Entinen paras ystäväni kuittaili jopa ahterini koosta
Huono Äiti sai avautumisen:
”Paras ystäväni. Tukeni ja turvani. Hän, jolle soitan ensimmäisenä kun jotain tapahtuu. Tai soitin.
Olemme olleet parhaita ystäviä lähes kymmenen vuotta. Olemme jakaneet niin paljon. On reissattu ja biletetty, mutta olemme olleet tukena myös toistemme raskauksien ja isojen elämänmuutosten keskellä.
Havahduin tovi sitten, että läpi ystävyytemme se olen ollut aina minä, joka menee hänen luokseen. Aina se olen minä, joka kysyy kuulumisia. Olen aina auttamassa. Muutosta siivoamiseen ja lapsenhoitoon. Minä lähden lasteni kanssa vahtimaan hänen lastaan yli tunnin matkan päähän, käydään aikalailla viikottain, mutta hän ei jaksa ajaa meille kuin kerran vuodessa. Ja hän valittaa, kun kukaan ei koskaan käy heillä.
Isoin isku vasten kasvoja tuli kuitenkin silloin, kun sairauteni myötä olin lihonut 15kg. Heillä ollessani ystäväni kuittaili todella ikävään sävyyn muuttuneesta ulkomuodostani. Ystäväni tietää, kuinka kipeä asia se minulle on. Entinen syömishäiriöstä kärsivä. Liikuin kuin hullu. Pidin itseni aina viimeisen päälle kunnossa. Olin se timmi mutsi. Luulin, että ystävältäni saisin lohdutusta tai kannustusta, mutta sain vaan vittuilua.
Hiljalleen vittuilu oli enää ainoa asia, jota ystävältäni sain. Jos hän puhui jostain, se liittyi aina hänen erinomaisuuteensa äitinä ja ihmisenä tai muiden tekemiin virheisiin ja osaamattomuuteen. Hän oli aina oikeassa. Aikani yritin avata keskustelua ja laajentaa näkökulmaa, mutta siihenkin väsyy. Kuka jaksaa kuunnella jatkuvasti pelkkää toisten polkemista ja itsensä jalustalle nostamista? Hän ei kertaakaan kysynyt, miten minä voin. Painin valtavien asioiden kanssa terveyteni suhteen, mutta en jaksanut puhua hänelle. Jos yritin, hänellä oli aina jokin huonommin. Hänellä oli aina isommat ongelmat. Huvittavaa sinänsä, kun minä pelkään henkeni puolesta ja hän murehtii hiustensa väriä.
Kuulostan varmasti hyvin katkeralta. Ja olenkin. Olen antanut tälle ihmiselle niin paljon odottamatta mitään takaisin. Hän oli paras ystäväni, halusin auttaa häntä ja olla tukena. Ja nyt, kun olisin itse tarvinnut rahtusen tukea, saankin vittuilua. Ilkeitä naurun siivitämiä kommentteja järkyttävän suuresta perseestäni. Olisin kaivannut vain kuuntelevaa korvaa. Vähän empatiaa vaikeassa tilanteessa. En tunne itseäni enää kovinkaan tärkeäksi. Saati sitten arvostetuksi. Viimeinen pisara oli kuitenkin se, että hän alkoi arvostelemaan lapsiani. Hänen lapsensa on täydellinen, muiden kakarat karmeita. Omani olisi kuulemma pitänyt viedä tutkimuksiin kun ovat niin äänekkäitä ja vauhdikkaita. Kyseisessä tilanteessa lapseni auttoivat hänen lastaan pallomereen. En ole tämän jälkeen pitänyt häneen yhteyttä. En jaksa. Miksi tuhlata viimeiset energian rippeeni ihmiseen, joka kohtelee minua kuin roskaa. Olkoon yksin paremmuudessaan.
