Mietin avioeroa jo siinä vaiheessa kun astelin alttarille
Nimimerkki mikä mua vaivaa- jätti avautumisen Huonolle Äidille.
Hei, halusin avautua avioliiton asioista, vaikka en tiedä onko tämä tarpeeksi lukijoita keräävä juttu. Ehkä enemmän huono vaimo kategoriaa kuin huono äiti. Mutta asiaan; mistä voi tietää, rakastaako puolisoaan? Koska luulen, että en rakasta.
Mun lapsuus on ollut sellainen, että en ole todellakaan oppinut tervettä parisuhteen mallia. Tiedän teoriassa millainen se on, mutta käytännössä en. Meillä on pinnallisesti kaikki hyvin, mutta luulen, että menin puolisoni kanssa naimisiin vain siksi, koska niin piti tehdä. En rakastunut häneen, vaan hänet tuotiin minulle hopeatarjottimella. Hän on hyvä mies, osallistuu kotitöihin ja on isä lapsilleen. Mutta minulla ei ole tunteita häntä kohtaan, siis sellaisia, kuin kuuluisi olla. Toki välitän hänestä, mutta en halua häntä.
Ensimmäisen kerran mietin eroa sinä päivänä, kun menimme naimisiin. Minusta tuntui siltä, että olen tekemässä suuren virheen. Mutta enhän voinut perääntyä, kun kaikki oli jo kutsuttu juhliin jne. Joten olen elänyt roolissa siitä saakka. Ja nyt vuosien kuluessa tämä tilanne vain on alkanut ahdistaa yhä enemmän. En tiedä mitä tekisin, sillä en halua rikkoa ydinperhettä, mutta kaipaan aitoa rakkautta. Mieheni rakastaa kyllä minua, vaikka ei sitä aina oikein osaa näyttää. Tunne tasolla olemme kai enemmän ystäviä ja minusta usein tuntuu, että en saa häneltä tukea silloin kun sitä tarvitsisin.
Onko jollain kokemuksia, voiko tällainen suhde kestää? Kasvaako rakkaus, vai katoaako se vähäinenkin ajan kanssa, mitä ehkä on?
Nimimerkki. Mikä mua vaivaa
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 20 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Avioero on rankka kokemus, mutta voi myös olla helpotus.
Menin naimisiin koska yleensä kuului mennä naimisiin. Kun haettiin kuulutukset, iski paniikki. Oliko tässä mitään järkeä. Edellinen pitkäaikainen rakkaussuhde oli päättynyt kyyneliin pari vuotta aiemmin. Naimisiin mennessä ajattelin, että tämä voi päättyä eroon.
Lapsia ei onneksi ollut. Liitto kesti 12 vuotta. Epävarmuutta taloudesta miehen holtittoman rahankäytön takia. Minä niuhotin, tein paljon töitä, säästin, tein remontit, hoidin huushollin. Lopulta tuntui siltä, että olen ilmainen piika, joka mahdollistaa miehelle mukavan elämän.
Mies ei käsittänyt miksi halusin eron. Asiathan olivat ihan hyvin. Oltiin kämppäkavereita. Sen lähempää kontaktia ei ollut. Olin sukunsa mielestä huono ihminen. Olin sentään ’päässyt’ naimisiin hienoon sukuun, menneessä hienoudessa roikkuvaan.
Olin onneksi ennen eroa tehnyt avioehdon, jolla sain suojattua perinnön vanhemmiltani. Exä valitti myöhemmin tutuille menettäneensä niin omakotitalon kuin kesäpaikan.
Ensishokin jälkeen ero tuntui siunauksella. Tiesin missä menen, en pelännyt yllättäviä taloudellisia takaiskuja. Jollei huvittanut puleerata huushollia, en tehnyt sitä. Äkkiä oli aikaa lukemiselle, oopperassa käyneille ja sille mistä itse pidin. Oli tilaa hengittää ilman tukehtumisen tunnetta.
Oli pari laastari suhdetta, jotka pikku hiljaa kuivettuivat. Emme kuitenkaan eronneet näiden suhteiden kanssa huonoissa väleissä
Elämä on näin eläkeikäisenä ihan hyvää ja mukavaa. Miehettömään elämään olen tottunut ja tulen hyvin toimeen. Toki olisi mukavaa tavata joku, joka saisi sydämen läpättämään – tasaisesti, ei sekopäisen läkähdyttävästi. Mutta ilmankin pärjää.
Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa
Yli 30 vuotta avioliitossa olleena voin todeta ainakin yhden tärkeän asian, jos puoliso on sinulle myös hyvä ystävä se ei ole huono asia. Vikoja on kaikissa, mutta tärkein avioliitossa on luottamus. Jos ahdistaa siihen toimii keskustelu ja avoimuus. Ei ole täydellistä puolisoa kaikki ovat vajavaisia ihmisiä.
