Hankin lapsen liian nopeasti suhteessa, joka on tuomittu eroon
Huono Äiti sai avautumisen:
”Hävettää.Erosin pitkästä ja erittäin vaikeasta suhteesta joitain vuosia sitten ja löysin eron jälkeen aivan ihanan, kiltin, huomaavaisen miehen joka oli täysin exäni vastakohta. Muutaman vuoden päästä aloin odottamaan ensimmäistä yhteistä lastamme , kummallakin oli ennestään lapsia. Raskausaika oli vaikea ja kiltistä miehestä alkoi tulla erittäin itsekkäitä piirteitä esille. Hän lähti mm lomamatkoille yksin kun jäin itse puolikuntoisena kotiin lojumaan, hän unohti vauvamme rakenneultran ja suhtautui raskausvaivoihini väheksyen. Vauvan synnyttyä hän lähti viikoiksi työmatkoille ja jäin yksin vauvan kanssa. Olin aiemmin sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja tunnistin jälleen uupumuksen oireita.
En ole mikään seinäruusu, saan kyllä asiani sanottua. Olen temperamenttinen ja varmasti omalla tavalla vaativa puoliso. Mies muuttui kuitenkin kokoajan itsekeskeisemmäksi ja hän vaati jatkuvasti enemmän osallistumista talouskuluihin mitkä oli jo ennen raskautta sovittu. Koko vauva-aika valui viemäristä hukkaan, olin ahdistunut, stressaantunut ja pelkäsin vanhempainvapaan päättymistä ja töihin paluuta pienen vauvan kanssa.
Yhtäkkiä kaikki arvomme olivatkin toistensa vastakohtia.
Hävettää että etenin suhteessa niin nopeasti etten ehtinyt tunnistaa näitä suhteen haasteita. On tullut erittäin selväksi ettemme sovi yhteen. Kasvatin aiemmat lapset avioliitossa ja nyt olen yhtäkkiä tulossa keski-ikäiseksi erovanhemmaksi. Edellinen ero oli jo vaikea, nyt tuntuu että koko pohja elämältä romahti ja sitä kuorruttaa lisäksi suunnaton häpeä siitä, että vielä tässä iässä tein näin ison virheen. Muut lapseni ovat jo aikuisia, koen suunnatonta epäonnistumisen häpeää ja uskoni omaan arviointikykyyni tässä asiassa on mennyt täysin.
Perhearvot ovat olleen minulle aina tärkeät. Oli äärimmäisen vaikea päätös lähteä edellisestä suhteesta ja se ero oli suurimmalle osalle ihmisistä helpotus. Tätä eroa kukaan ei tule ymmärtämään koska ”mieshän on niin kiltti ja mukava”… Lisäksi hautaan parisuhteen mukana viimeisenkin haaveen ydinperheestä mitä minulla , eikä lapsillani tule olemaan enää koskaan.
Enää en halua parisuhdetta. Mikään elämässä ei ole niin epävarmaan kuin rakentaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, parisuhteen päättyessä kaikki mitä yhdessä on rakennettu romahtaa. Enää kolmatta kertaa en jaksa aloittaa kaikkea alusta, hyvä jos edes toista kertaa.”
Nimimerkki:
Suru
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 36 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kuulostaa tutulta. Itse olin vasta parikymppinen kun tapasin oikean unelma miehen. Suhde eteni todella nopeasti. Alusta asti oli hälytysmerkkejä mutta ohitin ne olan kohautuksella koska nuorena ja naivina pystyin uskomaan että ne asiat johtuvat vaan siitä että olemme niin erilaisista taustoista että hänellä kestää aikaa tottua ja onhan minussa paljon naista (tyttöä) kestetäväksi. Olen sosiaalinen, iloluontoinen ja päättäväinen, tuon mukanani ison äänekkään suvun ja ystävät.
Meni 3 vuotta ennen kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Mies oli vielä raskausaikanakin ihana ja osallistuva. Kaikki muuttui kun vauva syntyi, miehen oli vaikea tajuta että vauvan tarpeet menevät hänen ohitseen, että keski-ikää lähestyvä aikuinen mies ei olekkaan se jonka ei tarvitse odottaa vuoroaan vaan se pieni vauva. Selitin itselleni että kunhan hän saa aikaa sopeutua niin kaikki palaa ennalleen.
5 vuotta myöhemmin lapsia oli 5 ja asuimme kaukana kaikesta. Olin suostunut muuttoon koska uskoin sen pelastavan liittomme, uskoin että kun osoitan suostuvani tälläiseen muutokseen vahvistan luottamusta välillämme. Mies näkee että todellakin teen kaikkeni jotta perheemme voi hyvin, näkemättä sitä että olin kokoajan tehnyt, olin yksin kannatellut suhdettamme vuosia, odottanut muutosta jota ei tapahtunut vaikka kuinka annoin aikaa. Jokainen lapsi kasvatti rakoa välillämme. Vastuuni kasvoi ja samaan aikaan mies kasvatti omaa itsenäisyyttään ja vetäytyi kauemmas ja kauemmas perhestään. Hänen arvoasteikossaan vaimo ja lapset tulivat ihan viimeisenä, hänellä oli kaikki aika muille ihmisille, me saimme murusia. Lapset pitivät normaalina ettei heillä ollut oikein mitään suhdetta isäänsä. Isä oli mies joka kävi kotona lähinnä nukkumassa ja joka ajoittain vei koko perheen ”ihmisten ilmoille”.
Isä ei koskaan ollut lasten kanssa ilman äitiä eikä äiti missään ilman lapsia.
