Koulujen stipendit uusjakoon
Kohta on taas se aika: kevätjuhla ja stipendit. Harvat voittavat ja monet pettyvät. Koulun kannustus pitäisi tulla muustakin kuin arvosanoista.
Huono Äiti sai viestin. Kiitos siitä. Se viesti menee näin:
”Ihana lapseni on erityinen, paljon tukea tarvitseva oppilas. Suorastaan ottaa omaan lanttuun se, että tiedän itse tismalleen, kuinka paljon oma lapsi on tsempannut ja tehnyt töitä koko koulu-uransa ajan. Lapsen pienluokalla ei stipendejä jaeta, edes kunniakirjaa koko lukuvuoden tsemppauksesta tai muuta mielialaa kohottavaa, kivalta tuntuvaa pientä juttua liittyen kuluneeseen lukuvuoteen. Toivottavasti asia on muualla paljon paremmin ja nuorille saadaan hymyä kasvoille kouluasioiden tiimoilta ainakin hetkiseksi. Halusin vinkata asiasta, koska tämä pännii itseäni kovin. Toki meillä kotona pidetään kesäloman aloituskekkerit ja kehutaan nuorta pitkin kouluvuotta. Minusta koulujen/luokkien tulisi vaan enemmän huomioida positiivisesti ertyiset nuoret ja heidän erityinen panoksensa koulunkäyntiin.”
Jokainen lapsi ansaitsee hyvää palautetta siitä, että yrittää. Kaikki eivät ole todistusarvosainoilla kympin oppilaita, mutta heillä voi kympin yrittäminen.
Lapsen itsetunnolle on merkittävää, jos lapsi saa tuntea olevansa hyvä jossakin. Vastaavasti huono koulumenestys syö myös lapsen itsetuntoa.
Kysyin taannoin saittini seuraajilta, millaista palautetta heidän tyttönsä ja poikansa saavat koulusta. Toteutin kyselyn Typeform-kyselynä ja siihen vastasi 342 henkilöä. Vastauksista kävi ilmi, että pojat saavat koulussa suhteellisesti kolminkertaisen määrän huonoa palautetta tyttöihin verrattuna. Vastaavasti tytöt saavat lähes kaksinkertaisen määrän positiivista palautetta poikiin verrattuna.
Kyselyssäni kysyin lasten vanhemmilta myös, miten lapsen saama palaute on vaikuttanut lapsen käytökseen jatkossa. 88% vastaajista kertoi positiivisen palauteen vaikuttaneen lapseen positiivisesti. Negatiivisen palautteen jälkeen käytöstään muutti puolet lapsista, puolet lapsista ei muuttanut.
Posiitivisen palautteen merkitys lapsen käytökseen on siis huomattava. Negatiivinen palaute ei vaikuttanut lapsen käytökseen parantavasti.
Pojat viihtyvät koulussa huonommin kuin tytöt, oppivat huonommin kuin tytöt ja pääsevät jatko-opintoihin huonommin kuin tytöt. Suvivirren sointi on mollinen monen pojan perheessä.
Pojat ovat villejä, pojat ovat äänekkäitä, pojat ovat eläväisiä ja joskus pojat ovat hiljaisia hiiriä. Joka tapauksessa poikien tavassa olla poikia on ristiriita siihen nähden, miten koulu haluaa oppilaiden olevan. Villeille ei stipendejä tipu, kuten ei myöskään keskitien kulkijoille tai heille, jotka saavat ”ihan oookoo” -numeroita. Yrittämisestä ei palkita. Tämä koskee myös villejä tyttöjä.
Miten stidendit saisi jaettua ihan uudella tavalla?
— Huono Äiti
Artikkelissa on 43 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
En oo ikinä saanut stipendiä,mutta poika 10v sai viimevuonna. En ole koskaan ymmärtänyt jakoperusteita,meiän koulussa ei ollut myöskään hymypoika-patsaita.
En ymmärrä myöskään miksi kenenkään erityislapsen pitäisi saada stipendi sitkeästä yrittämisestä, mun teinipoikakin sitkeästi yrittää enkä silti odota kuin,että hän on itse tyytyväinen saavutuksiinsa ja kannustan kaikessa parhaani mukaan. Poikani ovat kuin yö ja päivä, mutta kateus on sana,jota meidän perheessä ei opeteta. Kaikki ovat vastuussa omasta onnellisuudestaan ja en elä lasteni puolesta,annan heidän itse elää.
On myös kouluja/ luokkia missä ei palkita arvosanoista ja osaamisesta. Ei sekään ole oikein että 10 :n oppilas katselee vierestä kun oppilas joka vain vaivautuu tulemaan kouluun saa stipendin tms siitä että vaivautuu tulemaan. Epäoikeudenmukaista.
