Harvasta asiasta jaksaa kateutta tuottaa, mutta yksi kyllä on ylitse muiden. Mulla nousee saman tien sappinesteet hyvin happamalla tasolle, kun lähipiirissä marmatetaan, että ”isovanhemmat piti meidän Tuukkaa ja Teemua taas koko viikonlopun, mutta hitsi kun ne meni hampparipaikkaan syömään, siis aatelkaa”. Ja toinen vast’ikään kuulemani oli, että ”miehen vanhemmat veivät meidän Iidan Teneriffalle, ja siellä oli saanut kuulemma valvoa yhteentoista. Yhteentoista!”

Ihan sellaisena tylsänä FYI:nä, että meillä kaikilla ei ole niitä ihania, osallistuvia isovanhempia nimeksikään. Jos sattuvatkin hyvällä tuurilla olemaan vielä hengissä, niin saattavat olla sängynomia, hyvin tarvitsevia, pullon viemiä, erakoituneita tai muuten vaan täysin epäkiinnostuneita osallistumaan lastenlastensa elämään. Vaikka kuinka toivoisi mummojen ja pappojen opastavan pikkuterttuja maailman mannuilla, niin kaikilla sitä herkkua ei ole saatavilla.

Olenkin jotenkin hyvin herkkä purnauksille, joita kuulen yllättävän usein. Isovanhemmat kehtasivat ruokkia pullalla, tai ostivat toppahaalarin ja asusteet, mutta vääränvärisinä! Pienet on murheet siinä vaiheessa, pakko todeta. Usein haaveilen siitä, että olisivatpa isovanhemmat edes jollain tavalla elämässämme mukana. Tulisivat vaikka katsomaan päiväkodin joulujuhlan innolla harjoiteltua näytelmää. En edes unelmoi ulkomaanmatkoista tai mökkiviikoista kesälomalla, en liioin viikkosiivouksista, joita kuulemani mukaan moni joutilas ja reipas isoäiti puuhailee aikuisten lastensa kodeissa. Vievät kuulemma harrastuksiin ja sen jälkeen syömään, aivan omasta tahdostaan.

Absurdeja asioita, jotka ovat monelle täysin tuntematonta luksusta. Isovanhemmat, osallistuvat ja terveet, eivät ole itsestäänselvyys, vaikka monelle näin tuntuu olevankin. Ei tarvitse syyllistyä, jos apuaan tarjoavia  ja rakkautta ylitsevuotavia mummoja sekä vaareja itsellä onkin. Ennemmin tahtoisin muistuttaa, että eivät he ole automaatiota vaan arvokas asia, josta kannattaa aidosti olla kiitollinen sekä iloinen. Paitsi, että arjessa mukana olevat isovanhemmat tuovat mukanaan mielettömän avun hektiseen elämään, niin he myös tarjoavat nykylapsille todella kullanarvoista läsnäoloa, hiljentymistä ja syventymistä tavallisiin asioihin, jotka eivät välttämättä ole jatkuvasti on-line.

Sieniretki mummolan takametsiin on oikeasti harvinaisempaa keräilyvaluuttaa kuin muoviin vuorattu sisähuvipuisto, ja katiskanhaku papan kanssa voittaa fortniten hakkaamisen anytime. Kun kuulen moisista elämyksistä, joita kaverien lapset ovat saaneet kokea, niin tunnen aitoa ja käsinkosketeltavaa kateutta. Minun lapsilla ei tule tuota kokemusta koskaan olemaan. Muistan itse niin elävästi ne illat, kun olen istunut tyyntä järvenpintaa tuijottaen ja odottaen kohon uppoavan, isoäidin turvallisessa seurassa. Muistan, kun hän on opettanut minua leipomaan karjalanpiirakoita, ja kun olemme vieneet sorsille kuivia korppuja käsi kädessä.

Arvostan, että monissa seurakunnissa ja päiväkodeissa on nykyään kerhomummoja- ja pappoja. On upeaa, että palvelukeskuksissa yhdistetään vanhusten ja lasten yhdessäoloa enenevässä määrin. Sukupolvien välille ei tule syntyä kuilua, vaan heillä on runsaasti annettavaa toisilleen, jotta ymmärrämme puolin ja toisin olevamme kaikki samanlaisia ihmisiä.

