistä kuin laskea päiviä siihen, että kuopus muuttaa pois. Ja voi itse lähteä samalla ovenavauksella.
    Viisi vuotta vielä – sitten koittaa vapaus! (ja uusi asuntovelka)

  • Ninnu sanoo:

    Jep, ihan voisi olla myös omasta suusta. Tosin nyt kun lapset on teini-iässä, niin tuntuu yksinäisyys vaan lisääntyvän. Aikuisena ei vaan ole helppoa löytää niitä uusia ystäviä. Mutta onneksi meillä sentään on nuo lapsoset.

  • Samassa veneessä sanoo:

    Voin niin samaistua tilanteeseesi. Sanasi voisivat olla minun suusta. Rankkaa tämä on yksin. Ja eihän meistä kukaan halua olla ja mennä päivästä toiseen yksin. Mutta toisaalta minulle voimaa antaa se, että tämä ei ole ikuista. Lapset ovat siunaus ja etsin onnen sitä kautta. Vaikka kaikki ei mennyt todellakaan sinne päinkään kuten kuvittelin, jaksan itseni ja lasten takia. Elämä jatkuu kaikkien kriisien jälkeenkin. Myös yksinäisyyden ♥️