Toivon, että minun tarinani saa sinut lähtemään väkivaltaisesta suhteesta

Huono Äiti sai koskettavan avautumisen nimimerkiltä Selviytyjä otsikolla ”Meidän perhehelvetti”. Pitkä avautuminen olisi mielestämme jokaiselle tärkeää luettavaa, sillä se auttaa ymmärtämään, kuinka vaikeaa väkivaltaisen kumppanin jättäminen voi todella olla. Kirjoittajan toive oli, että siitä olisi apua edes yhden ihmisen saamiselle pois väkivaltaisesta suhteesta. Lue koko avautuminen alta:

”En ole kenellekkään kertonut kaikkea mitä meidän seinien sisällä tapahtui, enkä edes itse niitä ymmärrä. Sitten aloin hävetä kun ”annoin” kaiken tapahtua, enkä viittinyt kertoa. Vasta kuukausia eron jälkeen kun veljeni laittoi minulle linkkejä jotka pyysi lukea koska epäili että mieheni on narsisti, ymmärsin että niin hän on. Toisten kertomukset kuulostivat hyvin tutuilta ja jotku ihan kun olisivat omasta elämästäni kirjotettu. Ymmärsin vihdoin että hän on sairas! Enkä mitenkään olisi voinut saada liittoamme tai häntä ”pelastettua”. Mutta vasta nyt vuosi eron jälkeen alan kunnolla ymmärtämään että asiat ei ollut minun syytä, minä en ole se huono ihminen kenen vikaa kaikki oli, se lumppu joka ei osannut tehdä mitään oikeen. Kohta alkaa oikeudenkäynti kohta 3 vuotiaasta pojastamme, ja toivon että se on äkkiä ohi! Että saamme kaikki paperille eikä minun tarvi olla enää missään tekemisissä hänen kanssa kun kaikki on paperilla!

Kaikkensa se taas yritti että saisi minut takaisin mutta kun ei onnistunut on poikamme nyt pelinappulana. Toivon että saan yksinhuoltajuuden ja että hän sitten kyllästyisi ja jättäisi minut rauhaan. Tai että hän löytäisi uuden uhrin ja unohtaisi meidät. Niin paljon kun häntä jo valmiiksi säälinkin, helpottaisi se meidän elämää. Haluan vain jättää sen helvetin taakseni ja alkaa vihdoin elää normaalia elämää ja parantumaan. Kiitos minun nykyisen avomieheni, olen saanut kokea ”oikeaa” parisuhdetta. Hän auttaa pyytämättä, kuuntelee, huomioi, ja ennen kaikkea kehuu, kannustaa ja tukee minua. Se välillä kauhistuttaakin ja mieti että voiko tämä olla totta? Voiko minua oikeasto joku rakastaa? Mietin myös että onko enää edes minua? Onko olemassa minää, johon narsisti ei ole soluttautunut? Vai ainoastaan se minä, jonka narsisti muovasi mieleisekseen? Siitä olenkin rakkaalleni useamman kerran maininnut etten tiedä tuleeko minusta koskaan ehjää, mutta joka kerta on vastannut että on valmis odottamaan <3

Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinjan puhelinnumero on 080 005 005.

Nollalinja auttaa:

• kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa läheisessä ihmissuhteessaan

• naisia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa

• väkivaltaa kokeneiden läheisiä

• ammattilaisia ja viranomaisia, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä

Huonoina päivinä makaan vieläkin sängyssä itsesäälissä ja mietin että MIKSI? Ja millon tämä loppuu vai loppuuko koskaan?? Ja että minun takia kaikki läheisenikin myös kärsivät. Mutta onneksi pääasiassa on vain hyviä päiviä. Onnellisia päiviä lasteni ja rakkaani kanssa. Koko tulevaisuus edessä pieni prinsessa mahassani. Alan pikkuhiljaa nauttia elämästäni ja tunnen
olevani ”siunattu”kun löysin rakkaani, ja että minulla on nyt kaikki mitä tarvitsen.