Silti, en voi olla tuntematta sitä kateuden kipeää pistoa, kun isoäiti kärrää lapsenlastaan muskariin tai kun näen papan opettavan suvun jatkeelleen kuinka polkupyörällä ajetaan. Jos omilla lapsilla ei ole arjessa mukana olevia isovanhempia, niin paletista puuttuu olennainen palanen, jota tulee aina kaipaamaan. Lapset voisivat oppia niin hurjasti ikäihmisiltä, heidän kokemuksistaan ja arvomaailmastaan. Silloin tuntuu aidosti pahalta, kun kaveri kitisee vieressä, että hänen vanhempansa varasivat lapsenlapsille liput sirkukseen – mutta siihen väärään sirkukseen!

Nimim. Mummoton mamma

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

19 vastausta artikkeliin “FYI: kaikilla ei ole mummolaa, jos teillä on, älä ulise vaan ole kiitollinen”

  • mummoton sanoo:

    Parhaat muistot lapsuudesta on mummolasta, siellä vietettiin (omien muistikuvien mukaan) koko kesä, ei ollut vanhemmilla lomia edes siinä määrin, kuin nykyisin. Oli vapaata maalaiselämää, sai mennä ja tulla, oli turvallisempaa kuin kaupungissa. Rajat oli siinä missä kotonakin, vapaus tuli kiireettömyydestä. Varmasti hoitaminen oli velvollisuus isovanhemmille, mutta ei sitä lapsena huomannut. Nyt oma lapsi jää täysin tästä paitsi. Isovanhemmat ovat kuolleet (kaikki ennenaikaisesti) ennen lapsen syntymää. Toivoisin hänelle samanlaisen kokemuksen. Joku, joka ei odota mitään, ottaa vain vastaan ja elää hetkessä, edes kerran. Minä teen parhaani, mutta tiedän, ettei se riitä.

    Suuri murhe on, kun oma äitini olisi saanut olla mummo. Kunpa oma lapseni olisi saanut kokea sen rakkauden.

  • Heli sanoo:

    Hienosti kirjoitettu!!🙏

  • Hippunen sanoo:

    Onko se teiltä pois jos joku purkaa oloaan, jos ärsyttää. Ei kaikkea tarvitse ottaa aina niin henkilökohtaisesti.

    Minä olen jäänyt alle 18v orvoksi. Ilman kumpaakaan vanhempaa. Äitini kuoli jo kun olin 1v eli hänestä en muista mitään. Isäni kuoli ollessani 15v. Vanhempi veljeni ”adoptoi” minut ja kasvatti aikuiseksi. 16v olen muuttanut jo kuitenkin omileni. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet, yksi on ollut elossa minun syntymäni jälkeen ala-asteikäiseksi saakka ja hänkin oli jo iäkäs silloin, eikä meille muodostunut juuri minkäänlaista suhdetta. Silti, kaikesta huolimatta, en ole katkera näistä asioista. Elämä kantaa ja kuljettaa meitä kaikkia eri tavoin. En ole katkera että kaikilla muilla ihmisillä on äidit elämässään, en ole katkera siitä, että yli 60v työkaverini ovat saaneet siihen saakka pitää omat vanhempansa elossa, vaan sehän on mitä hienoin asia tietenkin. Koskaan minulla ei ole ollut tunne, että olisin hirveästi joutunut kärsimään jostakin tai että minun lapsuuteni olisi mennyt pilalle, koska minulla ei ole ollut äitiä tai äitipuoltakaan ikinä. Tai niitä isovanhempia. Aina minulla on kuitenkin ollut elämässäni riittävästi turvallisia aikuisia ja aikuisiällä heidän lisäkseen maailman tärkeimpiä ystäviä ja oma mies ja lapset.

    Ikävä tietysti on ja tulee aina olemaan omaa isää. Ja lukuisia kertoja olen tottakai miettinyt miltä tuntuu, jos olisi ollut se äiti olemassa ja isä elänyt pidempään. Mutta elämä nyt antoi nämä kortit ja niiden kanssa on elettävä. Kävisi hirmuisen raskaaksi jos kaikkia päivät olisin ihmisille vihainen tai kateellinen, että heillä on jotain mitä minulla ei. Jos aina loukkaantuisin kun joku puhuu omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan. En ole koskaan pitänyt itse siitä, kun vieraat tai puoli tutut ihmiset päivittelevät minulle miten kamala kohtalo minulla on ollut ja miten kamala elämä ilman äitiä. Ei lapsille kannata luoda sellaista käsitystä väkisin. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että se mitä ei ole ollut, niin sitä ei osaa välttämättä edes kaivata. Elämästä selviää vaikka vanhemmat tai isovanhemmat kuolevat. Lapset sopeutuvat ja oppivat elämään erilaisissa tilanteissa ihan hyvin, vaikka se ulkopuolisista näyttäisi ja tuntuisi kuinka pahalle. Suurempi se suru yleensä onkin niillä ulkopuolisilla, kuin sillä lapsella itsellään.

