Mikä minusta tulee isompana?
”Tammikuun loppu. Jokavuotinen tuska lähenee. Yhteishaku. En kuitenkaan ole elämän tarkoitusta miettivä heleäkasvoinen teini. Ehei, olen 32-vuotias, elämän tarkoituksen miettimisen luovuttanut turpeakasvoinen äiti. ”Omaa juttuani” olen kuitenkin etsinyt sieltä 9-luokalta asti.
Opiskelin ammatin josta en ikinä oikein välittänyt. Tein pitkään töitä alalla josta en oikeastaan pitänyt, koska en yksinkertaisesti tiedä mitä haluan. Sitten tuli lapsi, sitten se lapsi kasvoi ja TAAS ollaan tässä samassa pisteessä. Joka kevät tämä yllättää yhtä paljon kun talvi yllättää autoilijan, välikausi äidin ja prisman neljän ruuhka eläkeläisen.
Apua, mihin mä haen? Enhän mä osaa mitään! Varmaan sielläkin vaan kiusataan. Ei, kyllä mä nyt haen tohon kouluun! Eikun ei sittenkään kun kamalan vaikeat nuo pääsykokeet! Mitä minä osaan? No kirjoittaa olen aina tykännyt, hei siitähän mä teen ammatin! No ei, aika surkeita nää mun kyhäelmät on ja sitäpaitsi ei yhtäkkiä maanantaiaamuna vaan herätä ja kustantajat on ovella setelitukkujen kanssa iloitsemassa uudesta suosikkikirjailijasta.
Voi miksi mä en keskittynyt koulussa, että pääsisin nyt paremmin kouluun ja miksi, oi miksi, mä en saanut adhd-lääkitystä jo silloin! Ehkä mä haen taas vanhan alan töitä, ahdistun vuoden verran, kerään innon hakea kouluun ja olen sitten taas tässä pisteessä ensi vuonna? Kuulostaa tutulta ja turvalliselta? Tai sitten koitan rohkeasti hakea kouluun joka on aivan liian iso pala kakkua ja pahimmassa tapauksessa nolaan itseni mutta saanpahan sitä kuuluisaa kokemusta? Lähetän kirjoituksiani rohkeasti eteenpäin, enkä laitakaan perään viestiä että hei ai kauhee ANTEEKSI kun mä näin huonon jutun teille lähetin!
Oi hyvä tavaton, miten niiden hukassa olevien 9-luokkalaisten kuuluisi osata päättää, kun en minäkään osaa!
P.S. En pyydä anteeksi vaikka juttuni on huono!
P.P.S. Mieli kyllä tekis”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Artikkelikuva Angelina Litvin.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Minulla taas polku oli peruskoulusta syrjäytymiseen ja päihderiippuvuuteen. Sieltä nouseminen aikuisiällä on vaatinut kaikenlaisia manöövereitä ja ilman tukiverkostoa en olisi koskaan selvinnyt. Ammattikoulussa löysin alan, jossa voin loistaa ja nyt kevään yhteishaku kolmannen kerran peräkkäin odottaa. Jos unelma-alalle pääsisi vielä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamaan. Ei lapsia, ikä tulee vastaan, ei taloa tai asuntoa, ei ollut mistä säästää, mutta vahva usko elämään, ja siihen, että merkityksellisyys rakentuu asioista, joita kukaan ei voi arvostella.
Kirjoitus voisi olla ihan kuin omani. Mutta olen kohta jo 38v. Useita työsuhteita, pisin menossa nyt, keväällä tulis 2vuotta….ja taas mieli haluaa jo muuta. Kaksi ammattia on, nykyinen työ on kuluttavaa vuorotyötä. Monia vuosia mietin opiskelua,ja hainkin. Kunnes viime keväänä, en tajua kuinka, pääsin ammattikorkeeseen sisään. Koulu on vaikeaa mutta ala kiinnostaa-motivoi. Nyt kipuilua työpaikasta, aivan eri alaa keskenään. Tässä aikuisena on huomannut että keskittymiskykyni on huono, mitään testejä ei saa.
Koulutus on muuttunut sitten omien kouluvuosieni aika radikaalisti, ja hyvä niin. Hae rohkeasti sinne mikä kiinnostaa, ei se mitään anna jos ei otakaan. Joku aiemmissa kommenteissa sanoi, että älä vie nuorilta opiskelupaikkaa, aikuisille järjestetään koulutuksia laidasta laitaan ja iso osa vieläpä monimuotona, eli opintojen aikana pystyy työskentelemään normaalisti.
Itsehän halusin ensin sairaanhoitajaksi (luin Helena-sarjaa esiteininä), sitten Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi (koska kotona opin, että kuka vaan voi halutessaan olla ihan mitä vaan, eikä siihen vaikuta sukupuoli mitenkään). Yläasteella kuvittelin että minusta tulee opettaja, ammattikoulun tutustumispäivän jälkeen suunnittelin laborantin hommia (amitsussa oli söpöjä poikia). Lopulta yhteishakupäivänä hain lukioon, koska mikään noista ei oikeesti tuntunut hyvälle. Lukiossa meillä oli maailman paras historianope, ja hain lukemaan historiaa, koska halusin arkeologiksi ja hotelli- ja ravintola-alalle. En päässyt kumpaankaan, joka olikin sitten onni onnettomuudessa.
Välivuoden aikana olin töissä sekä ravintola- että matkailualalla (ei ollut yhtään kivaa saati kiinnostavaa) ja luin historiaa avoimessa yliopistossa. Sattumalta näin lehdestä mainoksen englanninkielisestä insinöörikoulutuksesta, hain sinne, kävin pääsykokeissa ja pääsin kouluun. Enkä ole katunut pätkääkään. Aina joskus mietin, että jos vaihtaisin alaa, niin mitä tekisin. En ole vielä keksinyt parempaa.