Uskon siihen että kaikella on tarkoitus, en halua edes ajatella että missä olisin tai olisiko minua jos en olisi löytänyt ”enkeliäni”. Tai ilman parasta ystävääni ja sukulaisia jotka auttavat kun vaan osaan sitä pyytää, ja ovat myös hirveästi auttaneet. Minän rakentaminen vie kuitenkin aikaa. Uhrina koen pahaa oloa alistetuksi tulemisesta, syytöksistä ja loukkauksista. Tunnen itseni mitättömäksi ja arvottomaksi. Samoin koen menettääneeni itsetuntoni ja todellisuuden tajun.

Paljon on läheiseni joutunut auttamaan ja kestämään takiani, mutta nyt toivon pystyväni ”antamaan takaisin”. Olen päättänyt olla ajattelematta menneitä ja pelkoa joka heijastaa vieläkin elämääni. Ja toivon että ei kukaan joudu narsistin loukkuun, tai ainakin pääsee sieltä pois ennen kun on liian myöhäistä. Minä lähdin juuri viime hetkellä, kun olin jo uskotellut itselleni että kaikilla olisi parempi ilman minua. Että minut oli luotu tänne kärsimään enkä ansaitsisi edes parempaa.

Olin jo päässäni kirjoittanut äidilleni ja pojilleni jäähyväis kirjeet jossa kerroin päässeeni parempaan paikkaan. Mutta onneksi, onneksi otin itseäni niskasta kiinni lasteni takia ja päätin paeta. Mutta se ei tapahtunut hetkessä, tein lähtöä reilu puoli vuotta. Muistan sen puhelun vanhimmalta pojaltani kun hän soitti ja kertoi mitä mieheni oli heille tehny eikä halunnut enää tulla meille. Olin kuitenkin itsekäs ja halusin että lapseni oli luonani, vaikka olisi varmaan pitänyt antaa heidän asua isällä.

Poika sanoi että: Äiti, et välitä mistään muusta ko siitä saatanan ukosta! Sillon vastasin vain että: tulet huomaamaan että asiat ei niin ole. En voinut muuta sanoa ettei suunnitelmani olisi paljastunut. Olin jo siinä vaiheessa ymmärtänyt että jos en lähtisi, menettäisin vanhimmat poikani.

Olin saanut sukulaisiltani 30 vuotis lahjaksi salaisen tilin johon olivat keränneet minulle rahaa. Asuntoa etsin aina salaa kun hän oli työmatkalla. Kerran hänen ollessaan reissussa sain asunnon, pakkasin siskoni kanssa kaikki tavarani ja muutin pois. Luulin tietenkin että nyt kaikki muuttuu paremmaksi. Mutta sittenhän se alkoi, aneleminen, haukkuminen, uhkailut ja myös itsemurhalla uhkaus. Aika kului enkä vastannut viesteihin muuta ko pojasta. Ja poikaa hän haki päivisin.

Useinmiten siskoni tai vanhemmat poikani vei ja oli vastassa sitä pihalla. Jopa sen äiti pisti minulle viestiä että varoa niitä, myös hänen isäänsä ja veljeä. Jolta olen myös uhkauksia saanut kuin myös isäni. Lopulta pelkäsin niin että aloin saamaan paniikki kohtauksia ja halusin vain vajota maan alle. Soitin lääkäriin ja kerroin että en voi hyvin ja että haluan kuolla! Pääsin heti lääkäriin ja sain masennus lääkkeet. Jäin töistä sairaslomalle ja muutin parhaan ystäväni luo ja äiti piti lapsia että pääsin jaloilleni. 3 viikkoa siellä asuin ennen kun uskaltauduin palata kotiin. Silti pelkäsin koska hakihan hän poikaa ja pommitti viesteillä. Onneksi rakas siskoni oli meillä ja auttoi.