    Tällä hetkellä elän vaikeuksista huolimatta elämäni parasta aikaa. Minulla on oma perhe, sekä todella rakkaita ja välittävä ystäviä. Ja miehen puolelta on ne isovanhemmat jotka välillä ovat niitä ärsyttäviä ja välillä liiankin lepsuja monissa asioissa, mutta kuitenkin niin rakkaita ja tärkeitä, vaikka heistä välillä valitammekin. Arvostamme kuitenkin silti heitä suuresti ❤️

    Ja vielä muistutan, että ne isovanhemmat eivät ole ainoita joilta sitä apua voi pyytää, jos siltä tuntuu. Sitä voi pyytää myös ystäviltä tai muilta sukulaisilta tai ketä siitä lähipiiristä ikinä löytyykään. Vaikka siltä parhaalta työkaverilta. Se ei ole noloa, eikä sitä tarvitse hävetä jos haluaa hetken hengähtää lapsista tai muusta. Päinvastoin he varmasti auttavat jos pyydätte.

    Ikävää on myös se jos sitä apua joku yrittää tarjota, mutta toinen ei sitä ota vastaan. Olen vierestä kuunnellut kuinka ystäväni vuodattaa toiselle miten hän on uupunut, lapset valvottavat ja yksi lapsista vie extraenergisyydellään kaikki voimat. Eikä ole ketään kuka auttaisi ja ottaisi lapsia hetkeksi, ei ketään minne voisi viedä yökylään. Ja samalla itse mietin, miten monta kertaa olen hänelle juuri noita asioita ehdottanut, mutta koskaan ei ole kuitenkaan ollut tarvetta. Pari kertaa muutaman tunnin ovat olleet hoidossa, vaikka olen sanonut että aina saa kysyä ja autan kyllä. Eli älkää hyvät ihmiset ujostelko sitä avunpyytämistä, vaan pyytäkää sitä rohkeasti ❤️

    • 3 sanoo:

      Kiitos kirjoituksestasi. Se on totta että jos jokaisesta ”puutteesta” alkaa märehtimään ja vellomaan niin ei hyvä. Kaikilla on kuitenkin vain se yksi elämä elettävänä.

      Tuo kun kirjoiti että sitä apua on myös osattava ottaa vastaan, allekirjoitan. En tiedä sitten miksi näin, onko se edelleen se ”suo kuokka ja kirves” asenne vai mikä.

      Ehkä nämä asenteet muuttuvat pikkuhiljaa, toivon niin.

  • Äiti vaan sanoo:

    Itkettää kun luen näitä. Oma lapseni on 6 vuotias ja äitini asuu toisella puolella maata. Sairastaa Alzheimer tautia, sai diagnoosin kun oli vielä töissä ennen eläköitymistään ja on jo 7-kympin toisella puolella.

    Pitkän matkan ollessa kyseessä ei noin vain tule ”piipahdettua” kylässä ja aina kun siellä pääsee käymään niin joka kerta toivoisin että äitini edes söisi meidän kanssa aamupalan. Johtuuko sairaudesta vai mistä mutta nukkuu puoleenpäivään jonka jälkeen on ne omat pienet rutiinit. Ei huomioi meitä kun siellä ollaan kuitenkin vain sen hetken ja seuraavaa reissua varten pitää kerätä matkarahaa että sinne päästään.

    Ja reissun jälkeen olen itse rikki kun äidin sairaus pahenee koko ajan. Viimeksi siellä ollessa ei löytänyt kaupan parkkipaikalta meidän autoa millä oltiin liikkeellä vaikka seisoin auton vieressä…

    Että ne joilla on joku isovanhempi jonka luona käydä edes kahvilla ja vaikka olisi mikä tilanne niin olisin siitäkin kiitollinen. Miehen vanhemmatkin asuu kaukana mutta sentään ”puolessa välissä” mutta heille taas pullon antimet maistuu reippaasti.

