Kolmikymppisten painekattila: ”Miksi tunnen itseni väliinputoajaksi?”
”Elän arkeani päivä kerrallaan. Käyn töissä ja olen hyvässä, turvallisessa parisuhteessa. Asun pienessä vuokra-asunnossa ja arki on tasaisen hyvää ja suhteellisen onnellista.
Katselen ympärilleni, missä tapahtuu valtavia muutoksia. Tuttavat menevät naimisiin, esikoinenkin on vähintään syntynyt tai tulollaan. Rakennetaan tai ostetaan omia asuntoja. Ollaan niin onnellisia ja elämä tarjoilee parastaan joka päivä. Ilouutisia satelee joka suunnasta ja tuntuu, että tarvitsen oikeasti sateenvarjoa suojatakseni itseäni tältä puristavalta tunteelta, jolle en vain mahda mitään.
Toisaalta katson kuinka monet etenevät mieletöntä vauhtia urallaan selkein suunnitelmin. Tunnen itse olevani pysähdyksissä. Minulla ei ole enää viiden vuoden suunnitelmaa urani tai elämäni osalta, mihin tämä poikkeusaikakin on vaikuttanut.
Elämäni on ihan kohdillaan ja arki on hyvää. Tunnen itseni väliinputoajaksi. Miksi? Näitä tuntemuksia tarjoilee myös kieltämättä jatkuvasti, ah, se somen ihana maailma. Olen puhunut ystävieni kanssa ympäristön ja yhteiskunnan paineiden vaikutuksista. Ikään ja odotuksiin keskittyvä kriisi tuntuu kuplivan monen kanssakulkijani mielessä, mutta siitä usein puhutaan vasta parin lasillisen jälkeen. Ja sitä ennen hekin saattoivat vaikuttaa hyvin varmoilta omasta tilanteestaan.
Kuva Artem Maltsev.
Voisimmeko puhua avoimemmin yhteiskunnan ja ympäristön asettamista paineista? Olen ahdistunut elämässäni. Miten uskallan luottaa että parisuhde varmasti kantaa, ja ettei minuun satu? Lapsia pitäisi tehdä, mutta ajatus tuntuu osittain hyvin pelottavalta. Olenko edes oikealla alalla töissä? Tuntuu, että muut ovat hyvin varmoja kaikesta.
Monet kertovat ahdistuvansa lähipiirin hoputtamisesta. Jos olet isä, anoppi tai sisko: anna läheisesi edetä omalla tahdillaan – hän tiedostaa kyllä tilanteen ja toiveesi itsekin. Sen sijaan lapsesi, veljesi tai miniäsi voisi kaivata ennemminkin tukea ja rauhoittavia sanoja. Olenko vain osa jotain uhanalaista heimoa, joka kokee suurta epävarmuutta?
P.S. Näitä tunteitahan kokevat varmasti muutkin kuin vain kolmikymppiset, vaikka otsikkoon tämän iän erikseen nostin.”
Nimim. Tähkäpää
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 13 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kommentoi artikkelia
13 vastausta artikkeliin “Kolmikymppisten painekattila: ”Miksi tunnen itseni väliinputoajaksi?””
Uusimmat artikkelit
Jos lapsia aikoo tehdä, niin kolmikyppisenä on jo kiire. Kaveripiirissäni on ihmisiä, jotka aloittivat yrityksen 34-vuotiaana ja hedelmällisyys kerkesi sanoa hyvästit eikä lapsia enää tullut.
Tåtä ei kouluissa väännetä riittävän selkeästi rautalangasta. Nuoret elävät kuvitelmassa että kunhan aloittaa vähän ennen nelikymppisiä, niin se riittää (ei riitä), ja jos vanhemmat yrittävät opastaa, se koetaan turhana paineistamisena. Kello kåy, se on fakta, sanoi sen ääneen tai ei. Läheinen, joka välittää, sanoo sen ääneen, koska tahattomasti lapsettomaksi jäänyt ei ole onnellinen.
Jos taas ei lapsia halua, sen voi sanoa ääneen, jolloin kiirettä ei ole
Ä.
Olen 5-kymppinen ja minä ja ystäväni tunsimme 3-kymppisinä saman paineen. Silloin moni meistä oli myös hyvin kilpailuhenkinen. Se oli raskasta aikaa. Siinä pitää vain vastustaa kilpailuhenkistä puhetta ja olla itselleen ystävällinen.
Itse kuulun näihin jotka ovat edenneet elämässä nopealla tahdilla. Lukiosta suoraan yliopistoon, hyvä ura alkuun jo heti valmistumisesta eteenpäin, naimisiin miehen kanssa joka tarttui mukaan jo lukioaikana, lapset tehty työuran alussa ja aina niiden välissä uraa jatkettu. On rakennettu omakotitalo ja asetuttu aloilleen. En kuvitellut että kaikki olisi sujunut näin luontevasti (ja nopeasti), teininä olin varma että vietän villiä sinkkuelämää kolmikympiseksi. No meni toisin, kolmikymppisenä oli tehty kaikki edellä mainittu jo. Ei tämä minusta sen tavoiteltavampaa ole kuin sinunkaan elämäsi. Ehkä itse olen aina vain ollut aika varma valinnoistani ja periksiantamaton sekä peloton niitä tavoitellessani, en juuri ole epäillyt tai jossitellut kun olen jotain päättänyt. Jotkut lämpeävät hitaammin ja tekevät päätökset myöhemmin, ei siinä mitään väärää ole. Voit ajatella asian niin että sinulla on nämä kaikki mahtavat asiat vasta edessäpäin ja meillä muilla ne on jo takana 😉
Mikäköhän pointti tässä omakehujutussa on aiheen aloittajalle? Paitsi se omakehu?