Sitten löysin enkelini, juuri oikeaan aikaan. Sehän sitten vasta exää suututti, ja yhtenä päivänä ei palauttanutkaan enää pokaa. Pientä lasta joka ei koskaan ollut tuntia pidempään ollut isänsä kanssa kahden. Eikä ikinä ollut kauaa ilman äitiänsä. 2 viikkoa hän piti poikaa, melkeen joka päivä pisti viestiä että palauttaa hänet sitten kun kirjotan paperit alle että suostun viikko/viikko tapaamisiin. Asianajajani neuvosta vastasin vain aina että: pojan voit tuoda milloin vain mutta ottaa asianajajaan yhteyttä tapaamisista. Kun hän vihdoin pojan palautti oli hän aivan shokissa. Tuntikausia istui sanaa sanomatta sylissäni. Olen varma että jokin jälki siitä pojalle jäi!

Aloin nyt uudestaan lukemaan netistä faktaa ja tarinoita narsisteista. Että paremmin ymmärtäisin olevani uhri, enkä voinut tietää. En voinut estää tapahtumia , enkä parantaa suhdettamme olemalla ”parempi”. Päätin myös itse kirjoittaa omista kokemuksista ja tunteista, jos se vähän auttaisi pääsemään eteenpäin. Antamaan itselleni anteeksi ja ehkä joku päivä myös auttamaan jotain muuta samassa tilanteessa olevaa.

 

Tässä pieni osa meidän perhe helvetistä:

Kaikki meni hyvin nopeaa kun tavattiin. Heti hän alkoi puhua kuinka paljon paremmin minun raha asiatkin olisi kun asuisin hänen luona, ja mitä kaikkea voisin ostella. Tapasimme toukokuussa ja melkeen heti hän halusi minun muuttavan hänen luo. Möin oman asuntoni ja kesäkuussa jo asuin siellä. Jouluaattona mentiin kihloihin ja naimisiin jo heinäkuussa. Lapsenkin heti halusi, nyt jälkikäteen ymmärrän miksi. Hänen ex vaimo yritti minua siitä varottaakkin mutta tietenkin uskoin miestäni kun hän sanoi että se on vain mustasukkainen valehteleva lumppu. En oikeen tiedä missä vaiheessa kaikki alkoi, mutta pikku hiljaa alkoi hän rajottaa elämääni.

Kaikki exät ja miespuoliset kaverit oli ehdottomasti kiellettyjä ja piti myös poistaa facebookista. Kaverit ja sukulaiset jotka sanoivat jotain ”väärää” hänestä jäivät pikku hiljaa pois. Hän uskotteli minulle että ne vain käyttivät minua hyväksi, puhuivat minusta paskaa ja valehtelivat. Hänen ex vaimonkaan kanssa en saanut olla tekemisissä kun alussa yritin. Hän oli vain valehteleva lumppu joka halusi hänen rahojaan. Jos joskus pääsin yksin kauppaan tai kun kuskasin lapsia kouluun ehti hän jo soittaa että missä olen ja mikä kestää. Ex mieheni oli reissuhommissa ja aina 2 viikkoa kotona ja 2 viikkoa töissä. Myöhemmin hän meni lautalle töihin ja oli poissa 2 viikkoa ja kotona 4. Reissulta soitti hän joka päivä useita kertoja, iltasin piti piettää skype päällä kunnes nukahdin. Kuuleman kaikkien muittenki vaimot niin teki. Hän oli vain tyytyväinen jos istuin kotona. Yritti aina keksiä minulle jotain tehtäviä etten ehtisi kylästelemään.

Hänen mielestä oli epäreilua että minulla oli hauskaa kun hän joutui olemaan töissä. Eikä minulle jätetty koskaan paljoa rahaakaan, ja nyt ymmärrän miksi. Aina piti mennä sinne mihin hän halusi ja kun hän halusi. Kipeänäkään en saanut levätä vaan piti palvella häntä. Raskaanakaan en saanut levähtää ja auta armias kun yritin vähän istahtaa selkäkipujen takia. Remontoimme sillon uutta taloamme aamusta iltaan. Itku kurkussa painoin ja pelkäsin koska kaikki mitä tein oli tietenkin väärin.