  • Väsynyt äiti sanoo:

    Meillä periaatteessa olisi isovanhempi, jota kiinnostaisi… mutta kun hänen puolisoaan ei kiinnosta!

    Ollaan kysytty harvakseltaan hoitoapua esim. lääkärikäynnin ajaksi – ei. Tai puoleksi tunniksi, että saisi äkkiä käydä katsomassa, onko remonttifirman ehdottama materiaali ok – ei. Tai kenties siksi aikaa, että voisi käydä ostamassa joululahjat – ei. Lapset kun kaipaavat isovanhempaansa ja toki sitä itsekin joskus tarvitsisi sen puolen tunnin breikin ihan vain, koska olisi helpompi hoitaa tiettyjä asioita ilma koko katraan läsnäoloa.

    Kylään ei saa mennä (koko perheellä tai yksittäinkään), ellei erikseen kutsuta tai ellei ole kysymyksessä joku juhla.

    Pakkohan tätä on kunnioittaa, koska kyseessä on myös lasten isovanhemman puolison koti.

    Meillehän ei voi tulla vaikka olisi pyydettykin, koska ”asutaan niin kaukana” (juu, onhan se toki sieltä päästä paljon pitempi matka meille kuin meiltä heille) ja ”on niin paljon hommaa” (kaksin asuva pariskunta, joka ei edes käy muualla kuin töissä, kaupassa ja kävelyllä).

    Kuulemma käydään heillä muutenkin liian usein (siis isovanhemman puolison mukaan), kun käydään ehkä keskimäärin kerran kuussa – jos sitäkään.

    Me ei pyydellä yökyliä tai viikonloppuja, vaan kyse on oikeasti ihan siitä puolestakin tunnista. Heille mennessä viedään mukana kahvipakettia, keksejä, kukkia. Jos sotkua tulee, korjaamme jälkemme. Lapset on peruslapsia eli mitään suurempaa härdelliäkään eivät aiheuta.

    Mutta kun ei.

    Tilanne on tosi surullinen etenkin lasten kannalta, mutta olen hiljalleen alkanut ajatella, ettemme enää heiltä edes apua pyydä. Sitä kun ei tilanteeseen katsomatta ole tulossa. Tosin ajattelin jatkossa vastata myös muihin kutsuihin kieltävästi, koska jos perheemme ei muutenkaan kelpaa missään muodossa, niin miksi ihmeessä pitäisi viitsiä esittää jotain näytelmää jonkun merkkipäivän johdosta?

  • Hmph sanoo:

    Sitten on meitä joilla periaatteessa ainakin näennäisesti on osallistuva isovanhempi. Mutta lapsi kiinnostaa vain kun isovanhempi saa tahtonsa läpi myös siinä miten lapsi käyttäytyy (hänen pitäisi istua hiljaa paikallaan leikkimässä ettei häiritse isovanhempaa). Ulospäin ruikutetaan ettei nähdä tarpeeksi lasta, kyläillessä hyvä että tervehditään lasta ja sitten pitää olla hiljaa. Hoitoon pitäisi saada, mutta jälleen omilla ehdoilla, ei allergioita, vrk rytmiä yms huomioiden (hän kun haluaa syödä illalla klo 20 päivän ainoan lämpimän ruoan ja totta kai kalaa, niin ei siinä nälkää itkevä kala-allergikko lapsi puntarissa paina – nykyvanhemmat opettavat niin nirsoiksi ettei hyvä kala kelpaa).
    Lisäksi vaateasia, osti ennen. Liian pientä, likaista (ikitahra), risaista, talvivaatetta kesäksi (eli huhtikuussa saatettiin saada juuri ja juuri sopivaa toppaa mikä oli syyskuussa pientä). Sitten valitti kun ei pidetä.
    Nykyään kyläillään säännöllisesti (suht tiheästi) omiin aikoihimme sopien eikä lapsi ole hoidossa siellä.
    Mutta hän valittaa ulkopuolisille kuinka ei saa nähdä tarpeeksi lasta.

