Ero myllää koko perheen elämän ja tunteet. Harkitustakin erosta selviytyminen on vaikeaa, mutta yllättävä ero saattaa järkyttää vielä pahemmin. Keinot selvitä erosta ja kyky jatkaa elämää ovat yksilöllisiä. Toisille erosta toipuminen on hyvin pitkä prosessi. He saattavat kipuilla ja käsitellä eroa vuosia.

Suremiselle ja toipumiselle ei tietenkään ole mitään oikeaa aikataulua. Jos eroa tarvitsee yhä surra, vaikka siitä on jo aikaa, niin tietenkin saa tehdä. Mutta joskus suruun jää kiinni, eikä siirtymistä normaaliin elämään tapahdu. Se saattaa ilmetä monella tavalla, joista yksi on se, että lapsi joutuu eroperheessä ikäänkuin puolison ja toisen aikuisen asemaan. Eron jälkeen ei tietenkään ole pakko etsiä uutta puolisoa, vaan ihmissuhteensa saa järjestää kuten parhaaksi näkee. Mutta monilla aikuisilla on kaipuu läheiseen suhteeseen toisen aikuisen kanssa. Jos tällaista suhdetta ei löydä tai ei pettymysten takia uskalla muodostaa, saattaa vanhempi asettaa lapsensa puolison rooliin.

Tilanteessa jossa omat tunteet ovat myllerryksessä ja voimat vähissä, saattaa hyvinkin tukeutua lapseen. Jos perheessä eletään kaksin, tukeutuminen voi jatkua akuuteimmankin tilanteen jälkeen. Onhan se luonnollista, että kysytään mielipiteitä ja näkemyksiä siltä, joka on paikalla, olkoonkin, että toinen on lapsi.

Lapset eivät useinkaan oireile eroa vielä silloin, kun tilanne on aikuisella pahimmillaan. Kun aikuinen alkaa toipua erosta, lapsen oireilu saattaa alkaa. Mutta koska aikuinen voi itse paremmin ja erosta on jo aikaa, saattaa lapsen oireilu jäädä huomaamatta. Myös se, miten voimakkaita syyllisyyden, pelon, hylkäämisen, menettämisen ja surun tunteita lapsilla on, voi jäädä ymmärtämättä. Monesti lapset patoavat nämä tunteet sisäänsä. Olisi erittäin tärkeää, että aikuinen olisi lapsen tukena erossa, eikä toisin päin.

Sitä ilmiötä, että lapsesta tulee vanhemman tuki eikä toisin päin, kutsutaan englanniksi termillä spousification, sananmukaisesti suomeksi ”puolisoittaminen” eli puolison asemaan asettaminen. Tällöin vanhempi käyttää lasta omien tunnetarpeittensa täyttämiseen ja sivuuttaa lapsen tunnetason tarpeet. Asiantuntijat sanovat, että kyseessä on emotionaalinen hyväksikäyttö, tunneinsesti, joka usein voi jatkua siksi, että ilmiötä ei tunnisteta.

Lapselle saa toki näyttää surevansa, ja lapselle saa kertoa tunteistaan. Mutta sellainen asetelma, jossa vanhempi jatkuvasti tukeutuu lapseen ja lapsi lohduttaa surevaa vanhempaa, ei ole terve. Lapsi ei voi olla vanhemman auttaja, tukija ja lohduttaja. Lapsen rooli on olla lapsi, ei tukihenkilö. Monet lapset kertovat aikuisena siitä kokemuksesta, että eron tai vanhemman kuoleman jälkeen he joutuivat ikäänkuin aikuisen asemaan, ja heiltä vietiin mahdollisuus lapsuuteen ja siihen, että heidän tunteensa olisivat tulleet nähdyiksi ja käsitellyiksi.

Mutta tunneinsestin ainoa muoto ei ole se, että lapsesta vanhemman tulee tukihenkilö ja jopa terapeutti. Toinen muoto on se, että lapsi asetetaan perheessä varapuolison asemaan. Varsinkin pitkään yksin olleet yksinhuoltajat ja heidän lapsensa saattavat ajatua muodostelmaan, jossa lapsen rooli on toimia kuten puoliso. Tilanteeseen saattaa ajautua myös ydinperheessä, jos vanhempien parisuhde on huono ja toinen puoliso etäinen.

Onko lapsesi puolison asemassa?

– Vanhempi ja lapsi tekevät kaiken yhdessä. Vanhemmalla ei välttämättä ole juurikaan aikuisseuraa, ja lapsikin saattaa tuntea velvollisuudekseen olla ensisijaisesti vanhemman seuralainen ja vasta sitten tavata ystäviään.