Kerran raskaana ollessani hän oli sammunut terassille, raahasin hänet sisään ettei naapurit näkisi. Mutta hän heräsi ja raivostui. Raahasi minua hiuksista pitkin kämppää, heitti seinään ja painoi polvella mahaa vasten kun pietti minua sohvalla. Kun yritin soittaa apua rikkoi hän puhelimeni. Tais olla sen jälkeen kun tajusin lähteä lasten kanssa pakopirtille muutamaksi päiväksi kun hän joi. Paras ystäväni, äitini ja isäni joutuivat pitää puhelinta öisinkin lähellä jos tarvisin apua. Joskus erehdyin jäämään ja monta kertaa soittamaan apua kotia. Koska en vain ollut jaksanut taas pakata tavaroita, lapsia ja koiraa taas autoon. Tai ehkä kuvittelin tai toivoin että ei se tällä kertaa.

Muistan että kerran soittaessa minulta kysyttiin että: no miksi sinä nyt jäit sinne? Ihanko se olisi normaalia että pitäisi omaa miestä paeta. Kerran kun hän palasi ryyppyreissultaan etsi hän omia silmälasejansa eikä löytänyt. Ja kun en tiennyt missä ne on enkä auttanut etsimään, katkaisi hän minun lasit ja heitti ulos. Sitten kysyi että onko nyt kiva kun et nää mitään. Sinne pihalle lensi myös sänky jonka päällä istuin ja tietokone jota katoin. Kerran hän lähti kalareissulle setänsä luo ja halusi niin kovasti jäädä kaljotteleen että käski hän minun ottaa kaapista rahaa kun minulla ei ollut ja lähteä baariin. Ilman häntähän en normaalisti siellä saisi käydä.

Mutta seuraavana päivänä palatessaan raivosi hän että olin nöyryyttänyt häntä kun en heti vastannut saisiko se sinne jäädä. Ja että olin tuhlannut kaikki meidän ruoka rahat sun muuta. Enkä taaskaan ymmärtäny yhtään mitään. Hän huusi myös äidilleni kun hullu ja melkeen kävi käsiksi lasten istuessa sohvalla katsoen hiljaa. Muuttaessamme uuteen taloomme muistan että hän käski minun pistää päälle pitkähihasen paidan kuumana kesä päivänä että mustelmat käsivarsissani eivät näkyisi, en muista mitä ja miksi oli silloin tehnyt. Mutta koskaan hän ei ollut minua pahoinpidellyt, sanoi aina että: en ole koskaan lyönyt sinua, enhän!! Ja niin aloin myös uskoa itsekkin.

Yleensä pakenin kun hän oli sammunut, tai ennen kun hän oli palannut. Jos yritin lähteä kun hän oli hereillä piilotti hän auton avaimen ja puhelimeni. Kuitenkin hän aina sai minut puhuttua takaisin. Pyyteli, syytteli, uhkasi ja lopulta pyysi anteeksi. Tai oikeastaan vain sano että joo sovitaan että kaikki on minun vika. Lahjomista ja tyhjiä lupauksia muuttua. Pommitti puheluilla ja viesteillä kunnes vastasin. Mutta sitten olisi minun pitänyt todistaa että olin ollut äitini tai ystäväni luona enkä jonku miehen. Itse hän ei koskaan kertonut missä oli yönsä viettänyt. Jossakin vaiheessa aloin laskea päiviä kunnes hän lähti töihin, ja jopa toivoin ettei hän ikinä palaisi. Että saisin hengittää ja olla rauhassa.

Sillä kun hän oli kotona tuli minun olla hänen kanssaan 24/7. Mutta enhän mä sillonkaan rauhaa saanut, hän soitti jatkuvasti ja tarkisti missä oon ja mitä teen. Ja jos satuin olemaan kylässä oli hänellä yllättäen paljon asiaa, muuten puhelut olivat aika lyhyitä. Ja aina tulisi vastata siihen puhelimeen kun hän soitti, vessassakin puhelimen pitäisi olla mukana.