Mies alkoi olla pitkiäkin aikoja omilla teillään. Hän soitti joka ilta kertoakseen omista päivän touhuista mutta ei koskaan kysynyt tai edes kuunnellut miten kotona sujui. Ei mies edes kertonut etukäteen lähdöistään. Hän kertoi kun teki jo lähtöä että on nyt viikon poissa. Turhan sitä on etukäteen kertoa.
Antti tässä kommentoi itsekkäistä naisista jne. Kyllä lapsen saaminen muuttaa perheen asioita todella paljon. Antin mielestä ilmeisesti naisen pitäis kantaa lapsesta päävastuu niin, että isä voi mennä kavereiden kanssa ja matkustella ilman perhettä miten haluaa. Mutta jos vaimo haluaisi treeneihin tai vaikka kaffeelle ilman lasta, niin silloin on kyllä itsekäs äiti! Lapsi on saanut alkunsa molempien sukusoluista ja tarvitsee aikaa molempien vanhempien kanssa. Ja molemmat vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa ja parisuhdeaikaa, sekä isä, että äiti. Tai kodin siivoaminen ja ruuanlaitto: oikeasti, kuka nauttii siivoamisesta? Ruuanlaittokin jokapäiväisenä kokkina puuduttaa. Jos asuu samassa taloudessa toisen kanssa, niin pitäisi olla päivänselvää, että kodityöt kuuluu kaikille, jotka taloudessa asuvat. En ymmärrä tätä mies-nainen vastakkainasettelua.
Olipa varsin hyvä kuvaus. Huomasin itsekin eläväni ja olevani naimisissa tällaisen miehen kanssa. Hänelle minun sairastumiseni, vaikeat raskaudet ja keskittyminen lapsiin johtuen toisen lapsen sairaudesta olivat mitä ilmeisemmin petoksia häntä kohtaan. En enää kannatellut taloutta, en osallistunut rahallisesti yhtä suurella osuudella, en jaksanut suunnitella ja järjestää kaikkea hänenkin puolestaan, en tehnyt kotitöitä enkä organisoinut kaikkia tekemisiä, en hoitanut sosiaalisia suhteita hänenkin puolestaan. Kuvauksen lisäksi myös omat vanhemmat rajattomine tarpeineen olivat aina tärkeämmät kuin minä. Tietysti.
Tämä oma tarvitsevuuteni, ilmennyt heikkouteni, toiveeni tasapuolisesta vanhemmuudesta ja hänen aktiivisesta osallistumisestaan isänä – olihan se hänen mielestään kamala petos. Minun olisi edelleen pitänyt yksin kannatella kaikkea ja hän olisi saanut pitää vapautensa toisinaan aktivoituvan apupojan roolissa. Vähemmästäkin pitää dissata vaimoa ja lapsia. Kyllähän miehelle riittää, että käy töissä, tankkaa autoa ja pari kertaa vuodessa laittaa ruokaa. Kaikki muu on kohtuutonta vaatia.
Onneksi hän sai näihin ajatuksiinsa tukea vanhemmiltaan ja yhdeltä ystävistäni. Vähemmästäkin pitää selän takana herjata surkeaa vaimoa ja alkaa pettää.
Onneksi, niin että ymmärsin hakea avioeroa. Nyt on tämän kaiken epäreiluuden jälkeen vapaa hoitamaan ihan itse oman taloutensa ihan kokonaan. Äiti ei kyllä käykään siivoamassa. Semmoisia ne naiset vaan on.
Älkää hankkiko perheessään liian kiinni olevaa, itseänne vähemmän arvostavaa puolisoa. Jos tämmöisiä merkkejä tulee, pitää erota ajoissa ennen kuin lapsia on ilmestynyt kuvaan. Lapsi-aikuisista ei ole todellisiksi kumppaneiksi, vaikka he alkuun osaisivatkin sellaista esittää.
Nuorena sain lapsen ja puolisoni oli tosi vaikea ottaa vastuuta toisena vanhempana. Mulla oli kunnianhimoisia suunnitelmia omalle uralleni, enkä voinut kuvitellakaan eläväni miehen kanssa, joka ei ota 50% perheen vastuista. Erityisesti äitiysloman riski on keiksuttaa mues ajattelemaan, että hänen elämä jatkuu, kuten ennen, eikä ota omaa vastuutasn perheen asioista.
Mies ei oikein ymmärtänyt, että vauvan jälkeen hänen viikon reissu tarkoitti, että olin yksinhuoltaja. Tai että ekstempore lauantaiksi sovittu kaverijuttu tarkoitti, että mun viikon treeni jäi tekemättä.
Tästä sitten puhuttiin ja riideltiin ja lopulta mä tein ehdotuksen säännöistä, millaisessa parisuhteessa voin elää. Niitä hiottiin miehen toiveen mukaan, mutta ne olivat meille pelastus. Mies ymmärsi, etten ole hänen lastenvahti tai kodinhoitaja, vaan hän joko tekee puolet hommista, menot sovitaan hyvissä ajoin tasapuolisesti yhdessä tai erotaan.
Meillä homma lähti sitten toimimaan. Miehen kaverit kyllä pyöritteli silmiään, kun niiden mielestä tällainen sopimus (jossa vaimo tekee ”vain” puolet hommista) oli alistamista. Pelkäsivät varmaan, että niiden oma puoliso herää miettimään, miten heillä työt jakautuu.
Mutta kannattaa siis yrittää jutella ja sopia asioista miehen kanssa ja tehdä teidän suhteen säännöt, joihin olet itse (ja hän on) tyytyväinen. Harva mies (tai nainenkaan) on ajatustenlukija.
Sitten jos tämä ei onnistu, niin voi miettiä eroa. Toki yhteishuoltajuudessakin jonkinlaiset säännöt pitää olla.