    Enkä viitsi lähipiirille haukkua, vastaus kun on ”se nyt vaan on semmonen, hyvää vaan tarkoittaa”. Lisäksi toisen lapsensa lapsista on ihan eritavalla kiinnostunut. Jo raskausajasta lähtien (vaimoni kun ei ollut kipeä tai huonovointinen niin kritisoi kaikkea, sisarellani oli vaikea raskausaika niin hoivasi ja voivotteli ja kummasti hänen lapsille on löytynyt siistiä vaatetta oikeassa koossa (kaupasta, ei kirpparilta niin kuin meille) ja näitä lapsia kehutaan aina meidän lapsen kuullen (hänen esikoinen on 5kk meidän lasta nuorempi niin osuu lähelle tuo vertailu mitä hankkii ja miten puhuu).

  • Friidu79 sanoo:

    Kirjoituksen kateus tuntui hyvinkin omakohtaiselta. Oma äitini kuoli ennen lasteni syntymää ja alkuun esikoisen elämässä paljonkin ollut isäni, minulle ja siskolleni mitään kertomatta, jättäytyi liki kokonaan elämästämme. Miehen vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä halua vierailla meillä. Mies käy siellä lasten kanssa muutaman kerran vuodessa. Ihan kahdestaan hoidetaan kaikki: kuljetukset, matkat, juhlat yms. Onneksi sentään kavereihini ei noita valittajia juuri kuulu vaan ovat kiitollisia ja onnellisia tuesta ja avusta. Töissä kuuntelen itseäni vanhempien kollegoiden tarinoita lapsenlapsistaan. Nämä kaikki ihanat naiset ovat aktiivisesti mukana omien lapsenlastensa elämässä. Joskus tunnen piston sydämessäni kun kuuntelen tarinoita, koska ymmärrän mitä rakkailla lapsillani ei ole, eikä tule olemaan.

  • Ritu83 sanoo:

    Onneksi on toisen puolen isovanhemmat jotka kyllä töiden, lääkärin tai muun ”tärkeän” takia (ei viihteen/yhteisen ajan heidän sanoillaan) ovat lastamme 4v suostuneet pari tuntia muutamasti katsomaan. Olemme hyvin kiitollisia siitä! Ainoa harmi on ettei mummu keskity meidän lapseen vaan puhuu senkin ajan serkkujen edesottamuksista kun käy (heillä reissuja ja jatkuvaa yhdessäoloa jo pienestä) Olisi Upeaa jos lapsenlapset saisivat saman kohtelun tai edes täyden huomion nähtäessä! Omat vanhempani ovat jo menneet.

  • Yliesikunta sanoo:

    Spot on ! Ei ole kuin hyviä muistoja mummolasta, pari kertaa vuodessa ku mentiin Ukko-Pekalla ni ei siinä turhista kitisty, sain VADELMA-limsaa mummolta mitä ei kotona saanu 😁

  • IhanatMummolat sanoo:

    Minun lapsillani on läheiset suhteet mummiin ja pappaan ja hoidossa saavat olla heillä ihan vapaasti ilman sääntöjä tai rajoituksia. Minä en puutu, en soittele perään enkä ohjeista kuin kysyttäessä pakolliset. Ainoa ohjeeni on että tee mitä tykkäät, syötä mitä haluat ja älä stressaa mustelmista ja pikku tapaturmista jotka kuuluvat touhukkaan lapsen elämään.

    Olen niin iloinen että anoppini jaksaa silloin tällöin näitä pieniä katsoa ja välillä ottaa yökyläänkin. Aikanaan olen valmis hoitamaan anoppini samalla rakkaudella ja aikoinaan varasin talostamme oman huoneen ihan vain mummille ja papalle jotta he tietävät olevansa aina tervetulleita. Ihanaa että ovat olemassa ja läsnä!

    Omat vanhempani eivät oikein jaksa lapsenlapsia ja heidän hälinäänsä, joten kokemusta on toisenlaisestakin mummolasta.

    • olet onnekas sanoo:

      Olet onnekas vaikka kolikolla aina kaksi puolta (omat vanhempasi) mutta lapsillasi on ihania ihmisiä ympärillään!!

  • Hylkymummo sanoo:

    Mua ärsyttää se, että mä en saa olla lastenlasteni tai heidän lastensa elämässä. Ei meitä hyljeksittyjäkään mummoja ajatella olevan olemassakaan. Tiedoksi: En usko, että olen ainoa.