– Vanhempi ei yritä hankkia aikuista kumppania, vaikka kaipaa emotionaalista tukea ja yhteyttä. Seurustelemattomuutta perustellaan pettymyksellä, sillä että ei tarvita suhdetta tai sillä, että ”meidän elämämme on jo tarpeeksi täyttä”.

– Vanhempi käyttää itsestään ja lapsestaan me-muotoa jatkuvasti. Perhe ei muodostu vanhemman ja lapsen huolenpitosuhteesta vaan parista, jossa kumpikaan ei ole oikeasti aikuinen.

– Vanhempi nojautuu lapseen ja vanhemman koko elämä sosiaalisia suhteita myöten pyörii lapsen ympärillä.

– Lasta viedään tilanteisiin, jotka eivät sovellu lapsille, kuten aikuisten juhliin.

– Lapselle uskoudutaan asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

– Vanhempi on mustasukkainen lapsestaan, kontrolloiva ja ylisuojeleva.

– Lapsi ei uskalla kapinoida.

Aikuisen asemaan lapsena joutunut kertoo:

”Isäni kuoleman jälkeen jäin kaksin äitini kanssa. Hän meni surusta ihan sekaisin ja minä jäin heitteille. Omaa suruani ei koskaan käsitelty mitenkään. Siitä ei puhuttu yhtä ainutta kertaa. Sen sijaan jouduin käymään äidin kanssa joka ikinen viikko haudalla. Se oli minusta kamalaa, mutta en uskaltanut sanoa, että en halua tulla. Tätini yritti puuttua tähän ja sanoi, että ei sinne tarvitse lasta viikottain raahata. Valehtelin hänelle että menen mielelläni, kun pelkäsin että pahoitan äidin mielen.

Elämästämme tuli muuten hyvin eristäytynyttä. Täti ja työkaverit olivat äidin ainoa sosiaalinen kontakti minun lisäkseni. Kerran hänellä oli lyhyt suhde, mutta hän vakuutti, että tunteita ei ollut pelissä. Äiti ei varmaan uskaltanut heittäytyä suhteeseen. Kävin äidin mukana työpaikan pikkujouluissa ravintolassa ja muissa tilaisuuksissa, mihin minulla ei olisi ollut mitään asiaa. Ennen ajattelin että syynä oli se, että hän ei saanut minulle hoitajaa, mutta nykyään luulen että hän ei edes yrittänyt. Hän ei halunnut mennä yksin.

Äiti oli yhtä aikaa hyvin lepsu että todella autoritäärinen. Ruokavaliostani ja terveydestäni ei huolehdittu lainkaan. Teini-ikäisenä en saanut viettää aikaa normaalisti ystävieni kanssa, enkä uskaltanut kapinoida. Aloin oireilla vasta päälle kaksikymppisenä kun olin muuttanut kotoa pois. Tajusin muutenkin vasta aikuisena, että eihän se kuvio normaali ollut. Havahduin siihenkin, että ei minulla itselläni ollut mahdollisuutta surra isän kuolemaa eikä minua autettu sen kanssa lainkaan.”

Jos tunnet, että tarvitset apua erosi käsittelyyn, ota yhteyttä työterveyteen, yksitysiin terapiapalveluihin tai seurakunnan perheneuvontaan. Esimerkiksi eroryhmästä voi olla apua tunteiden käsittelyssä. Jos lapsesi tarvitsevat apua, voit kysyä neuvoa esimerkiksi kouluterveydenhuollosta tai neuvolasta. Mikäli voimasi eivät riitä yksin, lastensuojelu voi tarjota tukea arjesta selviytymiseen.

Lähteet 1, 2.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Yksi vastaus artikkeliin “Harjoitatko tajuamattasi tunneinsestiä?”

  • Keski-ikää lähestyvä nainen sanoo:

    Meidän perheessä tämä on jäänyt päälle. Äiti kohtelee mua näin edelleenkin jos olen vähänkään liikaa tekemisissä.

    Hän saattaa sanoa esim. Että: ” Me ollaan köyhiä.”

    Hän on itse pienituloinen eläkeläinen ja minä olen keskituloinen työssäkäyvä perheellinen aikuinen.

    Ei ole mitään meitä.

    Kesti kauan tajuta, miksi äiti alkaa ahdistaa. Miksi ahdistaa, kun hän laittaa viestejä joissa kertoo missä on ja mitä tekee ym. Niin kuin joku tilivelvollinen puoliso. Sanon, etten halua tietää ja hän loukkaantuu ja tauon jälkeen viestittää taas.

    Mietin miksi ahdistaa kuulla hänen kavereistaan tai asioistaan. Sitten tajusin, että koska olen lapsena joutunut kuuntelemaan ja koska aikuisena ne samat jutut aktivoivat trauman.

    Mun rajoja ei kunnioiteta yhtään. Ainoa tapa välttyä masennukselta ja ahdistukselta on se ettei ole tekemisissä.