Se, ettei elämä ole kilpailu, ja ne nopeammat eivät tee asioita ”voittaakseen”, vaan siksi, että niin sattui tapahtumaan.
Meni sinulta iloisesti yli hilseen.
Aikoja sitten kolmikymmenvuotispäivänäni päätin tarttua elämääni niskasta ja toteuttaa unelmiani. Olin silloin umpisinkku alivuokralla asuva, toki mukavassa työssä. Tartuin toimeen. Vuoden kuluttua oli häät, seuraavana vuonna vauva, muutaman vuoden päästä kaksi lasta lisää. Olin vuosia kotiäitinä. Kun lapset kasvoivat, menin töihin, opiskelin sen ohessa ylemmän korkeakoulututkinnon ja sain todella mielenkiintoisen työn. Siinä sivussa tulivat talot ja tavarat. Työelämä on jo haikeaa historiaa, mutta lapset ja lapsenlapset täyttävät elämäni. – Neuvoni on: tee jotakin toteuttaaksesi unelmasi. Elämä on lyhyt, mutta yleensä kuitenkin riittävän pitkä.
Miten pystyi pakottamaan miehen noin äkkiä, siis alle vuodessa naimisiin? Jaa äkkiä vinkkisi, jotta muutkin umpisinkut onnistuvat siinä. Nykyajan miehillä on valitettavasti oma tahto, eikä heitä saa naimisiin millään ilveellä. Seksi heille kelpaa, ei muu.
Ei tarvinnut pakottaa. Kai siihen aikaan oli niin, että normaalit miehet ja naiset halusivat naimisiin. Tosin tiesimme toisemme pidemmältä ajalta, oltiin samalta kylältä.
Tunsin samanlaista kolmekymppisenä. Siis täsmälleen samanlaista, olin ulkopuolinen omassa elämässäni ja katselin vierestä kun muut etenivät elämässään. Tämän kaiken oppi oli se että ei kannata elää muiden elämää vaan omaansa. Ei kannata ohjautua ulkoapäin. Mieti mistä sinä tykkäät, mitä sinä haluat ja kuinka tulet enemmän omaksi itseksesi.
Itse sain esikoiseni vasta lähemmäs nelikymppisenä, ja oma urakin löytyi vasta silloin. Ihmiset etenevät elämässään eri tahtiin. Joku saa lapset teininä ja joku nelikymppisenä ja hyvä niin. Minulla kaikki tapahtui myöhemmin kuin muilla. Jotkut eivät saa lapsia koskaan ja jotkut eivät edes halua. Sosiaalisessa mediassa kannattaa seurata vain niitä jotka antaa eivätkä vain saa pahalle tuulelle.
Jokainen on oman onnensa seppä, ei se työpaikka, raha, omakotitalo ja hirveä velka tee kenestäkään onnellista, kun hetkeksi. Onni ei tule mistään ulkoisesti asiasta. Onni on siellä sun sisällä. Mitä jos miettisit niitä asioita, jotka sulla on hyvin ja lakkaisit vertailemasta elämääsi muiden elämään. Vaikka kaikki näyttää niin hienolta niillä muilla, niin se ei välttämättä ole totuus.
Ihan kuin itse olisin kirjottanut tämän. Minulla on kyllä ihana mies ja lapsi ja toinen tulossa, mutta olen työkyvytön työtön. Kateellisena seuraan, kun ympärillä ihmiset vaihtavat työpaikkaa, kuin sukkia. Itselläni ei ole työkokemusta edes yhtä kalenterivuotta. Ulkomaille matkustavia katson kateellisena, en ole matkustanut mihinkään.
No nyt kyllä meni luuytimeen asti tämä teksti 🙄 mullaki kaverit ja tuttavat ympärillä menee naimisiin, hankkii lapsia, etenee urilla ja saa kivoja työpaikkoja, on parisuhde asiat kondiksessa ja elämä hymyilee.. Itelläni ei tunnu olevan elämässäni oikein mitään mihin tarttua. Toki 5 vuotias poikani pitää jonkinlaisen järjen, mutta muuten on kaikki ihan sekaisin. Parisuhde rakoilee, en oo saanu töitä ja en edes tiedä missä haluaisin asua.. Yritä siinä sitten kasvattaa lapsesta mallikansalaista, kun oma elämäkin on ihan sekaisin
Kannattaa elää päivä kerrallaan niin ku itselle hyvältä tuntuu. Kukaan ei tiedä miten elämä menee, itse uskon et kainilla omat vastoinkäymiset..itseki ollut naimisissa 20 v ja eronnut, mutta kiitollinen siitä mitä kokenut ja saanut. Eikä pettymykset ole huonoja asioita. Kunhan ei muutu katkeraksi ja pitää mielen avoinna. Omaan asenteeseen pystyy onneksi vaikuttamaan. Kaikkea hyvää, toivoo yx 50 v.❄️🍀😷