  • Lapsenlapsia kuin Otavassa sanoo:

    Ei ole olemassa suurempaa rikkautta kuin seitsemän lastenlasta!
    Olen onnellinen, että olemme saaneet kuulua heidän arkeensa ja juhlaansa sellaisina isovanhempina kuin olemme. Omaan lapsuuteeni eivät valitettavasti isoäidit kuuluneet kuin vain muutaman vuoden ajan, vanhoina ja sairaina. Yhtään keskustelua heidän kanssaan en muista.
    Minulla oli vain yksi isoisä, suuri rikkaus sekin. Kuulin asioita hänen elämänsä varrelta, joka alkoi jo 72 vuotta ennen minun syntymääni ja sain 23-vuotiaaksi nauttia hänen elämäänsä kuulumisesta – 27 muun hänen lapsenlapsensa lisäksi. Mikä ihana Pappa hän olikaan! Legenda jo eläessään.

  • Am sanoo:

    Taas täämönen, kun mikään ei riitä.. Tuntuu pahalta oman lapsen puolesta, kun alkaa olla jo sen ikäinen, että tajuaa jo että toisilla on mummoja ja pappoja ja hänellä ei :'(

    • Lapsenlapsia kuin Otavassa sanoo:

      Sinulle sanoisin: ”Adoptoikaa” lapsellenne isovanhemmat! On paljon yksinäisiä pariskuntia, joilla ei ole omia lapsia lainkaan tai ne asuvat kaukana ja jotka nauttisivat ajatuksesta saada jakaa ajatuksiaan ja tarinoitaan pikkuväen kanssa! Rohkeasti vaan kyselemään!
      Ei maksa mitään – ehkä kuppi kahvia pullan kanssa, kävelyretki puistossa sorsia ruokkimassa tai viikottainen pelituokio oikein turnauksen muodossa, jossa voittaja palkitaan hymyllä ja herkkupalalla halauksen jälkeen!

  • tuore mummu sanoo:

    Me olemme toimineet muutaman vuoden varamummolana lapsemme koulutoverin lapselle, kun 18v. yh-äidillä oli tarvetta tukiverkolle ja meillä oli tarjota syliä ja rakkautta, molemmille. Nyt olemme saaneet vielä omalta tyttäreltä lapsenlapsen ja tällä hetkeää elämä on vaaleanpunaista. Näin reilu nelikymppisinä olemme mieheni kanssa molemmat kiireisiä työelämän kanssa, joten aikaa on antaa aivan liian vähän, lähinnä viikonloppuisin ja kesäisin. Toisaalta saimme itse apua kaikilta isovanhemmilta, joten saman mallin mukaan otamme sekä omat että lainalapsenlapset mukaan mökille ja reissuihin. Tavoitteena on, että kuten omat lapsemme ovat teineinäkin lähteneet mielellään mummulaan, niin meillekin tultaisiin kavereiden kanssa yökylään.

  • Riikka sanoo:

    Kiitos tästä, hieno teksti. Järkytyin, jos oikeasti kehdataan valittaa ja nillittää ihanista ja arvokkaista isovanhempien osallistumisista lastenlastensa elämään. Ja mikä pahinta, jos vielä valitetaan isovanhempien tavasta osallistua siihen arkeen esimerkiksi vaateostoksien ja herkutteluhetkien kautta. Ulkomaanmatkoista puhumattakaan! Kysehän on loppupeleissä muistoista, niistä arvokkaista yhteisistä hetkistä. Itselleni on jäänyt ikuinen kaipuu sydämeen omista isovanhemmistani, jotka menehtyivät liian aikaisin. Äitini vanhemmat kuolivat niin nuorina, ettemme ehtineet nähdä ollenkaan, edes ajatuksen asteella. Joskus sattuu syvälle sydämeen se ajatus, kun ei ole lainkaan muistoja, eikä voi siten ikävöidä heitä joita koskaan ole edes tavannutkaan.
    Mutta mitä kiitollisin olen, kun omilla lapsillani ovat kaikki neljä isovanhempaa , virkeinä ja hyväkuntoisina. Ja osallistuvina.

  • Kyllästynyt sanoo:

    Allekirjoitan tämän täysin! Ärsyttää myös eräs ystäväni, joka jaksaa valittaa kun lasten mummi otti lapset _vain_ muutamaksi tunniksi hoitoon. Meillä kun ei ole mahdollisuutta edes muutaman tunnin ajaksi antaa kaikkia lapsia isovanhemmille, että saisimme olla edes sen muutaman tunnin kahden mieheni kanssa. Joidenkin on vaan aivan pakko päästä valittamaan pienimmästäkin asiasta.