Yksinhuoltajaksi jäädessä muuttuu myös se, miten juhlapyhät vietetään, kertoo tämä lukija:

”Suomi täytti 100 vuotta. Lapseni sai kunnian olla päiväkodin juhlassa presidentti, joka kätteli ja toivotti kaikki tervetulleeksi.

Siellä päiväkodin juhlassa ylpeänä äitinä istuessani iski ihan järjetön ikävä. Yksinhuoltajana kaipaa kumppania jolle valittaa ettei jaksa, kaipaa apua välien selvittelyssä tai siinä että saa käydä vessassa yksin. Mutta kaipaan muutakin…

Se mikä monelle harvemmin tulee mieleen, on se, että kaipaan aivan älyttömästi sitä että joku jakaisi mun innon lasten onnistumisesta, niistä hetkistä kun olen ylpeä, tai itkeä tihuutan kuten tänään sitä, että lapset kasvaa liian nopeasti. Tottahan mä (niinkuin nykyään kunnon äidin kuuluu) jaan ne hetket kuvien kanssa Facebookissa mutta se ei ikinä ole sama asia…

Kaikkia en viitsi jakaa Facebookissa, koska kaverit kyllästyisi. Siksi minä joudun opettelemaan edelleen sitä, että minä iloitsen yksin lasteni tapahtumista elämässä. Minä talletan yksin joka ikisen muiston, kokemuksen ja hetken sydämeeni.

Samalla poden suunnatonta syyllisyyttä, että minä saan olla se, joka kokee nämä kaikki asiat lasten kanssa. Koska tiedän mieheni olisi haljennut ylpeydestä esimerkiksi tänään kun lapsemme esitti presidenttiä.

Elämä ei todellakaan ole reilu. Niinä iltoina kun itkee väsymyksestä ja lapset jollain ihme vaistolla tajuavat, että nyt äiti on väsynyt ja rassaavat hermoja vielä enemmän, kokee syyllisyyttä tuplasti. Minä kuitenkin saan seurata lasteni kasvua. Ja silti valitan ja olen valmis maksamaan siitä että joku vie nuo rienaajat kauas mun ulottuvilta ennenku jyrsin itse ranteeni auki!!

Joulun alla vielä kaikki kiristyy. Lapsia jännittää, itseä ressaa joulu. Kaikki haluaa meidät jouluksi sinne tänne ja tuonne. Ja äänestä kuulee sen loukkaantumisen, kun taas vietämme joulun omalla pienellä perheellä. Jälleen yksi syy kokea syyllisyyttä: Kun minun takiani eivät isovanhemmat saa jakaa joulua lastenlasten kanssa.

Olen monta vuotta käyny Jaakobin painia itseni kanssa. Ja tiiättekö mitä? Olen tullut siihen tulokseen, että meijän joulu on ihan oikea joulu meille. Se on meidän. Me päätetään mitä meidän jouluun kuuluu.”

Nimim. Meidän valinta

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

6 vastausta artikkeliin “Juhlitaanko yksin vai yhdessä?”

  • Jätetty sanoo:

    Tunnistan niin hyvin tuon tunteen! Kun vanhin poikani sai armeijan päättäessään kunniamerkin hyvin suoritetusta palvelusta, oli pakko avautua vieressä seisoville tuntemattomille, ja kertoa, että tuo on minun poikani. Vähän nolotti, mutta meinasin ihan pakattua. Onneksi vieressä seisovat ilmeisesti ymmärsivät, ja kohteliaasti onnittelivat äitiä. Vieläkin itkettää, olisin niin toivonut, että senkin hetken olisi voinut jakaa poikani isän kanssa, mutta elämä ei aina mene niin kuin haluaisi.

  • Isosisko sanoo:

    Isättömänä yh:n lapsena tiedän miten kova paikka tuo sinulle on. Minun isäni lähti kun olin 2v, eikä sen jälkeen ole kuulunut. Meillä on ollut ihana pieni perhe ja hieman myöhemmin syntynyt pikkuveli on tietenkin ollut aina mukana. Rassasimme äidin hermoja huolella pienenä ja ymmärrän Pienituloiset joulun, kun miettii että mistä revitään rahat edes yhteen lahjaan. Mutta meillä on omat perinteet tehty jouluna, katsotaan yöpaidoissa lastenohjelmia ja syödään aamupala sohvalla. Tätä ei saanut koskaan arkena tehtyä. Ja pöydällä oli rusinoita ja pähkinöitä sekä konvehteja. Sai ottaa vaikka ei ollutkaan karkkipäivä. Nämä ovat minun rakkaimmat joulumuistoni, en muista sainko haluamiani lahjoja, leikinkö niillä, vaan sen yhdessä olon ja kikatuksen aattona lastenohjelmia katsoessa.

  • Mjh sanoo:

    Tsemppiä sinne kovasti!!
    Niin tiedän tuon fiilikset, kun ei voi jakaa niitä tunteita lasten kasvaessa.
    Välillä yritän jakaa sukulaisten kanssa, mutta yleensä saan vain negatiivista palautetta…

    Marja-Leena: Minun ex alkoholisti. Vaikka saa tiedon tarhasta ja koulusta näistä juhlista, yhteenkään ei ole saapunut….

  • Maria sanoo:

    Päätin lapseni ollessa ihan pieni, että vietämme jouluaaton kotona. Kahdet isovanhemmat ja me, eronneet vanhemmat olisimme voineet saada lapsen joulusta riepottelua, jos olisin lähtenyt miettimään kaikkien muiden mielipidettä. Nyt lapsen ensi vuonna täyttäessä 18 vuotta, annan hänelle vapauden päättää, miten haluaa joulunsa viettää.

  • Mirjaleena sanoo:

    Miksi isä ei sitten ole paikalla katsomassa lasten juhlaa? Meidän eroperheessä molemmat vanhemmat osallistuu edelleen normaalisti lapsen asioihin yhdessä. Eihän se mitään poissulje. Ja edelleen jaetaan keskenään niin ilot kuin surut lapseen liittyen.

    • Kuusikko sanoo:

      Yksinhuoltajia ovat myös puolisonsa menettäneet . Kaikki liitot eivät pääty avioeroon vaan kuolemaan.