Mutta mistä ihmeestä sitä aikuisena löytäisi uusia ystäviä? Voisko joku kehittää äitien tinderin, jossa voisi hakea itselleen ystävää? Huono Äiti, please!”
Nimimerkki: Kukkanen
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ihmisen puhe paljastaa hänen omat epävarmuutensa ja sairautensa. Epävarma painaa toisia alas ja kadehtiva arvioi alas kateutensa kohteita, vaikka toisten terveitä lapsia. Totuuden saa kuitenkin sanoa, mielellään kiihkottomasti. Jos joudut näihin tilanteisiin, kerro miksi tämä ei ole ok ja mitä itse tekisit jos huomaisit itsessäsi kyseisiä piirteitä. Jos ei ymmärrä tekoaan, ei pyydä anteeksi eli mene itseensä, ei ole syytä roikkua ihmisessä tai vastata samalla mitalla. Tällaista ”sielun” sairautta on paljon. Puhelimessa on estolista ja sitä saa käyttää.
Itsesi paras ystävä olet sinä itse, ei siinä muita tarvita. Ilman ystäviä eläminen on parasta, ei tarvitse kysellä kuulumisia, ei käydä kylässä, ei ole kenestäkään riippuvainen, olet vain sinä itse itsesi kanssa ja nautit elämästä.
Tuommoisia ylikävelijöitä/hyväksikäyttäjiä ja olevinaan ystäviä on paljon. En kokenut että kirjoittaja olisi turhaan katkeroitunut vaan nyt hän sanoo mitä tunsi ja tuntee. En minäkään jaksaisi kuunnella kun toinen kehuu kotiaan, itseään ja lapsiaan päivät pitkät…itsellä on tällä surua elämässä ja siitä kun kerron niin toisille on aina sattunut vielä pahemmin. Joten tein täysin saman ratkaisun.
Miksihän tämä kirjoitus kuulosti minusta vähän turhankin katkeralta.. Heikon itsetunnon kanssa painiskelevan ihmisen kirjoituksesta, joka ottaa itseensä toisen onnesta? Ihmiset haluaa kehua omia lapsiaan niin kuin vanhemmat tekee, koska rakastavat ja ovat ylpeitä lapsistaan. Ei siitä pitäisi ottaa itseensä. Ehkä kirjoittajan ystävä ei painiskele samanlaisten ja haasteiden ja terveysongelmien kanssa ja sekin kirjoittajaa katkeroittaa. En tiedä, mutta jokaisella suhteella on kaksi tarinaa eivätkä ne ole aina samanlaisia.
Minulle tuli sama fiilis. Kirjoittajan vihamielinen perusasenne näyttää oikein vetävän puoleensa tuollaisia kokemuksia. Tärkeä elämäntaito on myös se, ettei jää vellomaan ikäviin kokemuksiin. Kirjoittaja vaikuttaa olevan tyytyväinen kun on mehevä aihe mistä valittaa. Viisainta kun olisi jättää omaan arvoonsa. Itse kullekin sattuu elämässä ikäviä asioita ja kaikki ihmiset eivät ole kivoja. Ei ole mitään järkeä jäädä katkeruuteen ja itsesääliin. Pilaa vain oman elämänsä eikä riitä enää aikaa eikä voimia elämän hyviin asioihin ja ihmissuhteisiin.
ytyr
Oli miten oli, en näe tässä yksipuolista valittajaa.
Yksi lause: ei koskaan kysy miten minulla menee, kertoo sen.
Jokaisella meillä on nimittäin tarve myös tulla kuulluksi, ei vaan puhua itsestäämme. Moni ei vaan tajua tätä, ja kaikki eivät jaksa itseään täynnä olevia ihmisiä.
Äitien tinder ois tosi hyvä idea 🤩
Tuo ystävyytesi kuulostaa paremminkin läheisriippuvuudelta.
Sinä hoidit, kuuntelit, matkustit, autoit.
