Mä kun luulin että pystyn tähän!
Mä kun luulin, että lasten kanssa työskentely on se kutsumukseni ja päivieni tarkoitus. Voi, kuinka väärässä olinkaan.
Lastenohjaajan opintoihin kuuluu luonnollisesti käytännön harjoitteluja, ja sinnehän minäkin polleana astelin ensimmäiseen harkkapaikkaani, pienen seurakunnan pieneen päiväkerhoon. Kokemusta oli lapsenlikkana heilumisesta satunnaisille naapurinkaimoille sekä omien sisarusten edesottamuksista. Pidin lapsia noin yleensä ottaen välkkyinä pikkuolioina, joilla on kiiltävät silmät ja iloinen hymy. Mutta kuinkas sitten sattuikaan.
Ensimmäisenä päivänä pikkupilttejä taapersi päiväkerhoon kohtuullisen kuuloiset kahdeksan kipaletta. Periaatteessa kerho oli kolmevuotiaasta ylöspäin, mutta mukaan mahtui peräti neljä vasta kaksivuotiasta. Ilmeisesti olivat vanhempiensa mielestä vaan vallan varhaiskypsiä ja harvinaisen edistyneitä tapauksia. Vaipat taisi pömpöttää kahdella housujen alla. Yksi ei osannut muodostaa sanoja, vaan tapaili jotain ihan omaa kieltään. Kolmikielinen koti, niin ihmekös tuo.
Ennen kuin oli alkupiiriin päästy, niin ensimmäisellä oli tullut pissat housuun. Toinen oli kiipeämässä leluhyllyyn ja kolmas kurotteli pöydältä saksipurkkia. Ja kun olin luullut, että pienessä ryhmässä pysyy homma hanskassa. Sillä aikaa kun toinen aikuinen vei pissahousua pesulle, niin koitin rauhoitella tappelun aloittaneita velikultia sekä houkutella pientä limanokkaa nenäliinan ääreen, ennen kuin jättimäinen jojo liimaantuisi sylissä olevan nuken hiuksiin. Toisella aikuisella tuntui kestävän tuhottoman kauan ja hikikarpalot helmeili otsallani.
Vasta kymmenen minuuttia kolmesta tunnista oli kulunut, ja olin jo aivan hengästynyt kaikesta draamasta. Välipalahetki omine eväineen olikin omanlaisensa show. Eväslaatikoista kaivettiin jos jonkinlaisia viritelmiä. Yhdellä lapsella oli laatikkoon pakattu mango ja avokado! Siis kaikki kunnia vihertäville elintarvikkeille ja terveellisille elämäntavoille, mutta millä ilveellä tuommoisia kuoritaan siinä muutenkin hektisessä tilanteessa kun osa porukkaa spruittailee pillimehusta kaverin päälle ja pudottelee banaaninkappaleita päälleen. Ja eräällä tytöllä oli suklaarusinoita rasiassa, joista saatiin katkera poru aikaiseksi, kun kaverit olisivat luonnollisesti tahtoneet myös.
Lauluhetkellä yksi lapsista keksii kiljumisen. Muut innostuvat ja seuraavat esimerkkiä. Kehoituksista ja käskyistä huolimatta äänentaso vain kasvaa ja desibelit ylittävän työsuojelun rajat kevyesti. Mikään muu kuin villi kiljuminen ei tunnu kiinnostavan. Olo on aika kädetön, kun oma ääni hukkuu joka tapauksessa mekkalaan ja ohjaajan yrittämä nukke-esitys ei kiinnosta tikun vertaa. Paikallaan istuminen ei motivoi vaan ainoastaan villi hippaleikki ympäri huonetta, täyteen ääneen kiljuen. Ja kun luulin olevani hyvinkin äänenkestävä tapaus. Kiesus.
