Olen mieheni ainoa kaveri ja se tekee minut hulluksi
Nimimerkki Mörököllin vaimo avautuu aiheesta, josta on hyvä puhua.
Viesti:
Kun mieheni oli parikymppinen, hänellä oli iso kaveriporukka ja aktiiviset harrastukset. Hän tapasi ihmisiä ja huolehti itsestään. Lasten saamisen ja vuosien myötä hänestä on tullut yhä passiivisempi kotihiiri, jota ei saa enää mihinkään – ellei kyseessä ole kaljanhuuruiset juhlat. Niitäkin on toki kovin harvoin nykyään.Onko niin, että keski-ikäiset perheenisät eivät pidä toisiinsa mitään yhteyttä? Onko muilla havaittu vastaavaa? Olen ilmaissut huoleni aiheesta, mutta vastaan saan vain kiukkua ja tiuskimista. Ei millään jaksaisi ja ehtisi huolehtia lasten JA miehen kaverisuhteiden ylläpidosta. Millä tuon sohvaperunan saisi innostumaan uudelleen harrastuksista ja kavereiden tapaamisesta? En myöskään jaksa olla ainut likakaivo jonne voi kaataa kaikki murheet, koska mieheni ei juttele kenenkään muun kuin minun kanssani.
Itse olen erittäin sosiaalinen ja järjestän aikaa ystävilleni ja harrastuksille viikoittain. Olen kannustanut miestä samaan ja että kaikki järjestyy kyllä, kun vain sanoo milloin menee niin sumplitaan menot kyllä. Mutta ei. Ei mene.
Onko huoleni turhaa? Onko ihan tavallista, että miehet vaan lakkaavat tekemästä mitään ja olemasta yhteyksissä? Ymmärrän, että elämme kiireistä aikaa ja aina ei jaksaisi, mutta jos edes joskus, edes kerran kuussa. Mutta eipä näytä kiinnostavan miestä. Minä en jaksaisi katsella miestä aina kotona ja kotisohvalla tai tietokoneen äärellä. Minusta itsestä huolehtiminen on tärkeää, ja nyt toinen on ollut jo vuosia ihan heitteillä.
Mitä tekisit tälle asialle? Antaisitko olla? Minä en pysty.
Kommentoi kohdassa kommentoi.
PS. Joko luit tämän:
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 20 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Omien havaintojeni mukaan parisuhteen alussa yleensä nainen on se joka rikkoo miehen verkostot ja kaveripiirin omiessaan miehen kokonaan itselleen.
Mä joutuisin jonnekkin lataamoon, jos joku kyttäis mun OMASSA kodissa, että kai mä nyt lähden sieltä sen toisen määrittelemien rajojen mukaan pois tarpeeksi usein. En kyllä ehdi istumaan kotona paljoakaan, 5 muksua ja niille kotiin raahattava ruoka ja muut oiheistekemiset, kuten pyykit, vie kyllä ajan. Ääntäkin niistä lähtee, että jos joskus saan hetken rauhan, niin ei tule ensimmäisenä mieleenkään lähtee jonnekkin hilupilttuisiin tai muualle, missä on lisää sitä ääntä ja hälinää. Välillä on kiva miehenkin kanssa jutella ihan aikuisten kesken ja päivittää vähän tunnelmia. Ja ei, hyvin harvat keski-ikäiset miehet näkee toisiaan ilman, että alkoholi liittyy asiaan. Joku ultrajuoksijaporukka on sitten erikseen, vaan nekään ei yleensä ole mitään lapsuuden kavereita, vaan harrastus yhdistää. Ei siellä välttämättä mitään syvällisiä jutella. Enemmän tuntuu, ettei ihmiset nykypäivänä osaa pysähtyä ja olla yksin ajatustensa kanssa hetkeäkään, sitten kun on täytetty kalenteri koko vuoden eikä sitä ukkoakaan nää kun ohimennen, tulee näitä tilastollisia piikkejä, kun kesälomilla tulee ”yllätyksenä” et toi ukko on muuten ihan hanurista ja haluan eron.
Tunnistan samaa. Juuri tuo, ettei ole ketään muuta juttukaveria kuin minä, ahdistaa. Ei yhdeltä ihmiseltä saa eikä pidäkään saada kaikkea, siinä asettaa sille toiselle aikamoiset paineet tahtomattaan. En ole itse yltiösosiaalinen, mutta pidän tyttökavereihin yhteyttä ja muutaman kerran kuussa tapaan. Saman soisin hänelle.
Kaikki on yksilöitä ja ikäkin vaikuttaa. Jos about parikymppisenä jaksoi mennä kavereiden kanssa, nelikymppisenä se ei enää niin kiinnosta.