Ehkä tämä väkisin ystävöity henkilö kyllästyi ja tiesi, että sinusta pääsee eroon, kun haukkuu pebaa ja penskoja.
Voi sen näinkin päin nähdä.
Miksi?? Miksi pitää olla ilkeä??
Olen 42v 7 lapsen äiti ja todella pettynyt ystäviin. Ilmeisesti kilttejä ihmisiä pidetään jotenkin tyhminä ja käytetään herkästi hyväksi. Voin samaistua tekstiin. Vähitellen on karisseet ystävät elämästä. Avioero 18v suhteesta karisti jo ison osan läheisistä ystävistä kuten myös sairastumiseni jolloin tarvitsin parin vuoden ajan päivittäin pyörätuolia. Yritin ystävystyä uudestaan uusiin ihmisiin mutta havahduin siihen että taas kilttiä käytetään hyväksi ja asioitani juorutaan kylillä. Myös tätä omien lasten erinomaisuutta sai kuunnella loputtomiin. Kuinka muiden teinit menevät edelleen klo 20:30 nukkumaan ja saavat vain kiitettäviä vaikka on alla ADHD diagnoosia yms loputtomia paasauksia omasta erinomaisesta äitiydestä ja lasten ominaisuuksista siistiä kotia myöden… Sekä toki myös vähättelyä kroonisesta kipusairaudestani ja muista krempoista. Ihmetystä tuottaa myös kateellisuus esim kotiavusta mitä saimme kun jouduin kulkea pyörätuolilla tai klinkkaa kepillä. Olisin mieluusti tehnyt vaihtokaupan ja antanut kivut niinsanotuille ystävilleni. Sain myös erinomaisia vinkkejä taaperoarkeen jossa on kolme alle 4v lasta vuodein välein… Sekä uusioperhearkeen uuden mieheni kanssa… Lisäksi oletettiin että saan mega elarit exältä ja käyn niillä kampaajalla yms hemmotteluhoidoissa… Eräs tokaisi etten näytä sairaalta enkä suurperheen äidiltä koska olen hoikka (50kg) ja kuljen ehjissä vaatteissa… Lista on loputon… En tiedä jaksaisinko enää ees ystäviä.
Tämäpä. Olen joitakin vuosia opetellut pois toksisesta kiltteydestä ja ovimattoudesta. Jos vertaa pitkäaikaisten ystävieni ja uudempien ystävieni asennetta minua kohtaan, niin ero on kuin yö ja päivä:
Ne, joihin tutustuin kamppailtuani jo jonkun aikaa ylikiltteyttä vastaan, ovat ystävällisiä ja avoimia, suhtautuvat minuun, kuin vertaiseensa. Heittävät minusta ronskia huumoria ja nauravat, kun minä heitän samanlaista käyrää heistä. Siteeraavat minua välillä, kunnioittavat näkemyksiäni. Viihtyvät seurassani kahdestaan ja avautuvat kipeistäkin asioista.
Vanhemmat ystävät sen sijaan puhuvat päälleni. Kohtelevat usein, kuin sivustaseuraajaa. Nolostuvat seurastani helpommin, pitävät vitsejäni tahdittomina, mutta odottavat minulta silti loputtomiin itseironiaa ollessani itse vitsin kohde. Vaivaantuvat kun joutuvat olemaan kanssani kahden kesken. Säälivät minua ja kohtelevat, kuin lasta. Auttavat usein kädestä pitäen pyytämättäni ja ovat yllättyneitä kun osaan tai tiedän jo jotain. Eivät osaa ottaa minua tosissaan, vaan suhtautuvat automaattisesti vähän kielteisesti kaikelle, mitä ehdotan.
Tämä siis kaiken sen kiltteydelläni kuppaamisen ja matalamman äyskimis- ja tiuskimiskynnyksen lisäksi.
Ihmiset haluavat ystäviä, joita voi katsoa ylöspäin, se on karu totuus, jonka olen viime aikoina huomannut.