Itse olen aivan samanlaisessa tilanteessa, tuli heti semmoinen fiilis että ihan kuin kirjoituksesi olisi kirjoitettu *minun kynälläni*
Olen itse ajatellut samoin astellessani alttaria kohti – mietin voiko sanoa ”en tahdo”. Minulle tuli ero kahdeksan kuukauden jälkeen, onneksi ei ollut lapsia. Olimme olleet yhdessä 8 vuotta. Toisten suhteita en lähde neuvomaan enkä arvostelemaan. Itse olin onnellinen eron jälkeen. Joskus asiat vaan vaistoaa etukäteen.
No voivoi. Sellainen suuri tunne usein katoaa ja sitten haetaan sitä eroa kun ”rakkaus” loppui. Itsekin menin kihloihin ja naimisiin, vaikka se tunne puuttui. Olen ollut uskollinen ja siitä ylpeä. Hyvin meillä on mennyt ja kiintymys korvaa sen suuren tunteen, jota itse kutsun hetkelliseksi mielenhäiriöksi. Ennen puolisoani tämä hehkutettu suuri tunne ei koskaan tuonut mitään hyvää elämääni. Pelkkiä rikkinäisiä, epätasapainoisia suhteita, joissa emme edes sopineet yhteen. Yhdessä roikuttiin tämän tunteen takia. Kaikenlaista soopaa ja ikävää käytöstä katsotaan läpi sormien yleensä juurikin tämän tunteen takia. Itse tein oivan valinnan aikoinaan enkä ole sitä katunut. En halua elämääni draamaa enkä muuta sekoilua väkivallan eri muodoista puhumattakaan. En voisi edes ottaa vakavasti jotakin hyväksikäyttäjää tai muutoin epäluotettavaa ihmistä vain koska on tunteita. Tunteetkin kuihtuvat aikanaan. Tunnen kuitenkin mieheeni vetoa ja en vaihtaisi häntä ikinä kehenkään toiseen. Hyviä miehiä on harvassa, jos ollenkaan. Pidän aarteestani kiinni, niin kauan kuin hänkin minusta. Mikään ei ole itsestäänselvää tässä maailmassa.
Olen 70v ja erosin neljä vuotta sitten nuoruuden avioliitosta. Kymmenen vuotta sitä pohdin, kun syntyi ensimmäinen l-lapsi niin ajattelin että lapsella pitää olla mummi ja vaari. Mutta koko ajan ahdistuin enemmän ja enemmän. Lopulta poikani puuttuivat asiaan nähtyään huonon oloni. En ole päivääkään katunut eroa. Vajaa vuosi sitten löysin uuden kumppanin. Asumme eri osoitteissa, mutta silti olemme usein yhdessä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Meillä on vain tämä yksi elämä, toista mahdollisuutta emme saa. Puhu miehellesi tunteistasi, hän ansaitsee uuden alun, kuten sinäkin.
En tiedä onko hyvä mennä puhumaan miehelle. Pitää olla hyvin varovainen. Tällaiset asiat voivat olla suuri järkytys toiselle. Harkitse tarkoin asiaa. Se on helppo lonkalta heittää ” mene puhumaan”.
Ennen kuin olet saanut lapsuuden traumasi käsiteltyä, et voi rakastaa aidosti ketään. Kerro asiasta miehellesi ja ala/alkakaa hoitamaan sinun traumojasi. Jostain syystä tämä mies on sinun puolisoksesi valikoitunut ja luulen, että hän pystyy sinua auttamaan tässä asiassa.
Lapsuuden voi jättää jokainen pois analyspinnissaan. Se on vain tekosyy omalle käyttäytymiselle.
Menin naimisiin nuorena ja miellyttääkseni vanhempiani. Äiti järjesti häät eikä kysynyt mitään niihin liittyen saavuimme paikalle kuin vieraat siis omiin häihimme. Tunnepuoli puuttui ja sulhasen kanssa lähdimme kotiin kuin raskaan työpäivän jälkeen.
Seuraavana päivänä pohdin jo eroa ja se ajatus lohdutti. Tyttäremme syntyi 10 kk kuluttua häistä.
Rakkautta suhteeseen ei tullut mutta olimme sopuisia kavereita. Molemmilla oli oma elämänsä.
Erosimme 6 vuoden jälkeen.
En ole eroa hetkeäkään katunut mutta en myöskään löytänyt parempaa miestä kuin tyttäreni isä.