Meillä on sama mutta toisin päin. Olen nainen ja mulla ei ole ollut kaverisuhteita enää vuosiin, viimeiset hävisi kun lapset syntyi. Vähän aikaa oli loukkaantunut olo, kun kukaan ei ehtinyt enää tavata (myöskään ilman lapsia) mutta vähän ajan päästä huomasin, että mähän olen uskomattoman onnellinen juuri näin. Ihana helppous ja vapaus, kun ei ole menoja kalenterissa. Jos puhelin soi, se on jotain oikeasti tärkeää kuten koulu tai neuvola. Kotona saa olla rauhassa, ei tule kotihäpeää (lasten kavereiden vuoksi en stressaa epäjärjestyksestä). Välillä mies koettaa patistaa harrastuksiin tai soittamaan ”kavereille”, mutta muistutan että mun on hyvä olla näin. Mies saa ihan vapaasti tavata kavereitaan ja on käynyt kaveriporukkansa kanssa ulkomaillakin, en estä tai nalkuta. Kukin tyylillään!
Pakko myöntää, että olen ollut samanlainen, vaikka olen nainen.
Kun työt ja lapsiperhe-elämä vei mehut, oli helpottavaa, kun sai olla omassa rauhassa eikä tarvinnut tehdä mitään tai tavata ketään. Se helpotti.
Sitten kun lapsi kasvoi, jaksoin taas harrastaa.
Hiljaisuutta ja yksinoloa ei osata arvostaa tarpeeksi.
Jep! Meiltä löytyy tällainen sohva sankari. Kaveriporukka on kasvanut erilleen ja osittain ihmeakkojen ansiosta,joiden käytöstä minäkin ihmettelen.
Olisihan se kiva jos joskus ukkeli lähtisi jonnekin, ehdotin että lähde Lappiin kalareissulle ja lipsahda vaikka norjan puolelle. Muutama kaveri tässä vielä pyörii. Heidän muijat ei päästä ukkoaan paikallismarkettia pidemmälle….
Noh, minä olen asian ratkaissut niin ,että en ole puolisoni äiti, en ole vastuussa hänen kaveriasioistaan enkä onnellisuudesta. Joten tekee niinkuin itse tykkää.
Miksi ihmeessä miehen pitäisi olla samanlainen kuin sinä? Ärsyttää nää extrovertit jotka kuvittelee aina, että heidän tapansa elää on ainoa oikea tapa ja että ihmisten tapaamisesta saa voimia ja intoa elämäänsä. Pyh. Toisia kuormittaa ihmiset ja akut latautuu kotona omassa rauhassa.
Olin itsekin nuorena suhteellisen menevä, mutta lasten myötä viihdyn parhaiten kotona ja vaikka viikottain pidän ”vapaaillan”, vietän sen joko itsekseni shoppaillen, tai kotona omassa rauhassa sarjojen ääressä. Jos mun puoliso painostaisi jatkuvasti tapaamaan kavereita ja paasaisi siitä miten ”tekisi kyllä hyvää tehdä muutakin kuin olla kotona”, voin vakuuttaa että alkaisin halveksimaan häntä. Jos puoliso ei voi hyväksyä toista omana itsenään, niin hyi hitto 🤢🤢
Kylläpä sinulla on ongelma. Eroa. Miehesi saa sitten elää rauh ilman nalkutustasiassa
Miehiltä katoaa kaverit niiden kaverien parisuhteisiin. Ei ole enää sitä piiriä jota nähdä ja olla yhteyksissä. Kaverien puolisot päättää ketä saa nähdä ja ketä ei, ja jos saa niin koska saa. Näin se usein menee.
Oma porukka hajosi juuri näin. Viimeiset kaverit napsi kelvottomina ex-puoliso pois. Kelvollisia oli hänen ystävien puolisot, joiden kanssa ei ollut yhteistä historiaa ja omia juttuja. Ja eron jälkeen niillä uusilla ”kavereilla” on tiukat ohjeet ettei sen sian kanssa saa olla tekemisissä. Jos kymmeneen vuoteen tai pidempään ette ole ”kaverin” kanssa nähneet, niin hiukan heikkoa on rakentaa uudelleen yhteisiä juttuja, kun pahimmillaan jäljellä on vain facebook-kaveruus.
Tiedän kyllä, että kaikki naiset ei toimi noin, mutta hyvin iso osa, varsinkin nuorempina, alle 30v. Eivätkä hekään sitä pahuuttaan tee, vaan yrittäen ohjata miestä kenties omasta mielestään parempien tyyppien seuraan.
Hyvä että aloittaja ei toimi yllä kuvatulla tavalla, propsit siitä, mutta jos puolison kaverit on hävinneet, niin sille ei vaan oikein voi mitään, jossei pysty hankkimaan uutta porukkaa ympärilleen.