Mä itse asiassa vähän kadehdin omaa lastani tässä kohtaa.
En siksi, että hänellä olisi suunta selvillä, seiskaluokkalaisena vielä ihan pihalla siitä mitä haluaa tehdä, mutta hänellä on isä, joka kertoo, että pystyt mihin tahansa.
Isä, jota kiinnostaa lapsen koulunkäynti, joka vaatii ja velvoittaa, mutta samalla painottaa että tekee sen vain siksi, että ysillä portit olisi auki, oli suunta mihin haluat lähteä mikä tahansa.
Kun tyttö haaveili tanssijan urasta pari vuotta sitten, isä sanoi että jos haluat olla tanssija, niin tee lujasti töitä sen eteen. Motivoi lasta harjoittelemaan. Minä olin se, joka halusi tuoda realiteetit että ei kannata, siinä on vaikea menestyä.
Rakastin taidetta lapsena. Niin kuvaamataitoa, käsitöitä, askartelua jne, kaikkea missä sai tehdä käsillä jotain. Kuulin olevani ”tosi lahjakas piirtäjä”, mutta ei siitä kunnon ammattia tule, ei siitä saa rahaa, on tosi vaikeeta menestyä, vain marginaali onnistuu.
No, ihan hyvin tienaan maisterina tällä hetkellä ja tykkään työstäni, mutta puolison kannustaessa lapsiamme sanoilla ”teistä voi tulla ihan mitä itse haluatte, se vain vaatii töitä ja uskoa itseensä”, mietin aina että mitä minusta olisi tullut, jos joku olisi luonut teini-ikäisenä samaa itseluottamusta minuunkin?
Ja tuohon varsinaiseen dilemmaan, niin jos sua kiinnostaa kirjoittaminen, niin mieti hommia missä sitä voi tehdä. Kiinnostaako kustannusala vai kaupallinen? Markkinointi tai mainosala?
Sinullahan on jo ammatti. Jatka sillä, jos sillä alalla vielä on töitä. Työpaikka mahdollistaa harrastamisen vapaa-ajalla, joten keskity harrastamaan vapaa-ajalla, ja töissä sitten vain hakemassa rahaa elämistä varten. Älä vie nuorilta opiskelupaikkaa, olet jo opiskellut.
Hyi hirveä. Et sinä nuorilta opiskelupaikkaa vie, ja joskus ne työt mitä ensimmäisenä valitsee ei ole mitään mitä teet loppuelämän. Muuten minä jakaisin vielä postia 25-vuotiaana. Oletko sinä töissä elämäsi ekassa työpaikassa? Ja jos olet, kuinka vanha olet?
Aikuiskoulutus on rikkaus ja todella tärkeää.
Reippaasti vaan hakemaan, et sinä siitä mitään menetä. Paitsi ehkä unettoman yön jännittäessä pääseekö 🙂
Ei vaan jos ei ole aivan varma siitä, mitä haluaa lopun elämää tehdä, on syytä jatkaa edellisessä työssä kunnes tuon tietää ja harrastella erilaisia asioita selvittääkseen, onko niistä ammatiksi. Nythän tuo avautuja ei tiedä mihin edes haluaa hakea, eli taas on hänelle suurella todennäköisyydellä tulossa uusi ammatti, josta hän ei hetken päästä oikein välitä, ja taas yksi tutkinto/koulutus menee hukkaan.
Minä olen samalla alalla kuin silloin, kun työntekoni aloitin 1999. Toki eri tehtävissä, mutta eihän kukaan jää harjoittelijahommiin pitkäksi ajaksi.
Minä menin peruskoulun jälkeen kouluun. Lopetin kesken. Menin töihin, tein sitä sun tätä, sain lapsia, tein taas sitä sun tätä.
Minä olin 29 kun lähdin vihdoin opiskelemaan. Sain hyviä arvosanoja ja jopa stipendin. Minä?! Siis minä kenen peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli jotain päälle 6. Ihme että niinkään korkea kun koulussa ei paljon viihdytty. Nyt minulla on selkeä oma suunta ja korkakouluopiskelutkaan ei tunnu niin kauhealta ajatukselta.
Hae rohkeasti kouluun, ole ennakkoluuloton! Mieti missä sinä voit hyödyntää sun vahvuuksia? Mitkä taas ei todellakaan ole sun vahvuuksia? Älä jumitu ”miesten ja naisten ammatteihin”.
Realisti kannattaa toki olla, ei minusta esim enää psykologia tule ja jos en pääse opiskelemaan muutamien vuosien sisällä niin annan olla. Minua aina muistutetaan että 40-vuotiaalla on vielä melkein 30 vuotta työikää jäljellä. Mietipä sitä…
Turha miettiä etukäteen että mitä siellä koulussa VOISI tapahtua, sitä ei kukaan tiedä. Aikuisten maailma on muutenkin vähän erilainen kuin nuorten maailma..
Minäkin etsin omaa alaa ja valitsin ammatin väärin. Tuskailin monta vuotta sen kanssa mitä haluan tehdä. Nyt olen löytänyt alan, jolle palava halu, opiskellut alemman tutkinnon ja nyt kolmannen asteen tutkintoa.
Ennen ahdisti kun ei löytynyt sitä omaa alaa, nyt ahdistaa pääsenkö koskaan sille löytämälleni alalle töihin, tai ylipäätään minnekään. Olen 42 ja kaikkialla tuntuu lukevan ettei töihin enää oteta kuin pari- ja max kolmikymppisiä, vai huomaanko vain ahdistuksessani niitä uutisia?
Olet kuitenkin vielä nuori, koita päästä ammatinvalintapsykologille, sen jälkeen ainakin itselle valkeni.