Olen joitakin vuosia lahjoittanut lapsen kouluun nimettömänä stipendin jollekin lapselle. Ei koulumenestyksestä, vaan nimenomaanaan sillä perusteella, että lapsi vaikeuksista huolimatta olisi tsempannut ja jatkanut yrittämistä. Näin olen itse yrittänyt vaikuttaa siihen, että palkittaisiin myös muusta kuin koulumenestyksestä tai hyvästä kaveruudesta.
On vaikea aihe kun ei muutamasta stipendistä kaikille riitä. Oma lapseni on se hyvin käyttäytyvä työmyyrä. Koe numerot 9-10 välillä aina ja vielä poika. Opettajalta noin 1 henkiläkohtainen hyvä wilma palaute / lukuvuosi alakoulun ajan. Miten häntä kannustaa pitämään taso kun ei kuitenkaan ole se paras ketä palkitaan tai luokan erityinen kuka saa maininnan siitä jos jaksaa käydä koulussa tai ei häiritse aktiivisesti muita.
Okei, ensinnäkin tämä juttu kyllä alentaa poikia. Omiani en varsinkaan tunnista jutusta. Esikoinen oppii kaiken kun kerran asian näkee, keskimmäinen tekee todella paljon töitä lukuaineiden suhteen (ja korjaa ahkerasta, päivittäisestä puurtamisestaan palkkioksi luokan parhaan stipendin lähes joka vuosi), kuopusta kiinnostavat koulussa vain taito ja taideaineet. Poikia on erilaisia ja kehtaan väittää, vaikka joku siitä loukkaantuukin, että lapsen koulumenestykseen ja oppimisen taitoihin vaikuttaa myös kotoa koulunkäyntiin annettu tuki.
Miksi stipendeistä pitäisi luopua? Nykypäivänä niitä jaetaan monin kriteerein, ei vain luokan parhaalle. Jos luovutaan stipendeistä, niin voitaisiinko vaikka luopua myös esim. koulun yleisurheilukisoista ja muista vastaavista liikuntakisoista, joissa aina joku palkitaan ja muut joutuvat pettymään. Vai kannattaisiko kuitenkin ajatella, että koulussa saadut palkinnot ovat osa elämää ja ihan vain sitä, että joku on joko lahjakas tai ahkera ja saa siitä kiitosta. Samalla stipendien jako opettaa pettymysten sietämistä sekä sitä, että aina ei voi voittaa.
Huomaa, ettet ymmärtänyt avauksen pointtia. On ihan ok jakaa menestyneille stipendit, mutta olisi aivan ihanaa, kun huomioitaisiin myös ne pienet puurtajat, joilla oikeasti on haasteita sen koulunkäynnin kanssa. Huomion osoitus antaisi varmasti suuren kannustuksen ja arvostuksen tunteen myös heille. Näille erityisillä lapsille etenkin! Eikä se olisi pois niiltä hyvin pärjääviltäkään.
Tärkeintä stipendeissä olisi, että jakokriteerit on selkeät ja mielellään niissä olisi myös jotain jatkuvuutta. Eli joka vuosi stipendi vaikkapa sille, jolla on luokan paras keskiarvo, sitä kuka vaan voi lähteä tavoittelemaan. Tai stipendi sille, jolla on aina läksyt tehtynä tai sille, joka ei ole koskaan häirinnyt tunnilla.
Lisäksi voi toki olla stipendejä jostain taidosta, mutta mielellään silloinkin se voisi olla jotain kouluun liittyvää.
Meidän kylällä on musiikkikoulu, joka joka vuosi lahjoittaa koululle musiikkistipendejä. Musiikkikoulun opettajan lapset käyvät ko koulua, esiintyvät lähes joka juhlassa ja saavat joka vuosi stipendin musiikillisesta harrastuneisuudesta. Välillä olisi kivaa, että juhlissa olisi joku koko luokan lauluesitys sen ainaisen (joskin tosi taitavan) yhden lapsen viuluesityksen sijaan. Myös paikallinen urheiluseura lahjoittaa stipendin, mutta sitä ei jaeta joka vuosi aina sille nopeimmalle juoksijalle, vaan se näyttää menevän eri vuonna eri lapsille, kun jakokriteereissä painotetaan myös liikunnan iloa, tsemppaamista ja henkilökohtaista kehittymistä.
Meistä opettajistakin olisi mukavaa, jos koulun juhlissa esiintyisi kuoro, useita laulajia/soittajia/runonlausujia. Ei vain se yksi hyvä viulisti.