Nyt olemme 70 vuotiaita. Meillä on yhteiset lapsenlapset. Itse olen onnellinen, että tein lapsen miehen kanssa, joka oli kuitenkin fiksu ja hyvä.
Minusta kuulostaa siltä että sinulla saattaa olla itselläsi tunnelukkoja, jotka eivät välttämättä liity mieheesi. Oletko harkinnut että voisit mennä ammattilaiselle puhumaan tunteistasi? Ehkä katsoisin sen kortin ensin: perehtyisin niihin omiin tunteisiin ja miettisin, mistä ne kumpuaa ja sitten vasta miettisin, mitä ne tarkoittaa avioliiton kannalta. Myös erilaista ammattiapua avioliittoon on olemassa. Nykyään ollaan kovin helposti eroamassa, mutta sekään ei aina ratkaise kaikkea. Sen sijaan rakkauden voi joskus löytää myös uudestaan (tai ensimmäistä kertaa) usean yhdessäolovuoden jälkeenkin.
Romanttiseen rakkauteen perustuva avioliitto on historian valossa aika uusi ilmiö.
Aiemmin avioliitot olivat järjestettyjä ja sukujen kesken sovittuja. Varsinkin varakkaissa piireissä puoliso valittiin taloudellisesta näkökulmasta.
Moni liitto onnistui kuitenkin hyvin, kiintymys kasvoi ajan myötä ja yhteiset hankkeet yhdistivät. Erot olivat harvinaisia.
Nykyisin käy vähän päinvastoin. Rakkaus syttyy ja solmitaan liitto. Ajan myötä tunteet haalistuvat ja erotaan.
Aika monet liitot muuttuu tuollaisiksi ajan kanssa. Jotkut jatkaa, toiset ei. Aina voi erota, mutta löytääkö sen jälkeen kaipaamansa rakkauden riippuu paitsi itsestä myös sattumasta.
Huijari,huijasit miehen avioliittoon vaikka et edes rakastanutkaan.
Mitippä kaikkea sitä pahaa mitä toiminnallasi olet saanut aikaan.
En ymmärrä mikä ihmisen/ihmiset saa toimimaan näin vastuuttomalla tavalla.
Ja tuollaiset kommentit vois jättää sanomatta. Oman asennevammasi ja oagan olosi oksensit, aloittajalle sillä ei ole mitään hyötyä ja voi saada pahaakin jälkeä aikaan. Vaarivainaan neuvo:
Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.
Ei tarvitse jättää kommenttia sanomatta. Totuus viiltää ja vihloo joskus kovasti. Mutta myös puhdistaa ja opettaa.
Niin avioliitto on vakava asia. Ei pitäisi sännätä siihen suin päin. Mitä aiot tehdä liittosi suhteen muista vastaparina on ihminen joka on elänyt sinun kanssasi pitkän matkan elämää ja luottanut sinuun. Kovin olet ollut ajattelematon kun olet ilman rakkautta liiton solminut.
Vielä ehtii! Terapia ois hyväksi korjaamaan lapsuuden aiheuttamat väärät mallit. Sitten et tyydy enää mihinkään ja joku päivä kohtaat sen oikean… niin mullekin kävi 😉
Ei koskaan, ikinä, pitäisi sitoutua jos ei rakasta. Elämä on ihan liian lyhyt ja uusintaa ei tule.
Miksi tuhlaisit päivääkään olemalla ilman rakkautta? Edes mahdollisuutta sille.
Kurja tilanne miehellesi kun huijasit häntä, että muka rakastat. Mutta hänkin ansaitsee vaimon joka rakastaa häntä.
Puhu miehellesi.
Hän on ansainnut tietää totuuden.
Ja sun sielua ei enää riko teeskenteleminen.
Mulla kävi samat aikoinaan. Läpimarssittiin häät, koska silleen kuului tehdä että naimisiin mennään nuorena. Alttarille kävellessä tiesin että avioero tulee jossain vaiheessa elämää.
Lapset tehtiin ja elettiin 10-vuotta kuin kämppikset. Edes samalla sohvalla ei istuttu vierekkäin vaan eri päissä sohvaa. Tultiin silti toimeen, hauskaakin meillä oli ja elämä oli turvallista.
Sitten jossain vaiheessa tajusin että en mä tätä edes halua ja ero tuli.
Ystävinä erottiin ja yhdessä lapsista huolehditaan, mutta eri osoitteissa.
Menin uusiin naimisiin vuosien ja muutaman epäonnistuneen avoliiton jälkeen ja vasta tässä nykyisessä avioliitossani oikeasti haluan olla ja juuri tällaisen kumppanin kanssa. Meni kauan tajuta mitä itse elämältä haluaa.
Opin vasta tässä nelikymppisenä mitä on oikeasti rakastaminen.