Hyvin kirjoitettu. Meidän porukasta noin puolet vietiin tuolla tavalla. Määräävä nainen tekee asioista niin vaikeaa, että sinne katosivat parisuhteeseen ja hyvin harvoin osallistuvat mihinkään. Vuodet vierii ja yhteydenpito katoaa.
Mitä olen sivusta seurannut, niin miehellä voi olla stressaava työ yrittäjänä, huoli perheen elatuksesta, väsymys 5 alkaneen työpäivän jälkeen kun on hakenut lapset tarhasta, ruokkinut heidät, pessyt pyykkiä jne., lisäksi hoitaa lapsia, että vaimo saa mennä. Ehkäpä voisit lähestyä ilon kautta, miettiä minän asemesta Sinää ja suoda vapaa-iltoja, että ehtisi ja jaksaisi harrastaa. Aviopuolisolle pitää voida kertoa niin ilot kuin murheet eli kulkea myötä– ja vastamäessä. Ehkäpä mies ei jaksa kaiken tämän jälkeen vaatia mitään itselleen, koskei jaksa kuunnella pahaa kieltä ja rääkymistä. Väsyneenä lysähtää sitten tv:n eteen. Minä kysynkin Sinulta, mihin se rakkaus jäi vai oliko sitä edes?
Kuulostaa kyllä ihan testosteronin vajeen aiheuttamalta masennuksen kaltaiselta olotilalta tiuskimisineen ja kaikkineen. On todella yleistä keski-ikää lähestyvillä miehillä. Kannattaa vaikka etsiä aiheesta artikkeleita, joita voi linkata miehelle. Ja toivoa, että löytyy hyvä lääkäri, joka ottaa asian tosissaan
Saman asian kanssa paininut myös.
Paljon miettinyt sitä miksi se aiheuttaa itsessä niin paljon ahdistusta, että toisella ei ole sosiaalista elämää. Ehkä siksi, että tuntuu että olen ainut ihminen joka on hänen tukena. Mitä jos lähden pois, mitä hänelle jää? Joskus hän on jopa sanonut, että kunhan minä olen hänen elämässä se riittää. Tämä Aiheuttaa minussa lähinnä ahdistusta. Itse tiedän, että tapahtui elämässä mitä tahansa ystävät, suku ja muut läheiset ovat tukenani. Kuka hänen tukena on jos en minä??
Ymmärrän sinua täysin. Olen ajatellut samaa. On toki ihanaa että mieheni kokee minun olevan hänen kaikkensa, mutta en itse halua olla toiselle ”kaikki”. Samalla koen, etten voisi ikinä erota hänestä koska silloin hänelle ei jäisi mitään ja se on minusta tietynlaista kiristystä, vaikka tiedän, ettei hän tarkoita asiaa niin. Tai jos vaikka menehtyisin, hänellä ei olisi tukena ketään ja tietenkin toivon että olisi. En ole ikinä estänyt menemästä ja tekemästä, päinvastoin. Omasta halustaan erakoituu mikä on aikuisen ihmisen oma päätös,vaikka se minusta onkin surullista.
Minusta on ihan tosi ok, jos ei jaksa eikä viitsi. Se on ihmisen oma valinta. Ei haittaa yhtään jos toinen ei juokse menoillaan. Kunhan itse saa juosta sen verran kuin tykkää ja kunhan kahdenkeskistä aikaa järjestetään yhdessä tarpeeksi. Olin 20 v naimisissa ja erosin. Nyt toivon uudelta suhteeltani ensisijaisesti tarpeeksi yhteistä aikaa. Että parisuhde on prioriteetti. Sitten vasta omat menot
Mulla oli lasten saannin jälkeen korona-aikaan vastaava olo. En vaan jaksanut mennä mihinkään. Eniten vitutti miehen jatkuva selittäminen että mun olis vaan pitänyt kokoajan käydä jossain. Kuomitti mua vaan enemmän
Voi olla masennusta, voi olla kuormitusta, voi olla sitä tätä muttei vaimon aaiasta naputtaminen siihen auta
No miksi olet ottanut miehen joka ei ole hirmu sosiaalinen. Kaikki ei vain ole. Niin miehet ku naisetkin. Introvertti ja ekstrovertti ei vaan sovi yhteen, jos siitä tekee ongelman. Tuskin pitäisit siitäkään jos miehesi kävisi töissä, illalla ja viikonloppuisin laukkaisi harrastuksissa ja kavereiden kera baareissa. Eli kävisi vain kotona vaihtamassa puhtaat vermeet. Heitä kai on maailmassa eniten ja heistä aina välitetään.
No lukeehan siinä että ennen lapsia oli harrastuksia ja aktiivinen kaveriporukka. Nykyään ei. Eli ei ole ottanu erilaista miestä, vaan mies on MUUTTUNUT.
Miksi ja miksi,ei voi tietää etukäteen asioita mitä suhteissa tulee eteen.