Mutta: Lapset eivät enää harrasta musiikkia. 20 vuotta sitten luokissa oli useita musiikinharrastajia. Nyt on hyvä, jos 20 oppilaan ryhmästä yksi tai kaksi harrastaa minkäänlaista musiikkia ( paitsi kuuntelua). Kuoroon ei tule osallistujia, koska lapset eivät enää laula. Jos juhliin halutaan ylipäätään mitään ohjelmaa, on pakko antaa sen yhden pianistin/viulistin/fonistin esittää ne kaksi kappaletta 🤷♀️
Koulussamme jaetaan vuosittain n.20 stipendiä. Kaksi niistä ( 9.-luokalla) annetaan keskiarvon perusteella.
Kaikki muut, siis 18 stipendiä, jaetaan ’tsemppari’, eniten parantanut’, ’reilu kaveri’, ’reipas urheilija’, ’hyvä näyttelijä’ jne. kriteereillä. Ne oppilaat, jotka ovat aina saaneet kiitettäviä arvosanoja ja suhtautuvat koulunkäyntiin tunnollisesti, eivät ikinä saa stipendiä -ainakaan sillä kriteerillä.
Epäreilua, sanon minä.
Sama kokemus: ne, jotka saavat vuodesta toiseen kiitettäviä eivätkä häiritse tunneilla, eivät saa koskaan stipendejä, koska he eivät ole ”tsempanneet”. He eivät tunnustusta tarvitse, koska hyvä numero on jo itsessään tunnustus. Jostain syystä tämä ”pelkkä numero riittää kiitokseksi” ei päde niihin, jotka ensin sikailevat vuosia ja sitten ottavat edes jossain aineessa koulutyön tehdäkseen.
Kympin oppilaat vs. haasteita omaavat oppilaat.
Ja sitten on ne keskitienkulkijat, eivät häiriköi vaikkeivät myös loista. Eikä kukaan koskaan ei näe eikä kuule.
Meidän koulussa stipendit jaetaan eri vuosina eri perustein, esim. hyvä kaveri, luokan tsemppari, sinnikkyys jne… sama oppilas ei myöskään voi saada stipendiä kahdesti.
Itse myöskin kirjoitan omille erityisilleni joka lukuvuoden päätteeksi kannustuskirjeen, jossa lyhyesti kerron missä he ovat kehittyneet paljon, mitä vahvuuksia he ovat käyttäneet kehittyäkseen ja millä vahvuuksilla kannattaa lähteä eteenpäin harjoittelemaan seuraavia haasteita.
Käytäntöjä siis on erilaisia. Kuitenkin stipendien tarkoitus on sekä palkita tehdystä työstä/taidoista/kehityksestä että kannustaa jatkamaan samaan suuntaan.
Moni oppilas varmasti ansaitsi positiivista tunnustusta etenemisestään. Stipendi tai kannustuskirje ei kuitenkaan riitä korjaamaan horjuvia elämän peruspilareita, vaan usein koulunkäynnin kanssa kamppailevat oppilaat kaipaavat ensin muuta apua ja tukea. Palkinto tuntuu ansaitulta vasta sitten, kun sen eteen on työskennellyt.
Miksi nykyään kaiken pitää olla tasa-arvoista kaikille, menestyksestä ei voida palkita ja jokaisella pitäis olla sama oikeus saada jotain mitä joku muukin saa? Kyllä nämä ahertajat ja tunnolliset opiskelijat ovat oikeutettuja saamaan stipendinsä.
Aina toki tunnollisuus ei tuo menetetystä, sen tiedän, mutta ei kai koulu voi kaikkia huomioida stipendien, aina joku jää ilman ja pahoittaa mielensä.
Meillä lapset ovat saaneet esim. kortit opelta, jossa muutama merkitsevä sana lapsesta. Tämä on mielestäni stipendiäkin arvokkaampi! Ope on kohdannut juuri tämän lapsen ja tutustunut häneen.
Ja vanhemmathan ovat nähneet parhaiten lapsensa uurastuksen, he voivat vielä palkita lapsensa ”stipendillä”, jos haluavat.
Itse olin iloisesti yllättynyt, kun meillä erityis(en ihana)lapsi sai etäkoulun jälkeen stipendin tsemppaamisesta ja esimerkillisestä työnteosta. Kyllä pikkuisen salaa silmäkulma kostui tästä huomioimisesta, kun satuin itse olemaan pyörittämässä sitä etäkoulua ja näin sen työmäärän mitä hän teki ja muuttuneiden rutiinien takia oli haastavaa. Sehän on täysin eri juttu, kun äiti opettaa kotona.