Askartelu ei myöskään kiinnosta, vaikka kyseisellä kerralla saisi tehdä syksynlehdistä värikkään taulun ja lisäillä sormiväreillä omia kädenjälkiä. Sen sijaan kiinnostavampaa on työntää koko käsi maalipurkkiin ja hieroa sitä penkkiin ja lattiaan. Yksi piltti valuttaa purkista väriä suoraan jalalleen ja lähtee sitten kiljuen kirmaamaan, jättäen pirtsakan oransseja jalanjälkiä taakseen. Vain yksi lapsi tahtoisi tehdä mallinmukaisen taulun, mutta valittaa ettei voi keskittyä niin kamalassa metelissä. Tunnen tuskasi, lapsikulta.
Seuraa jälleen kahdet pissaukset housuun, alati toistuvasti vessamuistuttelusta huolimatta. Tappelevat poitsut onnistuvat samaan turtles-ukkelin takertumaan toisen sankarin hiuksiin ja alkaa hysteerinen huutokonsertti. Välillä pojat puristavat tiukkoja kirosanoja toisilleen. Neljävuotiaat muruset, olen järkyttynyt.
Jälleen sillä toisella aikuisella tuntuu kestävän iäisyys vessareissulla. Vilkuilen kelloa, että kuinka monta minuuttia tätä selviytymistaistelua tarvitsee vielä jaksaa. Sivusilmällä huomaan yhden lapsen löytäneen jo kuivumaan pistetyn sormivärimaalauksen, ja ojentaa kätensä kouraistakseen kosteaa väriä joka sormelle ja painaakseen kädenjäljen verhoon. Originellia taidetta.
Kolme tuntia on kulunut. Vanhemmat hakevat lapsensa, kysyvät oliko hauskaa ja ihmettelevät suttuisia vaateparsia. Niin no, sellaista sattuu vaikka kokovartaloesiliinoja käytimmekin pienillä taiteilijoilla.
Olen lopen uupunut, korvissa soi kiljunta vieläkin ja hengitän syvään huojentuneena, ettei mitään pahempaa päässyt kenellekään sattumaan. En tiedä, uskallanko edes kuvitella olevani kolme kertaa suuremman päiväkotiryhmän kanssa retkeilemässä tai pitää porukkaa hengissä koko pitkä viikko? Ehkä alankin vaikka kirjanpitäjäksi sittenkin…
Nimim. Meri
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Mäkin luulin pystyväni olemaan varhaiskasvatuksessa töissä mutta en vaan jaksa enää. Tyhjän päällekään ei voi lähteä, pakko saada rahaa elämiseen. Toivottavasti löytäisin voimia etsiä uutta työtä. Tsemppiä, voimia sullekin. Koita löytää joka päivä jotain positiivista mikä auttaisi jaksamaan.
Kyllä. Lapset ovat eläväisiä. Ei synny kaaosta 24 lapsen ryhmässä, kun tietää mitä tekee. Ennakointi, suunnittelu, toimintaympäristo, vahva ammatillisuus, osallisuus, uusi vasu. Mun työ. <3
HEH, HEH!
Sellaista se on ”kerhotädin” elämä 🙂 Ja tosiaankin paljon pahempaa päiväkodissa…
Juu…kerro toi kolmella ja aika kertaa 2 niin tervetuloa laadukkaan varhaiskasvatuksen maailmaan.
Nojoo, kuulostaa että kirjoittajalle varmasti kirjanpitäjän ammatti on parempi vaihtoehto jos pikkulasten käytös noin hämmentää 😂
Nuorelle jolla ei ole omia lapsia ja joka on satunnaisesti hoitanut muutamaa mukeloa on taatusti yllätys kun ikiliikkujat sinkoilevat kovaäänisesti edestakaisin… Luulen että hänestä kehkeytyy vielä mainio hoito-täti…. Hän on saanut pudotuksen todellisuuteen ja tästä on hyvä jatkaa… Nuorena on niin varma itsestään ja kyvyistään että todellisuus iskee joskus päin kasvoja itse kullekkin 🙂 Mutta se on elämää ja elämä opettaa… Hän on todella hienosti kertonut kokemuksensa Minua mummua hymyilyttää ja tiedän että hänkin nauraa kokemukselle joskus…