Ja sitten piti selitellä miksi en ollut vastannut. Työreissujen jälkeen tutki hän aina puhelimeni, jos jotain numeroa en muistanut tarkisti hän sen numerotiedustelusta. Hänen piti myös aina tietää salasanani facebookkiin ja sähköpostiin. Lastenhoidostakaan hän ei ollut kiinnostunut. Minä kuskasin hänen ja omat lapset kouluun, harrastuksiin ja kavereille. Kerran pyysin häntä syöttämään poikamme mutta hänellä ei siihen hermoja ollut ja käski minut syöttämään. Ulkonakin piti minun pyytää jos hän voisi katsoa pojan perään kun käyn vessassa.

Eikä koskaan ymmärtänyt miksi poikaa ei voi vaan viedä hoitoon jollekkin joka ei häntä edes tunne kun halusi baariin lähteä. Pojan asioissa en onneksi antanut periksi, ja pidin häntä aina mukanani. Sen kerran kun jätin pojan isänsä kans kauppareissun ajaksi itki hän ja veri valui kun palasin. Oli tippunut sängystä ja lyönyt suunsa. Tutkittuani suun lähdin viemään häntä lääkäriin eikä mies silmäänsä värähtänyt tai tarjoutunut mukaan lähteä.

En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan toiselle niin julmasti, tunteettomasti, halventavasti, alentavasti ja törkeästi. Niitä päättömiä syytöksiä!! Hän tiesi aina kaiken ja oli aina oikeassa!! Minä olin se pettävä lumppu!! Minä olin se hyväksikäyttäjä ja tunteeton kylmä ihminen!! En arvostanut hänen suuria uhrauksia! (Itse en nähnyt mitään näistä kuvitteellisista uhrauksista). Kuinka minun kanssa oli vaikeaa ja olin niin itsepäinen!!Ja aina jankutti kuinka äitinikin on sanonut että olen itsepäinen! ( Ei vaan ymmärtänyt että äitini tarkoitti sen vahvuutena).

Hänen vioistaan ei saanut mainita. Riitatilanteissa olin aina väärässä ja kaikki jotenkin ihmeellisesti käännettiin aina minun viaksi. Vaikka kuinka olin mielessäni ensin oikeassa, sai hän minut epäilemään omia tekojani ja muistojani. Minä olin aina sairas päästä. Tuntui ettei vaan enää mikä on oikeen ja mikä väärin, mikä totta ja mikä ei. En enää tiennyt oliko joku asia tapahtunut vai ei koska hän vakuutti minulle aina oman versionsa. Hän sai minut syyllistämään itseäni. Mitä tein väärin? Mitä jos sittenkin sanoin jotakin väärää? Olisiko sittenkin pitänyt, jne jne… Kyllä minä monesti mietin että kaikki ei ehkä ole oikeen, ja että olenko minä tulossa hulluksi vai mikä tässä on? Minun pääni oli niin sekaisin etten enää pystynyt luottaa omiin ajatuksiin!!

Vähän päivitystä tähän mun kertomukseen. Nyt on kulunut reilu 5 vuotta kun viimisen kerran pakenin. Minulla ja miehelläni on nyt 3 yhteistä lasta. Perheen ainut prinsessa joka täyttää kohta 4 ja kaksoispojat kohta vuoden. Vanhin poikani on jo muuttanut kotoa reilu vuosi sitten kun lähti opiskelemaan. Ostimme juuri ensimmäisen yhteisen talon ja kohta muutamme sinne. Eli kaikki on siis hyvin, tai niin hyvin kun voi olla.

Nyt kun luen tuota kertomustani tunnen itseni tyhmäksi. Kuinka naivi olinkaan kun luulun että kaikki on hyvin kun vain saan tapaamiset paperille. Mutta hyvä toisaalta etten tienny mitä on vielä edssä sillä olisin saattanut luovuttaa. Pojasta sain kyllä yksinhuoltajuuden ja tapaamiset paperille. Mutta eihän se siihen ole jäänyt. Kaikki nämä vuodet on yrittänyt vaihtaa aikoja omien halujensa mukaan. Alussa piti ottaa monestikkin asianajajaan vielä yhteyttä. Ja kun ei ole tahtoansa läpi saanut on tullut turhaa lastensuojeluilmotusta , haukkuja sun muuta.

No mutta vuodet on kuluneet ja ihme ja kumma on poikaa jaksanut yleensä hakea. Vaikka ollaankin toivottu että kyllästyisi eikä hakisi. Mutta senkin tekee tietysti vain kiusalla, sen kautta pystyy vielä minua kontroloida. Ei edes jaksa poikaa piettää siihen asti kun saisi. Mutta sekin saattaa kohta tulla päätökseensä. Vihdoin opettajat, rehtori ja sossut alkavat näkemään totuuden!! Itse lähden kertomaan ajatuksia ja tunteitani psykologille, aikoinaan kävin mutta sillon en kokenut niiden aidosti kuuntelevan. Nyt kun taas olen soskujen kanssa ollut paljon tekemisissä niin suositteli hän minulle tätä. Koska en pysty tekemään päätöstä poikani parhaaksi pelkotilojeni takia. Meillä on nyt edessä vielä se viimeinen taistelu!!

Vielä tänäkin päivänä, 5 vuoden jälkeen alan tärisemään yhdestä viestistä minkä hän laittaa, ahdistaa enkä voi syödä. Jonku aikaa sitten tuli netissä vastaan semmonen tunnistatko itsesi uhriksi kysely, luin kaikki kohdat ja vain itkin ja itkin. Lähetin miehelleni joka oli töissä kuvan siitä, ja tuskailin kuinka maailmani taas romahti. Luulin että olin jo hyvin pitkällä paranemisessa mutta tajusin ettei niin olekkaan. Melkeen kaikki kohdat siinä jutussa oli vieläkin jokapäivästä elämääni. Jälleen tuli tunne että hän on voittanut!!Halusin vain vajota maan alle ja kadota!! Mutta onneksi mieheni osaa minua lohduttaa ja nosti minut takaisin todellisuuteen. En anna sen paskan voittaa!! Niin monta vuotta hän on vienyt elämästäni!!

Mutta tällä tarinallani haluaisin saada muut ihmiset ymmärtämään mitä henkinen väkivalta on ja mitä se ihmiselle tekee!! Olin itsekkin ennen yksi heistä joka ajatteli että miksi se ei jätä sitä jos pahoipitelee?? Miksi on niin tyhmä että jää?? Saa syyttää itseä kun menee takaisin!! Mutta ei se niin ole!! Henkinen väkivalta tapahtuu pikku hiljaa ja aina enemmän ja enemmän. Se on niin salakavalaa etää et sitä edes itse huomaa. Ne hiljaiset hetket tuntuvat paratiisilta ja kuvittelet että no kyllähän tämä tästä. Mutta se on kun uppoaisit hiljalleen suohon. Ja joka kerta kun yrität rimpuilla sieltä pois, vedetään sut sinne takas!! Olet niin rikki että et ymmärrä omia ajatuksia!! Ihanko kukaan haluaisi pelätä jatkuvasti! Tai pilata oman, lastensa tai läheistensä elämän!!

Eikä se lopu siihen että avioeropaperit pistetään postiin, ei lopu siihen että pääset siitä miehestä ”eroon”. Sen jälkeen alkaa se suuri työ!! itsesi etsiminen, itsesi ehjääminen!! On kuin lähtisit tyhjää paperia piirtämään!!

Yleensä ihmiset ei halua tai uskalla puuttua toisten asioihin. Mutta jos kuulet tai näät naapurissa tai jossain väkivaltaa niin soita poliisille tai soskuun vaikka anonyyminä. Soita joka ikinen kerta vaikka se tuntuukin turhalta! Saatat pelastaa jonkun hengen!! Koska jonain päivänä se aina päättyy, ja se voi päättyä ruumispussiin!!”

Nimim. Selviytyjä

 

Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinjan puhelinnumero on 080 005 005.

Nollalinja auttaa:

• kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa läheisessä ihmissuhteessaan

• naisia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa

• väkivaltaa kokeneiden läheisiä

• ammattilaisia ja viranomaisia, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.